Tämä saari on niin pieni, ettei se niinkään isossa kartassa kuin Suomen Taloudellinen kartta, IV lehti, näy kuin parin millimetrin pyörylänä. Sitä sanoisi luodoksi, riutaksi, ellei se suorastaan upeilisi koivuja, jalavia, tervaleppiä, tuomia, pihlajia, putkia, ruohoa, — oikea pikku aarnio, kun joutuu sinne kesälaitumille ulappain keskelle.
Etelässä aukeaa Vanaja, tyyninä suvipäivinä autereeseen vaaleansinisenä haipuva, etelämyrskyillä lumivalkeana yli karien hyrskyävä. Pohjoisessa Rauttu, toinen järvenselkä, illan valoisaa punaa ja kultaa kimmeltävä, raskaita pohjoisaaltoja louhikkoomme kumeasti vyöryttävä. Lännessä, pienen salmen takana, kuumottaa hirmunkallioinen manner, joka tuo alakuloisuutta, sehän muistuttaa entisiä kesäpaikkojani, kovia, kivisiä, joissa ei liioin vilja kasva ja ihmiset elelevät puutteen kiusaamina... Idästä, toisen kapeahkon salmen takaa, näkyy ikivanha hämäläiskylä, joka aikoinaan on ollut kaunis: toisessa päässä yhäkin mahtava, harmaa kivikirkko; siitä alkaen oikealla, hiekkaharjun eteläisellä rinteellä, on kuhissut mataloita, tummia rakennuksia vanhaan talonpoikaistyyliin. Nyt kylä rumentuu, ammoisia rakennuksia edelleen puretaan, niiden tyyli hävitetään, uudet rakennukset tehdään taitekattoisiksi "kapsäkeiksi", seinät punataan räikeiksi, tanhuain nelikulmaiset "linnoitukset" hajoitetaan.
Pidän tuosta kylästä jossakin määrin. Ennen kaikkea sellaisena kuin kuvittelen sen aikoinaan olleen. Tai — miksikä siitä oikeastaan pidän? Senkö tähden vain, että siellä kasvaa paljon hedelmäpuita ja kukkia, rakastanhan minäkin muka niitä. Vai pitäisinkö itse väestöstä? Enhän siellä juuri ketään tunne, olen asunut täällä liian vähän aikaa ja senkin saaressa. Enkä kovin haluakaan tutustua, — ikävä sanoa, en liene erikoinen rahvaankaan ihannoitsija: mahdoin saada siitäkin kokemukseni. Mutta eräitä kelpo olentoja tunnen ainakin täällä, tuosta kansasta, johon taitaa olla rahtusen vaikea tutustua, mutta joka vaikuttaa rehelliseltä, uutteralta, sydämelliseltä. Ja nimenomaan juuri tuon sulkeutuneisuuden vuoksi, joka lienee seudulla sievoinen, kai pidänkin tästä rahvaasta: "Hyvä suulas, paha kielas, vaitelias vaivat kantaa", arvelee vanha sananparsi.
Ja — kuten jänis kätkeytyy vesakkoonsa, ammuttu ja vioitettu sorsa pureutuu kiinni ruohoon syvälle veden alle, niin kaipaan minäkin sulkeutua tähän ihanaan pikku saareen kesän muutamiksi kuukausiksi.
Tämän saaren, jonka nimi on oikeastaan Vähä-Vohli, omisti ennen minua eräs ammattikalastaja, partaturrinen, kalansuomuinen, keltaiseksi ahavoitunut, mies, jolta olin ostanut jo ennen, kerran tuolla kylässä asuessani, haukia ja kuhia, — kauan ennen kuin aavistinkaan joutuvani hänen seuraajakseen. Hän sai Vähä-Vohlin omakseen torpparivapautuksessa.
Muistan käyneeni siihen aikaan täällä hänen saarellaan. Ihastuin jo silloin tähän unhon loukkoon, tuohon hiljaiseen, somasti koukertelevaan polkuun, joka toi mustan ja murheellisen saunan luota rappeutuneelle tuvalle. Vieraiden liehtarina tassutteli kalastajan ruosteenruskea kissa, jolle hiiret ja rotat eivät kuuluneet kelvanneen, vaan se tahtoi aina vain tuiki tuoretta kalaa, ja totta kai sitä sille annettiin, olihan kissa ukon lähin uskottu, miehellä ei ollut lapsiakaan, ja vaimo asui mieluummin manterella... No niin, eipä kelvannut mirrille rotta tai hiiri, kertoi mökin isäntä pienessä kamarissaan, jossa sanomalehdistä kyhätyt seinäpaperit roikkuivat, heilahdellen etelämyrskyn vedosta. "Kerrankin heräsin yöllä tuvassa, kun rotta jossakin jyrsi ja porasi. Näin Maurun hohtavat silmät. Kummastelin, miksi se ei ota rottaa kiinni. Raappasin tikulla tulta. Mauru istui kaapin edessä ja katseli päältä, kun rotta jyrsi kaapin ovesta kulmaa pois." — Niin kertoi lauhkeasti naurahdellen ukko, tarjoten vieraalle tulista teetä, ja lieneepä kertonut sitten paljonkin muita tarinoita, jotka minusta olivat ihmeitä, kalastusta ja sen vaivoja koskevia.
Niin, silloin jo viehätyin tähän saareen, sen omenapuihin, joita ukko oli tanhualleen ja pientarille kivien koloihin istutellut. Hän oli jonkinlainen uneksija, hän. Hurmauduin ukon perkkaamaan ruispeltoon, neljän-, viidentoista vuoden työhön, jossa oli kiviä louhiessa turvauduttu dynamiitin ja ruudin asemesta rovioihin ja tulistetuille kiville roiskautettuun veteen. Kuinka kauniina ruis nyt siellä lainehti, antaen suojaa ruiskukille, noille unelmieni "blaue Blume"-symboleille, jotka iloisesti pilkistelivät keltaisten olkien kätköstä. Itsenäisyyden takaava ruis, leipä, ja unelmien sinikukat yhteen liittyneinä, suurella vaivalla luodulla peltotilkulla!
Kuten sanottu, kalastajalla ei ollut lapsia, joten hänelle jäi aikaa moiseen omintakeisuuteen, omenapuille, marjapensaille, jopa kukkasille, joita hän oli saareensa niitäkin siirtänyt ja istutellut. Ehkä liiaksikin aikaa niinkuin minulle.
Ken aavisti silloin, että minäkin kerran täällä osaltani isännöisin, istuttelisin ja touhuaisin, leikittelisin niinkuin hän?
Ukko kuoli, siitä on nyt neljä viisi vuotta. Kuoli täällä omassa saaressaan, kalaretkellä, erakko-oloissaan. Kupertui saunaansa, halvaukseen. Saunaan, jossa hän enimmäkseen asustikin: sauna oli kai lämpöisempi kuin tupa, — kenties pimeämpänä runollisempi, niinkuin se minustakin melkein on.
Hän kuoli aivan yksinään. Neljäntenä päivänä tuli vaimo manterella levottomaksi. Saattoihan mies kyllä täällä viikkojakin viipyä, möyriä maata tai kalastella, mutta... Seitsemäntenä lähetti vaimo kuitenkin äijäänsä etsimään. Hänet löydettiin vatsallaan saunan penkillä, tuores koivuvihta vieressä, vesikiulu lavolla valmiina: oli kai aikonut juuri kylpyyn, nousta suloiseen, savuntuoksuiseen kuumuuteen karstaisten orsien alle. Siinä oli armas kuolema kohdannut, halvaus keskellä kala- ja omenankukka-unelmia.
No niin, myöskin kalastajan leski oli vanha, eikä hän, kuten ilmaistu, rakastanut tätä saarta ja sen tupaa, "ryövärinluolaa", niinkuin hän sitä nimitti. Nytpä naapurisaaren asukas, joka oli tuttuni, ilmoitti ystävällisesti minulle, että leski möisi saarensa. Vaivasin muutaman viikon tai kuukauden aivojani tähänkin uuteen illuusioon, jopa ehkä turhuuteen, mutta olenhan ennenkin koko elämäni turhiin kadotellut. Ja nyt on saari ollut minun ja meidän neljättä vuotta, oikeammin neljättä kesää. Olen saaren elämän jatkaja, vähäinen rengas minäkin viljelijäin, "kulttuurin" levittäjäin ikuisessa ketjussa täällä. Niin, siinä ketjussa, jonka alkunivelet häipyvät meiltä näkymättömiin, tietymättömiin, satojen, ehkä tuhansien kuolleitten sukupolvien taakse. Näidenkin kallioiden, multien, savijankkojen viljelys? Kuka asui riutallani ennen tuota ukkoa? En edes sitä tiedä, en ole sattunut kuulemaan tai en sitä muista. Mikä mies tänne ensin kalasaunan tai töllin rakensi? Minkänäköiset äijät ovat täällä muinoin kalanuotioilla loikoneet kuulaina, kultaisina kesäöinä tai elokuussa, kun ulapat mustina kohisevat? Mahtoivat he olla oudonmuotoisia, jos siirrymme niihin ammoisiin aikoihin saakka, jolloin tuolla vuorella, joka näkyy kirkon takaa, vielä pakanajumalille uhrattiin, tai sitten niihin aikoihin, jolloin kirkkoa yritettiin rakentaa, mutta hämäläiset itsepäisessä raivossaan ottelivat vastaan, hypittelivät pappeja kuoliaaksi pyhien puittensa ympärillä... Kirkko kohosi kuin kohosi, jopa niin valtavista kivistä rakennettuna, ettei se voinut olla muuta kuin jättiläisten työtä tai syntien ansiota: ken isomman kiven kirkkoon toi, kertoo rahvas, sai anteeksi isommasta synnistä moniksikin vuosiksi eteenpäin, mutta pienistä kivistä annettiin pienet synnit. Tuo ja tuo kivi olisi jo murhamiehen kivi. Kamalaa selitystä. Ei, paremmin sopii kulunut kasku jättiläisistä kirkonrakentajina. He olivat nimeltään samat kuin Raision kirkon rakennusmestarit Killi ja Nalli, urakalle he olivat ottaneet tämänkin kirkon muuraamisen. No niin, heidän syvin syntynsä, heidän nimensä, jota he papilta salasivat, saatiin täälläkin tietää, ja silloin oli heidän pötkiminen tiehensä. Tuolla saareni edustalla on luoto nimeltä Ukonkivi, jota kuvittelen yhdeksi niistä kivistä, joilla he nyt pakoon painellessaan kirkkoa koettivat pommittaa, ja kauempana näen siintävät pikku saaret nimeltä "Hiirenkintaat", — kirjakielelle muutettuna Hiidenkintaat: työkintaat, jotka hiidet, jättiläiset, siihen matkaansa mennessään vihoissaan paiskasivat.
Tällaiset miltei olemattomat ovat saartani koskevat historia- ja muistotiedot minun osaltani. Ja jäänevätkin puolestani vähäisiksi.
Olenpahan siis ikäänkuin tiedoton nivel tuossa tuntemattomassa ketjussa.
Olen nyt asunut täällä nelisen kesää. Hiukan täällä aherrellut, ponnistellutkin aikani ratoksi; minullehan jää niin suunnattomasti liikaa aikaa, en tiedä, miten sietämättömän ylijäämän kuluttaisin! Turhan touhuilun ruoska ajaa minua vielä toistaiseksi, kuten se lienee tavallaan edeltäjäänikin ajellut, — lieneekö tämä sitten onnettomuuteni tai onneni.
Neljä kesää pikku touhuilua, toistan.
Miltä saari nykyään näyttää? Eipä vaativan silmästä paljon miltään... Paras osa unelmistani kätkeytyy, haipuu, hukkuu ikäänkuin taivaan sineen, ins Blaue hinein, rusottavina linnoina kohoaviin pilviin, hopeasäihkyyn, jota auringosta ulapalle sataa, ruskoihin, jotka tulisina kevätkesän illoin ja viluisina elokuussa palavat.
Erakkomajakseni tätä olin ajatellut, niin kaipasin silloin. Nythän se on voitettu. En suinkaan ihmisiä vihannut, paremminkin säälin, ja enimmän vihasin itseäni. Mutta olin mielestäni itsekin säälin ansainnut, oikeuden saamaan jonkinmoisen sorsanrauhoitusaikani minäkin, yksinäisyyden rauhan lyhyiksi kesän viikoiksi, kuten moni muu toivoo.
Minä suunnittelin Lintukodon, kuten Vähä-Vohlia unelmissani nimitän, itselleni ikäänkuin luostariksi. Kuvittelinpa melkein, että nykyaikana, jolloin joka aamu tuo vuoteellemme neljät viidet sanomalehdet koko maailmaa koskevine uutisineen suurista tapahtumista ja onnettomuuksista, joita minunlaiseni vähäiset yksilöt, pelkät hyttyset kaikkeudessa, emme kuitenkaan voi auttaa tai muuttaa, — neljät viidet, sillä rauhallista puolueettomuutta on turha toivoa niistä löytävänsä muuten kuin tilaamalla kaikki, täytyyhän jokaisen niistä puhua liikaa omaan pussiinsa; niin, olin siihen aikaan rahdun samaa mieltä kuin jokin Giovanni Papini aikoinaan: "Tuo mies on juonikko, mutta kykyä hänellä on. Hän puhuu tyhmyyksiä, mutta kieltää ei sovi, että hän on erittäin kyvykäs. Kysyn teiltä vielä kerran: kenellä meistä ei ole kykyä — poliitikoillakin — sanomalehtimiehilläkin"... Minua olisi Papini voinut moittia: "Jokainen eli itseänsä varten ja jokin camorra sai pitää huolta kaikista." Nythän taidan jo muuttua: annan toki sanan aseille arvonsa, ilman niitähän meidät tosiaan "camorra" nielisi. No niin, mutta silloin, silloin kuvittelin, että meidän aikoinamme, jolloin vielä jokainen ilta, kun päivä on meitä häirinnyt monenmoisilla uutuusjoutavuuksillakin, — estänyt tähystämästä johonkin ainaiseen, rauhoittavaan, — tyrkyttää meille julkeasti langattomillaan jos mitäkin, mikä ei ole meidän itse-etsinnällemme tärkeää, tyrkyttää ihmeenä jotain uutta tietoa, jotain uutta keksintöä tai saavutusta, jollaisilla monillakaan ei saavuteta muuta kuin lisää hoppuamista ja hätää; kuvittelin, että ehkä vaikkapa itse luterilaisuus tarvitsisi luostareita. Ei se ollut minusta aivan mahdoton ajatus. Määrääväthän eräät nykyiset lääkäritkin sairailleen ensimmäiseksi, etteivät he hoitokautenaan saa esimerkiksi lukea sanomalehtiä, ja tuntuihan siihen aikaan, kuin yleisessä kehityksessä kuljettaisiin pois yleisestä asiain seuraamisesta ja valvomisesta, jonkinmoisia diktatuureja kohti. En toki enää tällaisen kehityksen terveyteen usko, mutta silloin: kuten lääkärit määräävät sairailleen ensimmäiseksi uutiskiellon, niin minäkin silloin täydellisen sulkeutumisen pariksi kuukaudeksi, rauhoitusajan, Lintukodon.
Vai siis elämme täällä niin umpikorvissa, ettei meillä ole edes lehtiä? Yhä vieläkään? Se ei ole totta, kyllä meillä on lehtiä. On koivunlehtiä, lepänlehtiä, ohdakkeen ja nokkosenlehtiä! Onpa tänä kesänä ollut yksi kuukaudenvanha "Uusi Suomikin" ja yksi numero vuodenikäistä "Turun Sanomia". Ne tuntuvatkin tyydyttävän erinomaisesti uutiskaipuun. Vanhat uutiset ovat nimittäin vakavia, varmoja, ikäänkuin valmiita. Ne vivahtavat oikeinpa klassilliseen.
Luostarimme muistuttaa myöskin hiukkasen tuota thelemiittien luostaria, jonka hieman oppinut mies tuntee Gargantuan LVIII:sta luvusta ja etenkin siitä runosta, joka muodostaa LIV:n luvun. Suosittelen lämpöisesti tätä kirjaa niille, jotka pyrkivät kuulauteen ja rohkeaan rauhaan, ja tohdin samalla vihjata, ettei kannattaisi antaa Rabelais'n näennäisen kujeellisuuden riistää itseltään hänen totisuuttaan, joka kuitenkin on mestarissa herkullisinta, niinkuin se, joka ei nauti surusta, on kuin ihminen, joka ei osaa syödä hienoja juustoja tai nieleskellä ostereita. Minunkin luostarillani on tai piti olla thelemiittien ohjelauselmia. Pois kukkivalta luodoltani, parin thelemiitin erakkomajasta, paitsi monet turhat tärkeät tiedot ja hälyytykset myöskin kaikki joutavat puheet ja juorut, — sillä "Toimellinen mies on vai", sanoo, raamattu, ja lisää: "Kavala salaa taitonsa, vaan hulluin sydän ilmoittaa hulluutta"; "Joka sekoittaa itsensä riitoihin, hän on sen kaltainen, joka koiraa korvista vetää", sillä "Ihmiset ovat lurjuksia elleivät ole typeriä houkkioita", väittää tuo oikuttelija Papini, ja "Sankarit ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta", viisastelee Rochefoucauld. Mutta nyt minun lienee jo parasta ottaa häneltä itserakkauteni ruoskaksi: "Kun paheet hylkäävät meidät, imartelemme itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne." Kaiken kaikkiaan pyrin ainoastaan hävittämään elämästäni edes vähäksi aikaa sen, minkä nimi olisi kiivailu, — sijaan pelkkä kukkivien tuomien tuoksu, laineitten liplatus, terveys, ilo, täydellinen rauha! Kuinka yksinkertaista! Se kyllä onnistuu teistä lukuisille parin kuukauden ajaksi!
Mutta niinkuin ajassaan aikaisviisas Rabelais rakensi ihmeellisille thelemiiteilleen luostarin marmorista ja kullasta ja Herra tiesi mistä kalleuksista, niin uneksin minäkin silloin ja vielä nykyäänkin myöskin ulkonaisia muotoja omalle rauhanmajalleni, luostarilleni, jossa minä ja vaimoni olemme viettäneet eräät onnellisimmat tuokiomme.
Olenpa nähnyt "San Lorenzo fuori le muran" Roomassa, eräitä toisiakin luostareita Italiassa, nähnyt Escorialin, joka kummallisuudessaan tosin on vasten kaikkea thelemiittiläisyyttä, synkkä, katkera; ja luostareita lähempänäkin, viimeksi Valamon, josta hirmuinen kaalin ja tylsyyden löyhkä kykeni karkoittamaan kahdessa päivässä.
Mutta ainakin yksi oli myöskin Valamossa kaunista: omenapuut lahden äyräille rakennetuilla pengermillä. Muutakin: suuret poppeli- eli palsamipuut, saarnit, uinuvat jättiläislehmukset, kuusista istutetut käyskentelykujat, kauniit erakkomajat piilevien lampien äyräillä. Ja pyhimyskuvat ovien ja porttien päällä. Entäpä sitten valtavista paasista liitetyt käytävät, jotka kiertävät varsinaisesta luostarista n.s. hotelliin.
Niitä luostareita ja Valamoa minäkin olen muka täällä ulkonaisesti tavoitellut. Saavuttanut melkein ainoastaan mielikuvissa. Olen istutellut lisää omena-, päärynä- ja kirsikkapuita, jatkaen edeltäjäni, erakkoluontoisen kalamiesturrikan töitä. Nyt täällä kasvaa oikeinpa kolmattakymmentä hedelmäpuuta, osa hienoja, herkullisia puita, — ainakin jänikset, jotka pyrkivät niitä talvella leikkelemään, arvostelevat ne sellaisiksi. Olen saanut tänne yhden hopeapajun, eräitä angervolajeja, ja siperialaisen hernepuun taimen. Ruusut alkavat kukkia kuin luostarien pihoilla kesän unelmoivassa helteessä, jonka korkeat muurit niille suojaksi kokoavat...
Pikku pihallamme, jonka keskellä kaksi vanhinta, melkoisen suurta omenapuuta levittää tuolla paraikaa kukkivat latvansa kuin lumenhohtavat pilvet, pihallamme kulkee pari kolme pienoista paasikäytävää kuin Valamon tummien puistokujain alla. Kaukaa vierailta saariltakin olen soutanut osan näitä sileitä, paljaalle jalkapohjalle heinäkuun päivinä maukkaita paasia; jos voisi sanoa, varastanut osan niistä, uskossa, ettei kukaan rantojen omistaja juuri kiviä kaivanne. Ja ne ovat nyt minusta niin kauniit, nuo paadet, harmaat ja katinkullalle heikosti kimmeltävät, saunakukkanurmen lomassa, saunakukkien, lapsuudesta tuttujen, jotka rehoittavat siihen kylvettyinä.
Melkein keskellä pihaa, rakennusten piirissä, joiden punaisia seiniä vasten valkeat ja ruusuiset omenapuunkukat niin ihmeellisinä kuvautuvat, pyöristyy isonlainen kukkapenkki. Siinä heiluvat pian kodikkaat malvat, tiilenpunaiset keisarinkruunut, nuokkuu Marthagon-lilja, sinilatvat, ukonhatut ja vuohensilmät.
Huolimatta ulkonaisesta punamullasta on pirttimme toki sisältä tumma. Kimröökillä noetut nekin paikat, missä korjauksessa tunkeutunut uusi hirsi paistoi liian valkeana. Tummaa, mustaa kaikissa sen hienoissa vivahteissa, ruskeahkoa, vihertävää, punertavaa.
Liittolaisenikin kamari on tummanlainen, joskin siniseksi verhottu, kun kalamiehen entiset sanomalehtitapetit joutuivat hylätyiksi.
Ja musta on saunanikin sisältä, hyvin musta, mystillinen, rauhoittava.
Mutta miksi sitten omaan kamariini, joka on tehty aitan toiseen päähän, maalattiin sininen laipio, suuria, melkein taivaansinisiä ruutuja? Tummahan on arkinen aherrukseni, maallinen vaivani. Mutta kuitenkin henkiparka tahtoo taivaan sineen. Ainaiseen, koskaan muuttumattomaan, yleiseen, siihen, mikä on niin sanoakseni tyypillisintä ihmisikävässäni.
Pimeästäni kaipaisin värikkäinä säteileviin vertauskuviin. Ja niinpä minä, joskaan minulla ei ole varaa eikä voimia kustantaa päätyihini mosaiikkeja kuten Rooman San Lorenzossa tai Pyhän Paavalin kirkossa, taikka rakentaa saarelleni torneja, joiden huiput kultaisina hohtaisivat, — niinpä minä ainakin uneksin jotain sellaista. Olenpa tökeröllä tavallani kopioinut valkeihin ikkunankamanoihimme sinisellä ja horsmanpunaisella vanhasta virsikirjasta säkeitä tuosta iki-ihanasta, satoja vuosia vanhasta virrestämme "Jo joutuu armas aika..." Ja ainakin yhteen päätyyn aion koettaa maalata jonkinmoisen pyhimyksen, jolla olisi suuri keltainen glooria pään ympärillä, hymyilevät, terveet, iloiset kasvot, ja kädessä tervehdyksenä valiovieraille tummansininen ruiskukka, se sininen kukka.
Tuo pyhimys, jolle ei tulisi mitään nimeä, olisi merkki, että tässä on Lintukoto, josta kaikki melske ja kilpa karkoitetaan miltei väkivaltaisesti loitolle — edes silloin kun aurinko kultaisinna paistaa.