Kesän alku on ollut harvinaisen kolea. Tuuli pohjoisessa, ja myrskyä. Tuskin aittani viiri, jona kuumottaa raudasta leikattu ahven selkäeväänsä piikkiseksi levitellen, yläpuolellaan muka keihäänkärki, vanha tuuranterä, tuskin se jaksoi kääntää kuonoansa etelää kohti, seuraavana aamuna se jo vingahteli ruosteisessa navassaan pohjoiseen viitaten. Kuukauteen on aurinko vain parina päivänä pihallamme paahdellut.
Kylä salmen takana valittelee hiljalleen, ettei oras oikein nouse, perunantaimista ei vielä merkkiäkään. Ja viikon päästä on juhannus.
Lintukodossa on siivoiltu pihaa rikkaruohoista, rapsuteltu polut syyslehdistä puhtaiksi. Verkkotelineetkin pystyyn pistetty; verkkoja koeteltu: ei lähde, kunnolleen edes punasilmiä. Ja menepä uimaan: vesi jääkylmää.
Mutta lohdutellaan itseämme kylyllä, joka on saanut uuden kiukaan ja levittää joka ilta pyhää sauhuansa saaren yli. Ja odotellaan kesää — nyt melkein juhannuksena!
No niin, riittäähän tämäkin meille, laiskottelijoille, kun on riittänyt ammoiset ajat peltojensakin varassa eläville Suomen peltojen luojille.
Odotellaan...
Viikkoja on kielokenttä odottanut ummuissaan pääsemättä kukkaan, nyt saa sieltä jo kukkia, oikeinpa vihdankokoiset kimput, — mutta sittenkin, miltä ne näyttävät näiden harmaiden pilvien alla?
Seison Rautunniemeni koluisella kärjellä, jota kutsumme Esplanadiksi, niin vieriviereensä ovat luomispäivät kasanneet siihen metrin ja puolentoista kokoisia kiviä. Töröttelen villapaita päällä, tuijottelen Rautulle, joka yhä vierittelee raskaita, mustia laineitaan.
En ole vielä päässyt Lintukodon lumoihin!
Olen ikäänkuin hämmästynyt muutoksesta, tulosta tänne, ikävöin — kaupunkiin, valoja, kevyttä, hermostunutta iloa. Jopa menen näinä alakuloisina päivinä niinkin pitkälle, että muistelen ihmetellen päiviä, jolloin elin ensi aikojani saaren hurmassa. Todellakin, olen erinomaisen mukavasti unohtava: jos ketkä minustakin pitäisivät, jäisi heidän huolekseen keksiä myöskin keinot, joilla pitää minut kiinni, jos haluavat, — enkä lopulta pysyne kiinni sittenkään...
Niinpä muistelen nyt kummastuneena, miten silloin aamulla herätessäni saatoin huokaista helpotuksesta, kun huomasin olevani täällä, kun näin jättiläiskorkean riippakoivun heiluttelevan ikkunan edessä rauhallisesti alakuloista ritvaansa. Nautin siitä, että olin päässyt ihmisiä, touhua, innostelua pakoon. Riemuitsin taas todella vuosien jälkeen aamun auringosta, joka juuri häikäisevänä nousi, kimmalluttaen hopeana vettä, näyttäen sen vielä näin keväällä tuolta pihlajien välitse, — olihan aikaiskevät ja puut harvat. Nautin ajatuksetta, pelkästään siitä, että Aurinko kultavaunuillaan alkoi jälleen loistavan ratansa yli tuulisen sinitaivaan... Iltaruskoista: jumalatar Aurinko laskeutui kultaiseen telttaansa luoteiseen, miltei pohjoiseen, vetäen purppuraiset uutimet vuoteensa eteen, heittäen maailmaan viimeisen onnellisen hymynsä, — ja sitten tuli yö, luvaten uuden riemun päivän: kaikki paikallaan! Ihastelin silloin, kuinka harvinaisen valoisa asuinsija tämä saari oli, kaikki valaistukset näkyvät täällä aamusta iltaan...
Öillä teiret kukersivat saarissa uinuvien salmien takana, soittivat kuin kultakulkuset. Ja usein tuli teiri meillekin, kohahteli viidakossa päivällä, ja aamulla hyvin varhain kuului aivan läheltä sen veikeä, kuliseva: "Pululu-lulu-lulu, pu-pu!" Ja kerran, valoisan kevätyön hopeahämärässä istahti se ihan lähelle matalan ikkunamme alle, näkyi siinä mustansilkkisenä, pyrstö lyyrana, näytti meille kulmiensa punaisen kauneuden...
Ja nyt tällainen kesä! Ihmettelen tässä niemen kärjellä, pohjoisen ärjyssä tuijotellessani silloista aamuvirkkuuttani: kello viideltä kömmin keittämään kahviani, nauttien syttytuohien tervaisesta hajusta, nokisesta kahvipannusta... Sitten kokemaan verkkoja, katiskaa, yrittämään uistinta... Kotona jälleen, kun kahvi oli juotu, sieppasin lapion, kirveen, sahan tai temmit, meisselit, pensselit... Tuoltapa asteli saunatieltä jo apulaisenikin, ukki Saarela, hymyilevä ja lauhkea. Puuhattiin korjausta mökissä: katot kuntoon, lattiat nostettava; saunaan uudet lavot suurella kolinalla, mäiskeellä ja taisipa siinä suustani r:iäkin kajahdella, kun nokisessa, pimeässä tönössä löin sormiini. Tuvan ja aitan ovet renkailla ja heloilla varustettava, viiri- ja lipputangot pystytettävä, hedelmä- ja marjamaat kuokittava. Siinä välillä parina päivänä viikossa pari tuntia kirjoitettavakin, montakin kymmentä riviä.
Nyt, tässä koleudessa ja hämärässä, tuntuu kuin täällä olisi tehtävät jo osaltani tehty. Tuntuu kuin täällä olisi puolestani liian valmista.
Joko lienee tullut aika ikävystyä tähänkin ihanuuteen?
En teuhaa kirves kädessä enää, en pauki vasaralla, sekoittele värejä. Tuijottelen niska kyömyssä kuin aittani viirin ahven. En viitsi hoppuilla verkonlaskuun. Mitä sieltä saisin? Kymmenisen mudalta maistuvaa särkeä, vesihän on niin kylmää, että sormet verkkoja kokiessa kontistuvat...
Kuivaa — kuin monikin eletty. Turhaa kuin kaikki.
Ja menenpä vieläkin pitemmälle kuin äsken. Alan luulotella, että milloinka se sitten kesämme tämän kummempi on ollutkaan? Kaipuumme luoma kuvitelmako lienee koko pohjolan kesä? Enkö nyt muista erästäkin kesäkuuta, jolloin lumisateessa sousimme ystäväni kanssa myrskyisen ulapan yli entiseen kesämökkiini. Satoi räntää... Ja vasta eväskonjakki meidät perillä muutti vaiteliaan alakuloisista hieman naurahteleviksi. — Niin, muistan toisenkin kesän alun samaisessa murheen, jos eräänlaisen uuden ja omituisen ilonkin mökissä: surullisen ilon nähdä todellinen, raaka, alaston köyhyys, jonka rinnalla, keskessä silloin elin, — järkyttävä, uskomaton, hirtehinen, kun se oli liikaa voimiini nähden: suomalainen erämaan köyhyys kaikkineen. — Niin, siellä heräsin eräänä aamuna varhain siihen, että ulkona omituisella äänellä huudettiin vasikoita. Vilkaisin ulos ikkunasta: maassa kyynärä lunta, vasikat siinä vatsaa myöten kahlasivat... Koivut olivat olleet pääsemäisillään hiirenkorvalta, nyt ne olivat paleltuneet kelmeiksi.
Ja muistan kolmannenkin kesäkuun, jolloin talviasunnollani ryömin lumista kattoa pitkin kiinnittämään viiriä puikkoonsa. Ja neljännen, jolloin vielä juhannusaaton aamupäivällä satoi lunta.
Pohjolan kesä! Miten odotamme sitä! Kuin lapsukaiset joulua! Uneksimme, suunnittelemme kaiken talvea, alamme kun tuskin joulu on mennyt. Ja sitten se tulee: välisti kaksi kuukautta, välisti yksi, — ja tänä vuonna ei sitäkään.
Kuinka sopivat lapselliset värikkäät haaveeni tänne? Noihin saariin, jotka näen tuolla ja joiden hahmo on niin harmaa, yksitoikkoisen vihreä ... tuohon haapoja kasvavaan luotoon, jossa lehto vivahtaa keltaiselle, ikäänkuin paleltuneelle? Ja laineet, nuo ainaiset pärskyvät laineet, kylmät laineet, joissa ei kalakaan voine elää, siltä nyt liioitellen tuntuu!
Ei tee mieli mitään, en näe mitään, tunne mitään. Katselen pirtissä loikoen, — sillä aitassani ei vielä voi asua, — jo tuota toista vuotta vanhaa "Turun Sanomiakin", ja se mahtaa olla pahin ikävyyden merkki näin saarielämässä, tämä lehtien lukeminen jo näin kesän alussa.
Mutta viimeinkin tuntuu, kuin vanha rakkauteni saareen heräisi! Se tapahtui tänä aamuna, ja siihen lienee syynä, että näin omituisen unen, josta olen onnellinen.
Ulkonaista syytä ei ole ollut, vaikkakin ilmat lauhtuivat toki sen verran, että tohdin aittaani nukkumaan: pidänhän siitä, se on ilmava, ja siihen sisältyy paljon suomalaisia muistoja. Siellä on kyllä laipio, mutta niin ohut, että sen takaa kuuluu tuulen tohina ja sadepisarain rapina pärekatossa ja västäräkkien aamuinen rapsuttelu päreitä pitkin niinkuin usein suomalaisten aittaunelmissa. Aitta, minullekin suloinen makuupaikka menneinä aikoina: raikkautta, armasta hämärää, jonka vain luukusta kuultava kajastus tai raoista siilautuva auringonsäde valaisee; raskaita, lämpöisiä kaattuvia, lampaanvillaisia nahkasia peitteenä, — herrasnuorukaisen unta pitkälle päivään varpaisillaan hipsuttavassa salomökissä...
Niinpä nukuin viime yönä aitassani, vaimoni käärimänä kolmen peiton kapaloihin. Makea uni — niinkuin pilvissä nukkunut olisin! — Mutta eipä ilo, jonka sain herätessäni, johtunut pelkästään tästä, vaan siitä, että näin tuon ihanan unen. Tai oikeastaan sarjan pikku unia ... kuin mettä ja mannaa.
Ei mitään tavallisia uniani, joissa liikkuu ihmisiä, tuttavia tai outoja, mutta jotka ovat usein raskaita, välisti hirvittäviä.
Ei, tässä unessani olin muka jälleen lapsuuteni kodissa. Mikä onni! Sieltä päin niin harva sävel särähtää korvassani. Sainhan siellä leikkiä täysin sieluin, ja kuitenkin selvän järjen aisat suojanani. Mikä onni, — siitä itkee unessaan ilosta, silmät vuodattavat kyyneliä, kun liikkuu noilla unen ihmeellisiksi muuttamilla, mutta kuitenkin pienimpään kiveen asti tutuilla ahoilla, vuodattavat niin, että unessaankin kyyneliään häpeilee ja koettaa niitä peitellä unen oudoilta vastaantulijoilta.
Ja nyt olin siis siellä, autuaitten kentillä, lapsuuteni hämyisissä lehdoissa, vaimoni kanssa. Ja näimme siellä, yht'äkkiä tutun puutarha-aidan luona ja tutun pikku-portin pylvään päässä huuhkajan! Sillä oli keltaiset silmät. Ensin säikähdin, kun luulin vaimoni sitä pelästyvän, ja varoitin siitä. Mutta sitten otimme sen syliimme, se antoi lauhkeasti ottaa. Se oli nyt valkea, ja niin pehmoinen kuin villa, ei sitä olisi linnuksi luullut, — olenhan toki kannellut kanoja ja tiedän, että varpaat ja sulat tuntuvat koviltakin. Se salli kuljetella itseään sylissä... Koiranikin, jota olin ensin häädellyt siihen hampain ryhtymästä, haihtui unen usvaan.
Ja sitten se valkea lintu, järkeilyn viisas symboli, muuttui pieneksi haltijattareksi. Soma, veikeilevä tyttönen, puettu mustaan, välkkyvään silkkiin, joka oli kirjailtu hopeabrokadilla: sellaista hopeansäihkyä kuin auringon välkähtely kesäpäivinä syvyyden mustalla pinnalla. Hän tanssahteli, kujeili suurella pöydällä, jonka ääressä istuimme, hyvinkin iso seurue juhla-aterialla. Ja minä ihmettelen:
"Miten olet nyt tuollainen? Muutuit valkeasta linnusta. Kuinka se kävi?"
"Se on varsin helppoa", nauroi hän pyörähdellen pöydällä kuin lapsi ainakin. "Minulla on sauva, kuin pieni ongenpahlain, ja sen päässä pieni taikamyssy. Kun sauvaa heilautan, vips, muutun miksi vain!"
"Mikä sitten nimesi on?"
"Minä olen Krik. Krik", vastasi hän.
Kiplingin Puck lienee alitajunnassani kujeillut.
Ja uni muuttui toiseksi, siitä tuli nyt hiukan "Prinsessa Ruususeen" vivahtava. Henkilöt, naiset, vain kypsempiä, upeampia. Tanssivat valtavassa salissa. Taisipa kajahdella valssi Eugen Oneginista.
Sali, joka oli näyttämönä, jäi nyt tyhjäksi. Flyygelin ääressä istui enää ainoastaan pikku haltijatar, hipiältään ruusuinen, ja soitti kevein, leijuvin käsin, ikäänkuin pelkkää ilmaa kosketellen. Ilmassa helähtelivät aivan kuin tuulikanteleen kolmisoinnut, heikosti, kaukaa. Sitten hän sanoi, tai joku muu sanoi: "Nyt seuraa tuuliharmonia..."
Tuuliharmonia? — Ja siihen heräsin. — Välillä sarjassa muita pieniä unenvälähdyksiä.
Pyydän teitä ajattelemaan omia kauneimpia unianne ja antamaan anteeksi, etten voi tätä paremmin kertoa. Unien kauneutta on mahdoton saavuttaa, se on todellakin tuhatta vertaa hennompi kuin tomu perhosen siivissä. Mutta tuosta rajattoman epämääräisestä tulin nyt onnelliseksi. Ovathan uneni minulle sekä unessa että valveilla sellaista, jota en vaihtaisi mihinkään, mitä äveriäät omistavat: en mihinkään!
Mutta kuinka juuri tänä aamuna tunnen näin? Miksi on eilinen karsaus, jonkinmoinen kuiva järkevyys, saareeni ja kovaan luontoon kohdistuva arvostelu minusta nyt kadonnut?
Ojentelen sängyssäni, naurahtelen itsekseni suurta iloa.
Aavistan jotain...
Olen aina kuvaillut mielessäni kevättä ja kesää jonkinlaisena Botticellin Florana, joka liehuu vihreillä oraspelloilla harsoissaan, — helmassa pientareitten kirjavia kukkia, ja kukkasia päässäkin seppeleenä. Ympärillään kisailevat kesän humajavat tuulenhaltijat. Tuuliharmonia!
Nyt, herättyäni, uskon näkeväni hänet heti, kuin astun ulos aittani ovesta! Krik taikasauvoineen oli hänen veikeä airuensa.
Kun sitten aukaisen kammioni leveän oven, näenkin, kevään, ei, näen yht'äkkiä kesän. Tanhualta tulvahtaa vastaani kahden suuren kukkivan omenapuun lumivalkeus.
Miksi en aikaisemmin sitä huomannut?
Kolmas puu aitan nurkalla on punainen, täynnä nuppusia, jotka hohtavat kuin pikku ruusut.
Kukkivien puiden takana vaalea vihreys: koivuviidakko täydessä lehdessä. Ja mikä tuoksu tänä varhaisena aamuhetkenä, — kello lienee vasta viisi, — noista loistavista, tuoreista, mehevistä, mahlaisista, kosteista lehdistä, jotka värisevät vielä puolittain hiirenkorvalla! Yöllä on satanut, paasikäytävillä kiiltää pikku lamparoita koperoissa. Näen siis vihdoinkin, että lehväverhot on ripustettu ympäri pihan, ja mikä raikas, juovuttava tuoksu lainehtii niistä ja omenapuiden kukista!
Piha on puhdas, sileä, peitetty uljaasti tasaisella saunakukka-matolla. Kukat lavoissa ummulla.
Punainen tupa hohtaa omenapuiden kukkaryöppyjen keskeltä valkeine kuistinpylväineen ja sinisin kuistinpäädyin, jossa näkyy "vaakuna": kaksi kiliä, toinen musta ja vihainen, — minä, — toinen valkea ja talttu, vaimoni tietysti: Vähä-Vohlin kilit, vohlat.
Ruusunpunainen omenapuun nuppuoksa nuokkuu punaisella seinämällä. Se on pieni, mutta verrattoman ihana näky.
Järvi on tyyni, päilyy valkeana. Aurinko kimmeltelee kultana pihlajain välitse.
Lintuset livertävät kilvalla. Pihlajassa sinisen kamarin päässä livakehtelee pikku lintu, jolla on punainen pyrstö, sillä on pieni asuinholkkinsa siellä, harmaa ja sammaleinen. Suuren koivun latvassa, aivan huipussa laulaa kiivain hopeakielin toinen, jolla on valkea rinta ja musta saketti; sen tupa riippuu alempana tuvan seinällä, airotelineitten kohdalla. Västäräkki, keikkupyrstö, joka pitää leukansa alla mustaa ruokalappua, juoksee yhä vilkkaasti aittani harjalla. Keltarintaiset ja valkoposkiset linnunpojat huutavat ja säkättävät ahnaasti ravintoaan kuistin räystään alla omassa pöntössään, ja Jylhän kallioilta, joiden petäjät ovat kullatut, helskyttelee käki.
Mutta kanarinlinnun-keltainen lintu, harvoin täällä nähty, huilauttelee nyt koivikossa suloisesti: "Kuha kiehuu."
Menen rantaan, somaa polkuamme pitkin, ohi pengermän, jonka partaalla valkoruusut ovat nupulla, vieritse mustan pilarikatajan. Kimalaisten pikku urut humisevat luonnon täysiä sydänääniä. Mustan- ja valkeankirjavan linnun laulu koivussa on voittamaton juhlahymni. Tiainen vetää innoissaan: "Tii-tii!" Rannalla säkenöi vedestä aurinko unentorkkuisiin silmiini, se näkyy vedestä yhtä sokaisevana kuin taivaaltakin. Tuolla Ukonkiven luona liikkuu aikainen kalastaja, hyräilee hiljaa. Hänen venheensä kupeella säkenöi vesi kuin elohopea, välkähtelee, kiiluu kuin tyyni vesi kiehuisi siinä pieninä koskenpyörteinä.
Veden värinä heijastelee venhevajan harmaaseen seinään vipisevinä pilkkuina ja heittää rantakoivujen ja raitojen lehvistöihin säteitä aivan kuin kuvastimesta.
Ja ihmeellistä: rantakivet ovat nyt herttaisen lämpöiset! Niinkuin eivät olisi koskaan kylmiä olleetkaan.
Taivas yhtä ainoaa sinistä!
Mikä rauha, hiljaisuus, terveys!
Peseydynpä kuin muhamettilainen ennen rukousta, heittäydyn kylpyyn, ravistan ruumiistani, sielustani kaiken joutavan, maalliset surut, joiden ei pitäisi minulle kuulua, ne eivät tunnu ihmisarvoisilta!
Tunnenpa nyt, että muuttuivat sitten päivät millaisiksi hyvänsä, kesä säteilee jälleen sielussani! Sen toi Krik, niin uskon. Paha aika on mennyt! Jo näen taas Floran harsoissaan sirottelevan helmastaan kukkasia. Sen airut oli Krik, veikeä pikku Krik, joka ilmoitti, että geniukseni elää, ettei se ikinä voi kuolla eläessäni, että sieluni unet ovat jälleen heränneet kyllin makeasti nukuttuaan.
Tuuliharmonia? Tuulisen saaremme laulu, Lintukodon ainainen tuulenhumina! Mitäpä siitä, jos puhaltaa pohjoisesta, jos laineet vaikkapa olisivat kylmätkin, jos taivas alenisikin jälleen harmaaksi; jos ahven ei menisi katiskaan ja hauki jököttäisi pohjassa, jos nyt tässä ratustelisimme vain särkeä, — kuten tuhansien muiden syrjäisen-onnekkaassa maassamme täytyy omistamatta Krikiä! Olemme köyhiä, niin tahdon minäkin olla. Mutta en ilman unia, näkyjä. Minulla ne on, Flora kylvää ympärilleni jälleen kukkia, niitä sataa niin paljon, etten ennätä poimia. Kesä on tullut! Olen taas rakastunut saareemme. Lintukodon elämä on minullekin alkanut.