Sitten viriää pikku elämä jälleen saaressa ja töllissä kuin missäkin talosessa. Sikäli kuin kesä kaunistuu samanlaisena kuin menneinäkin kesinä. Näinä onnellisina päivinä aamusta alkaen kaikenmoista pientä ahkerointia niin leipämurusen puolesta kuin myöskin Lintukodon kaunistamiseksi.
Lintukoto lienee hyvä nimi majallemme. Täällä on kaikki niin vähäistä, pientä. Tämä on linnunpesä, kääpiöiden, tonttujen talo, lintukotolaisten linna. Juuri pienuuteen pyritään koko tarmolla, sillä vähäisyys, pienuus tuo mukavuutta, karkoittaa pois turhia huolia.
Päivät kuluvat uskomattoman nopeasti, sateisetkin, jolloin luodoilla vaahto syltä korkealle kiehuu ja metsä soittaa kovasti kuin koko saaren pauhuunsa kätkien. Vilahdus, niin on aamusta tullut ilta! Huomaamatta. Kelloa emme muista katsoa, ja aurinko on kellomme, jonka vieraat kyllä sanovat käyvän rahtusen edellä, kuten näkee aurinkokellosta, jonka edellinen omistaja on piirtänyt tuvan päivänpuolisen ikkunan lautaan: viisi kuusi puukolla nakerrettua lovea, jotka merkitsevät täysiä tunteja, — enemmän tunteja ei vuorokautemme tarvitsekaan, puolitunteja ei ollenkaan, mitäpä sitten minuteista? "Onhan sadassa vuodessa aikaa", sanoo kansan sananparsi, ja ihminenhän on muka kuolematon sielu, jolla on aikaa iankaikkisuus. Tai ainakin hän on — kuolevainen? Mitä ihminen ajalla?
Täällä loppuu suloinen päivä, kun iltapilvet heleästi purppuroituvat tuulisen Rautun ulapan takana!
Elämä on vilkasta, ei laisinkaan yksitoikkoista. Uutisia paljon: milloin ovat västäräkin pojat, vielä eilen niin surkean näköiset, niillä oli isot päät ja nolonkeltaiset nokat, kun ne makasivat venhevajassa käden ulottuvilla toistensa niskassa halkopinolla, — milloin ovat västäräkin pojat jo pesästään kadonneet ja emo tanssittelee niitä nyt tuolla rantakivillä. Milloin saadaan katsella, kuinka tiainen vaatii metsään poikasensa holkista räystään alta, ällistyneet pojat, joiden täytyy suureen, outoon maailmaan: ne tuijottelevat majansa pyöreästä ovesta vuorotellen ulos, tukka on pystyssä kuin liikeapulaisen, kun hän sunnuntaina vahaa sen kävelylle mennäkseen. Nyt lennähtävät meidän konttoristimme räpistellen omenapuuhun, ja vähitellen kuuluu niiden ritinä ja räpätys jo kaukaa koivuviidakosta, jota nimitämme ulkometsäksemme. — Milloin taas alkaa kukkia silmäruoho, avaten vaaleansiniset silmänsä, ei, peittäen tuossa tuokiossa saaren keskikentän, entisen kalastajan ruispellon, sinisellä matollaan. Nyt taas aukeaa kaino metsäruusu. Mutta tänä päivänä eksyy verkkoon suuri kuha, antaen vetää itsensä heikosta kiduksensakarasta ylös kuin halko, kuin kuollut, — niinkuin mies antaisi nostaa itseään viiksestään. Milloin taas saareen lentää parvi pääskysiä, huviretkelle vain, pian ne katoavat. — Viikon nuokkuvat tuomet valkeina verhoina jääsäiliön ympärillä; jo ripustavat pihlajat oksiinsa kermaiset kukkansa, nopeasti katoaa niiden animaalisen äitelä, kiihoittava lemahtelu. Syreenit punertavat, niiden kukat muuttuvat hedelmiksi, jollaisia me ihastelemme.
Ja annapas ajan kulua: nyt kukoistaa kenttämme täynnä putkia ja angervoita. Ja ruusut lupaavat ihanuuksista kaikkein kuninkaallisinta.
Täällä on niin paljon uutisia ja uutta, ettei muita harrastuksia aivoihin mahdukaan. Kun me joskus käymme kylässä postissa tai maitoa hankkimassa ja joku siellä kertoo maailman asioita, niin me kuuntelemme suu auki kuin olisimme Mars-tähden asukkaita. "Vai on sellaista ja sellaista? No, — olkoon." Ja jos välisti avaan postissa uuden sanomalehden, niin selailen sitä silmiäni hieroskellen kuin niihin olisi mennyt roskia, ihmettelen, mitä tämä on, se ja se tapaus, nämä vaaliliioittelut, tämä inhoittava murha, tämä kylläkin vakava kysymys; haukottelen ja lasken lehden tyytyväisenä kädestäni.
Sillä Lintukoto on suvereeni valtakunta! Hyvin mahtava: se ei tarvitse mitään ulkopolitiikkaa! Loistava eristyneisyys, diplomaattikielellä.
Sitä mahtavuutta ei arvaa vielä sauhusta, joka näkyy kulkijalle saunarannasta, pajupehkon vierestä pyykkipadan alta, ei verkoista, jotka aitaavat kahtena rivinä saunapolkua, tuskin omenapuiden valtavasta lumipilvestäkään, joka kohoaa metsämme aukosta, — onni, ja kaikki hienoin, on salattua, jota pitäisi häveliäästi suojata. Ei, tässä mainituista seikoista huomaa tulija ainoastaan sen kuivan totuuden, että pikku saaressammekin on elämää.
Niin, elämää: oikeinhan täällä kukkokin laulaa!
Muuten näyttää saari syrjäisestä aivan samanlaiselta kuin muutkin järven saaret, yksitoikkoisen vihreältä kuin ainakin suomalaiset saaret. Mitäpä tuosta matalasta saarireuhkasta? Mitäpä siellä on kukolla kiekumista, ikävässä saaressa tavallisen järven keskellä?
Mutta kukko on meille verraten tärkeä asia. Se on valon ja valppauden merkki! Kuin kukko kirkon viirissä eräille. Minulle yksi auringon vertauskuvia.
Ellei ole aivan kukkoa, niin jotain sille varsin läheistä täytyy mielestäni olla kurjimmassakin maalaisasunnossa, jos se vähänkin osaa pitää kiinni siitä arvostaan, että talossa astelee emäntä. Täytyy olla ainakin kanoja. Yksinpä nuoruuteni seudullakin, jossa isännät liikaa juotuaan tai alettuaan keinotella ja vehkeillä möivät talonsa tukkiyhtiöille ja joivat sitten tilarahansakin niin, että heittäytyivät lopulta unenpökkeröisinä ja kerskailevina loisiksi omiin taloihinsa, sielläkin jäi heille karjasta toki pari kolme kanaa, ehkä kukkokin. Kanat eivät tosin munineet paljoakaan. Mutta talo kuin talo, yhtiönkin! Ja jos kukkoa ei viitsitty pitää, otti kana omakseen hänen virkansa ja alkoi laulaa!
Kukonlaulun täytyy kajahtaa jokaisesta virkeästä asumuksesta. Isonvihan ajoista kerrotaan, ettei silloin kukonlaulua kuulunut kuin kymmenesosassa Suomenmaata.
No, meillä on kanoja. Onpa oikein kanakoppikin, se on sommiteltu sikoläätin ylisille, valtavana sateensuojana levittäytyvän pihlajan juurelle. Koppiin nousevat maasta pienet kanaportaat, kyllin leveät kanojen varpaille, ja kanatarhan ympärille on pystytetty korkea rautalankahäkki.
Kyllähän meillä kanoja on! Neljä viisi kanaa, ne riittävät meille, nehän ovat enimmäkseen vain muodon vuoksi. Osaksi olemme ne ostaneet, osaksi saaneet lahjana parhailta ystäviltämme manterelta, patriarkanpartaiselta ukki Kustaalta ja hänen yhtä sydämelliseltä ja virkulta mummiltaan. Samat kanat ovat olleet meillä jo useita vuosia. Kesiksi ne tuodaan suuressa pelukopassa tänne, ja viedään syksyllä jälleen kylään vanhan pariskunnan hoitoon, joka munittaa niitä yli talven meille. Keväällä meitä odottaa komea kopallinen omain kanojemme munia.
Kyllähän ne ensimmäisen kesän jälkeen oli aikomus tappaa paistiksi, mutta mummi ja ukkiko olisivat hennoneet? Tappaa noin vain kanoja! Syöttäväthän he lampaansakin ikälopuksi ja katuvat katkerasti, kun lehmä teuraaksi vietäessä katsoo heihin ikäänkuin kyynelsilmin.
Kanamme ovat muuten nimeltään Kukkapää, Mari, Tupsujalka j.n.e. Mutta paras munija, vaikka onkin vanhin, on nimeltään Rupahäntä.
Sikojakin olemme pitäneet. Yksi niistä, Karuliina, purjehti halkolotjassa kaukaa, kaukaa, kun porsasta ei silloin läheltä saatu. Se kärsi myrskyt ja sankat sadepäivät, sai odotella matkan varrella hätäsatamassa viikon ajan, kuulostella hirmusään asettumista. Ja sinä viikkona se popsi hehdon eväsperunoita. Se oli siellä pelkäksi iloksi, uskokaa pois, vallattomille lotjamiehille, jotka sen uittivat ja pesivät. Ja me luulimme sen matkan rasituksesta suorastaan kuolevan! Mutta saarellamme se ensi töikseen hotkaisi venhevajassa pytyllisen tapettiliisteriä, näyttäen murtumattoman elinvoimansa. Minä pidin Karuliinasta kovasti, ja pitipä siitä liittolaisenikin. Veimme sen kerran mukaamme saunaankin, sillä se oli kipeä, ja minä kylvötin sen terveeksi saunan lavolla. Minä leikin sen kanssa, juoksin se kintereilläni puun ympäri. Ja löysinhän siitä sentään yhtä ja toista, mikä kumosi entiset käsitykset siasta: se oli siisti, se nukkui kauniisti sängyssä, jonka sille valmistin. Eräs ystäväni sanoi, että sen asunto kaipaisi seinälleen vielä vain jonkin Cézannen taulun. Niin, minä pidin siitä, surkuttelin välisti hieman sen kohtaloa, ja sitten minä olin tyytyväisenä muiden mukana popsimassa sitä poskeeni.
Lehmää me emme voi pitää, "priiseterimme" on liian pieni. Ja milloin olemme perunamaata kyntäneet, olemme itse tallustaneet aisoissa.
Koiria meillä on ollut kaksikin. Toisesta niistä olen ikävissäni kertonut jo melkein kaiken, ja toinen luo paraikaa elämäntarinaansa, joka ikävien päivieni ratoksi joutunee paperille, ellei oma elämänsatuni odottamatta lopu.
Mutta kukkoa meillä ei ole edellisinä kesinä ollut. Kukkoa, elämänilmaisijaa, valon juhlallista airutta, auringon symbolia, reippauden ja miehuuden töyhtöistä ritaria.
Tänä kesänä kanat sen kuitenkin itselleen hankkivat.