Puolen vuotta myöhemmin, kun Lintukoto on lopullisesti päätetty myödä, — onhan se äskeisistä aavistettu, — luulen kerran illalla, varsinaisessa asuinpaikassamme loikoessani, — pakkanen nasahtelee nurkissa, mutta huone on lämmin, ja sähkö valaisee rattoisasti kirjaa, josta nyt nautin, — niin, siinä luulen yht'äkkiä näkeväni kaksi ilmestystä, kaksi omituista miehenhahmoa. Kirja on "Valtameren saari", — se on tuonut lukijalle erikoisen ilon ja hauskan hämmästyksen: se tuntuu selittävän minulle jotain.
"Ketä olette?" kysyn heiltä. "Kuinka? Ettekö ole Vekkulit ja kekkulit: sellainen kuva koristi erästä sivua siinä vanhanaikuisessa aapisessa, josta opin kirjaimet. Ne olivat kaksi miestä jalat ja käsivarret kummallisesti koukussa, ja he näyttivät toisilleen pitkää nenää... Tai, nytpä näen teidät selvemmin: sinä tuossa olet Robinson Crusoe. Ja sinä jälleen The Hermitin sankari Philip Quarll."
"Kuinka", matki Robinson minua, — hän oli surkuteltava: puettu jonkinmoisiin nahkoihin, mutta koivet paljaat; kasvot kovin laihat, riutuneet; parta kuin takkuisen pukin; ja olallaan hän kantoi kovin raskasta kuokkaa. "Myöt Lintukodon", murahteli hän. "Siinä muka rakkautesi, jota olet näin julistellut?"
Robinson vaikeni katkerana.
"Olenko ketään vaatinut luottamaan rakkauteeni?" puolustausin. "Näytätpä harmistuneelta... Oh, vakuutan, että kohtalosi on minusta liikuttava. Ja sinä itse olet kunnioitettava, sinä kelpo Robinson: sinä olet oikea autiosaarten viljelijä. Käsität luonteesi mukaan todeksi sen, mitä henkisen työn tekijät uskottelevat, että maamiehen päivät ovat muka parempia ja helpompia kuin heidän. Mikäpä siellä maalla kelliessä: ei kuin ottaa herkkunsa melkein ansiotta maaemolta. Sinä et tekisi tällaista kuin minä, — paitsi jos sinulle oikein hyvä tilaisuus tarjoutuisi. Ennen kuolisit nälkään, niin luulet. Se, että romaanissa lopulta mielelläsi purjehdit autiolta saareltasi pois, mahtanee olla luojasi, Daniel Defoen narripuhetta..."
"Mutta sinua", jatkoin toiselle näistä herroista, "sinua en saata kunnioittaa. Enkä sääliä! Sinä olet vain Philip Quarll. Sinä olet vekkuli. Tuo toinen kekkuli."
Philip Quarll keikaroi minulle. Milloin näytti hänellä olevan Rousseaun koruton ruskea puku, kuten Dumas-vanhempi muistaakseni kuvailee, milloin taas talonpoikaissaappaat, joilla hän tallusti kutsuihin, mutta sitten asu muuttui liiankin luontevalla tavalla käytettyyn hännystakkiin tai smokkipukuun, ja yht'äkkiä jälleen noihin koreihin polvihousuihin ja kirjailtuun takkiin, joita Rousseau rakasti pistäytyessään hovissa. "Sinua en kunnioita, siunaile miten kyynelsilmin tahansa sitä, että hennon saarestani luopua, — myödä sen muutamista hopeapenningeistä. Sinä, moinen maaelämän ihannoitsija! Olisitpa edes jokin Tahitilla asunut Gaugin, — mutta jopahan kunnianhimosi ja arkuutesi päästäisi sinut niin loitolle. Sinä, sinä loit ihannesaaresi, jossa kaikki ylellisyydet kasvoivat, — tiedät, että meillä ei kannata oikein vakavissaan havitella edes omenoita, hyvä jos perunoita, — sinä loit saaresi pelkästään kärsimistäsi pikku loukkauksista, et kohtalon armottomasta pakosta ja syvästä luonnonhartaudesta kuin tuo Robinson. Sinä lavertelit maaelämän etuisuuksista, sirkuttelit luottamustasi kaitselmuksen ja luonnon hyvyyteen. Olet täynnä petollisia haaveita. Etkö ylistele elämää, jota et oikeastaan ole kokenut? Mene itse iäksesi johonkin maalaistölliin! Kasaa siellä talvella lunta seiniesi juureen, ettet palellu, kahlaa kelirikolla polvia myöten jääsohjussa! Minä, — Philip Quarll, iskemmekö toisillemme silmää, — luottaudun siihen vain hetkeksi. Diogenes mahtoi tulla toimeen Hellaassa niinkuin tuli. Ja Kapernaumin rantamilla sopi kyllä puhua kedon kukkasista, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. En ihastele velkoja. Luulen, ettet sittenkään oikein usko saariunelmiin, Philip Quarll, ja että raha-asiat niillä oikenisivat. Yleensä asut mieluimmin kaupungeissa. Rakastat tällaista sohvaa kuin minulla, ja kirjoja, joita täällä kaupungin lähistöllä saa yhä ja yhä uusia, ja kaikenmoista, mitä maalaisparan on vaikea hankkia..."
"Mutta, mutta, mutta", kiihtyi Philip Quarll, "eivätkö sitten itseäsi saareen vieneet pienet närkästykset, turhamaisuudet, — no, koetan olla kohtelias, pyörtyisit, jos lähtisin kaikkea paljastamaan..."
"Niin tekivät", myönsin. "Mutta aika kuluttaa, tylsistää intohimojamme: niistä kehittyy jalo resignaatio! Ja nyt uskottelen jo löytäneeni vieläkin onnistuneemman saaren. Se on tuolla liivieni alla! Siihen lienee Lintukodolla ansionsa; ainakin ajalla, jonka sain siellä rauhoittua. Niin, minä myön Lintukodon, sinä saappaita ylistävä ja lakkakengissä tepasteleva Quarll, päästäkseni edes vähän kauemmaksi siitä, joka minusta näyttää todellisuudessa vaivaloisimmalta, joskin kyllä maailmalle arvokkaimmalta: — kuule tätä, sinä vilpitön Robinson! Asiani vaativat, Philip! Vai lainaisitko minulle muutamia kymmeniä tuhansia? Vippaisit? Tai ehkä lahjoittaisit? Aluksi ainoastaan parikymmentä tuhatta, ystäväni! Anna ne minulle, olethan niin ihanteellinen. Sinä et ole sellainen kuin tuon Robinsonin tekijä Daniel Defoe: aika vintiö kirjailijaksi, vehkeilijä, kärkkyjä, teeskentelijä, makeilija, ilmiantaja, provokaattori, kunnianhimoinen, nöyrästi mateleva, mitä vain. Hurskaan Robinsonin tekijä Defoe ei olisi kuin mestauksen uhalla siirtynyt autioon valtameren saareen. En ymmärrä, kuinka juuri tuollainen vilpistelijä on pystynyt luomaan hartaan Robinson Crusoen... Robinson-parka: varpaasi näkyvät rikkonaisista nauhakengistä, ne paleltuvat... Mutta — hätäpä sinulla: asuuhan rinnassasi harras usko. Mutta sinä, mr Quarll! Koeta hävitä silmistäni, Philip Quarll. Olisin kuitenkin mieluummin edes Pierre Lotin seurassa kuin sinun. Olisin halusta tuollainen Loti. Älä vääristele tarkoitustani: vain hyvin pieni Loti. Hänen kohtalonsa tuntuu minusta kohtalaisen mukavalta. Mutta sehän vaatisi myöskin varallisuutta. Ja sen tähden, no sinä et käy tunkeilevaksi, Philip Quarll... Lyhyesti vain: minun robinsonadini loppuu."
Mr Quarll oli ensin hiukan nolo, hermostunut ja pilkallinen, mutta naurahteli sitten, antoi minulle somasti kättä, kumarteli taidokkaasti ja katosi. Robinson Crusoe katseli meitä molempia vakavana ja surkutellen.