"Armias mies tekee ruumiillensa hyvää;
vaan se, joka julma on, saattaa lihansa
murheelliseksi."
Sananl. 11:17.
Elokuu puolessa: on aika paeta! Pitkät peltosarat, jotka vielä äsken näkyivät kylästä keltaisina laineina, ovat harmaat ... nuo sarat, jotka vähän sitä ennen kasvoivat kuin taian nopeudella oraasta viljaksi.
Katselemme Lintukodon saarta. Kas vain, ei näy täällä enää muita kukkia kuin jokin purppurainen, joka loistaa harvassa rannoilla.
Kallio venhevajan luona yhäti jäähtyy: ei jaksa aurinko enää lämmittää.
Yöt pimenevät. Sateisempia päivät toinen toisensa jälkeen...
Aittani lukitaan jo öiksi, se on ikäänkuin autioksi hylätty. Mieluisampi on tupa, vankan lieden suu kättä lämmitellä. Lamppu levittää pirtin pöydälle horteisen hohteensa, tuikkien heikkoa valoa ulapalle, missä syvyydet pimeässä vyöryvät...
Niin, on tosiaan tullut aika paeta täältä. Sillä muistanpa erään syksyn, jolloin turhaan täällä käväisimme. Linnut eivät toki enää laulaneet, oli lokakuu; vain metsätiaiset tiiskuttivat alastomissa lehdoissa, niinkuin nyt kellertävissä. Oli sekin päähänpisto! Silloin aioin muka viettää täällä seuraavan joulun. Kuvittelin Lintukodon lieden lämpöä, halusin tirkistellä täällä joulupuuta, nauttia jonkin renessanssikirjan lukemisesta juuri täällä, hiihdellä hangilla, huiskautella suksilla ehkä Jylhän hurjista rinteistä mäkeä. Jopahan olisin siihen pystynyt. Mutta ystäväni näki naisen arkipäiväisellä vaistolla parhaaksi kehoittaa minua ensin kokeilemaan, niin että en tarvitsisi joulusta pettyä! Ja siispä tulimme tänne.
Saari oli koruistaan riisuttu, merkillisen harva, järvi näkyi sen läpi joka suunnalta. Luonnottomina paistoivat punaiset rakennukset, — mitä oikeutta sillä värillä oli tämän karuuden keskellä?
Roudassa maa, jäässä lamparot. Jäähän vetäytyisi pian tyyni järvikin, — tyyni kuin ruumislaudalle jäykistynyt ruumis. Kuten sanottu, muutama tiainen tiiskutti, kummastellen varmaankin, aioimmeko muka talveksi tulla tänne jakamaan isännyyttä hänen kanssaan...
Mutta Ukonkivellä saaremme edustalla istui merimetso tunti toisensa jälkeen liikahtamatta. Emme sitä ensin linnuksi uskoneetkaan, niin samassa asennossa se pysyi, molemmat siivet vaakasuorasti koholla.
Aurinko koetti paistaa, musta lintu näkyi juuri keskeltä sen hidasta kimmellystä, joten sitä ei oikein erottanut; sitä luuli joksikin esineeksi. Kantoko vai kummallinen kivi?
Minusta se oli kuin vaakunakotka laajalle levitetyin siivin.
Vasta monen, monen minutin kuluttua se laski siipensä levähtämään, ensin toisen, sitten toisen, otettuaan kainaloonsa viimeistä lämpöä, rintaansa viimeistä aurinkoa. Ja nosti taas siipensä, näytti jälleen ylpeältä vaakunakotkalta.
Missä sen kumppanit? Sen puoliso? Se oli täällä yksin. Kuinka jäi upea merimetso tänne pian jäätyville vesille yksinään?
Alkoi sataa lunta, hitaasti, harvoja, kuivia hiutaleita. Se yltyi oikeaksi lumisateeksi.
Mutta merimetso istui yhä paikallaan, nosteli verkalleen siipiään, nautti auringon viimeisistä vähistä säteistä.
Meikäläinenkin, jolla ei ole aihetta mitään erikoista toivoa paitsi auringon, tuon pelkän aineellisen auringon, lämpöä silloin tällöin, aivan kirjaimellisesti, — meikäläinen tuli juhlalliseksi. En mielessäni hävennyt vertailla itseäni tuohon lintuun: vain viimeinen lämpö auringosta poveen, joka ei toivo eikä voikaan toivoa mitään, koska ei tiedä, mikä olisi toivottavaa, eikä minnekään kaipaa...
Aikoiko merimetso tänne kuolla, kun ei poistunut? Oliko se haavoittunut ja hoiteli tällä tavoin siipiään?
Mutta enpä sittenkään minä jäänyt tänne! Parhaiksi mursivatkin airot vielä rantojen riitteen, ennenkuin se paksuni jääksi. Enkä enää koskaan halunnut sitten Lintukodossa talven juhlaa viettää.
Nauraen muistelen nyt tätä käyntiämme, jolle ystävänikin puolestaan naurahtelee, — miksi hän ei rakastaisi hieman väljempiä huoneita talvella, sähkövaloa, ystävättärien laajempaa seuraa, ja miksi en minäkin samanlaista, talvellista piiriäni, jonka keskuudessa epäilyn nautinnollisin viini suuhuni vuotaa. Ja sitä käyntiämme muistellen toivon nyt, että ryhtyisimme tästä jo vilkkaasti muuttoa tekemään.
Kesän satu on mennyt: "Kiitos, Jumala, ruuasta!"
Aletaanpa siis, lyödään hedelmät puista, tyhjennetään pensaat marjoista, Mainos-possu on annettu kohlaista kuoliaaksi, sehän oli vain eläin, jalommatkin lähimmäisemme kyllä aina mieluisasti uhraamme, jos etu alkaa vaatia. Tavarat talviteloille! Tuvassa, aitoissa, saunassa ovet salpoihin, lukkoihin.
Helpotuksesta huokaisten lähdemme.
Mutta kuitenkin: Jää hyvästi, Lintukoto, kuistin valkea pylväikkö, jossa istuimme, käytäväin sileät paadet, joilla jalka kesän lämpöisellä nautinnokseen keppasi, hyvästi, te köynnöskasvit, jotka matelette perästämme pengermältä rantaan päin kuin meitä venheelle saatellen.
Hyvästi, viluinen pilvenhattara, joka punaisena saaremme yllä viipyy! Hyvästi, pyhimykset, joita ei tullut maalatuksi, kultaiset tornit, jotka olivat mielikuvia!
Hyvästi, kyly rannalla, eteisikkunasi, joka noin autiona tuijottaa, — hyvästi kyly, punainen tönö, viimeisenä laivankannelle näkyvä.
Entäpä — jos jättäisimme sinut nyt viimeisen kerran, Lintukoto?
Myönnän, että olen eräissä suhteissa sittenkin kuulunut onnenpoikiin: saanut sen lahjan, että kun jostakin asiastani vaikka vain tavallista joutavaani paperille kyhäilen, — niin unohdan sen asian. Pääsen siitä, olipa se hyvinkin surullinen tai oikein hyvä. Onnellista kevytmielisyyttä: "Kiitos, Jumala, hyvästä ja pahasta!"
Entä nyt siis, jos en sinua enää koskaan näkisi, Lintukoto? Olisi aika jo olla näkemättä, neljä kesää riittää toki rakkauteen yhtä luontoa kohtaan. Rakkaus? Liian suuri ja pyhä sana, en ole tohtinut sitä milloinkaan lausua kenellekään, minä, vaihemielinen ja halpa, paitsi ehkä luonnolle, saarelle, jonka helposti voin jättää!
Leikin tuolla kallioilla, sillä hyvä! Lapsenakin, — vähät lukijani, olettehan itsekin olleet lapsia, — leikin eräällä suurella kalliolla, jossa aurinko paistoi, rakentelin sinne tarhoja kivistä, hakkasin siihen kuvia, jopa nimeäni. Välisti iskin sormeeni maasälpäkappaleella, ravistelin hyppysiäni kivusta, ja unohdin. Illalla sitten menin suloisesti väsyneenä nukkumaan.
Kauan myöhemmin kävin tuolla kalliolla. Jopa siellä olisi näkynyt tarhojani! Sen vähemmin hakkaamiani kuvia.
Älä viitsi, sinä elämäksi kutsuttu, uskotella, että voisit olla minulle jotain todella tärkeää. Leikitsin kauniilla kallioillasi, rakensin pikku tarhojani, nakuttelin kirjoituksia, — mutta eiväthän ne pysyisi, vaikka olisivat obeliskien kupeissa. Jos sormeeni napsahdutin, unohdin nopeasti; väsyin auringosta, kultaisesta, niin suloisesti, ja lähdin makeasti nukkumaan.
Jää hyvästi, sinäkin, Lintukoto!