"Nälkä heit' panee huiskimaan
Ja joka nurkkaa nuiskimaan."
Vanha virsikirja.
Muistan lukeneeni lapsena tarinan saksalaisesta rotanlumoojasta, der Rattenfänger, joka huilunsoitolla keräsi ympärilleen ja perästään juoksemaan tuhannet rotat. Miten mahdoin lukea! Näen itseni tähystämässä ahnaasti kirjaan, silmät renkaina kummastuksesta ja hiukset pystyssä omituisesta inhosta.
Rotanlumooja pyydettiin avuksi kaupunkeihin, joissa rotat kihisivät maanvaivana. Hän tuli, soitti ne kokoon, alkoi kävellä kuhiseva lauma kintereillään jokea kohti, saapui rantaan. Astui venheeseen, rotat täyttivät aluksen. Sitten antoi hän soitellen venheen solua keskelle virtaa. Soitti ja soitti: rotat hyppäsivät jokeen, ne hukkuivat sinne kaikki!
Mutta rotanlumooja saattoi vihastuakin jollekin kaupungille, jolta ei saanut mielestään kunnollista kohtelua. Silloin hän kosti. Silloin hän soitteli kaiken maailman rotat siihen kaupunkiin.
Rotanlumooja, der Rattenfänger, lieneekö hän viime talvena tai tänä keväänä käynyt halvassa töllissäni? Kostanut? Vihamiestenkö palkkaamana? Oh, en usko, että minulla olisi erikoisia vihamiehiä, jotka haluaisivat minulle pahaa. En luule kenelläkään olevan siihen ainakaan oikeutettua syytä. Enhän ole yrittänyt lähimmäisilleni pahaa: ei löydy aatettakaan, jonka vuoksi enää innostuisin niin, että harjoittaisin väkivaltaa. Jopa arvelen itseni liian voimattomaksikin tekemään kenellekään mitään kostoa ansaitsevaa.
Kostoako jostain vanhasta sitten?
Mistä syystä kerääntyivät inhoittavat rotat saastuttamaan armasta kesämajaani? Ne ovat myllänneet siellä yhtä ja toista sekaisin. — Mutta minäpä pidänkin enintään rottia itseään vihoitettuina ja kostonhaluisina. Olenhan niitä hieman vainonnut, mikäli joku harva niitä silloin tällöin saarellani on näkynyt, joskaan en vainonnut oikein tosissani. En todellakaan, voinpa kehua, että tällä myöhemmällä iälläni olen tullut niille niinkin lauhkeaksi, että olen huvitettuna nähnyt, kuinka vaimoni talviasunnossamme, kaukana täältä saarelta, on asetellut niille tanhualle ehdoin tahdoin ruokaakin, vähän perunankuoria tai kelpo kalanruodon, nähdäksemme, kuinka ne heti loitolta vainuavat saatavansa, vilistävät virkuin silmin ympärilleen tarkastellen esille piilostaan, ja sitten aterioivat, nuo nälkäiset raukat. Mutta ehkäpä tämä rottien raivo on kostoa vanhemmista teoistani? Aivan pikku poikana pyydin rottia oikein ammattinani, ansaiten 5 tai 10 penniä kappaleelta jokaisesta nakkiin narratusta häntyristä. Niin tein. Mutta saattelinpa ne toki, noissa inhoittavasti rotalta ja ihralta löyhkävissä pyydyshäkeissä ensin hukutettuani, juhlallisesti hautaan. Esiinnyin silloin jonkinmoisena rovastina: musta esiliina hartioilla, palvelustytöt takana kulkueena ehkä virsikirjat kädessä. Niin kannettiin vainajaa, sievästi sikarilaatikkoon, kukkien sisään pakattuna, hautausmaalleni, johon olin pystyttänyt päreristit kuolleille rotille ja merkinnyt jokaiseen rotan ristimä- ja sukunimen, yhteiskunta-aseman ja kunniallisen kuolintavan. Virsi veisattiin, ja sitten istuttiin haudan partaalla turvepenkilläni, jonka vieressä kedon viattomat kukat ja rakastamani sinilatvat, sinne siirtämäni, nuokkuivat. Eikä uusi vainaja enemmän kuin entisetkään minulle kummitellut.
Ja näistäkin murhistani on niin kauan aikaa. Ei, en kuvittele edes näiden jyrsijäin, saati sitten ihmisten kostoa.
Mutta kumminkin palautui se saksalainen tarina, johon liittyy myöskin kostojuonia, mieleeni, palautui oikeinpa hiukkasen pöyristävän hirtehisenä, kun nyt keväällä avasin ovia talvitelkehistä.
Tuntui kuin saarellani sittenkin olisi käynyt rotanlumooja, tuo punaviittainen, jollaisena kirjan värillinen kuva hänet esitti, rahtusen Mefiston näköisenä: pujoparta, niin kummalliset pystynvinot kulmakarvat... Käynyt ja kostanut minulle — mistä?
Siitäkö, että olin ehkä kehunut entisten talvien täällä onnistuneen siinä suhteessa loistavasti: rotat eivät yrittäneetkään tehdä vahinkoa, kaikki kohtasin keväällä paikallaan, siistinä, ehjänä, ainoastaan hieman lukinseittien verhoamana. Kummako se, vain pari harvinaista kertaa olimme nähneet kesällä rotan saaressa, se ui sinne leveän salmen poikki, jo kaukaa kuului laineista sen uupunut läähätys, niin raskaana, niin epätoivoisena, että sydäntä viilsi sääli ja oikeinpa kaiku siitä tunteesta, jonka nimitys on Weltschmerz, kun vaimoni, hänkin säälien, eläinraukasta minulle kertoi. Se pääsi saunamme rantaan, eikä sitä liioin kivitetty, vainottu. Mutta sitten koirani, terve olio, alkoi onnetonta siirtolaista metsästää, Sitä se jatkoi sitkeästi kokonaisen päivän, sai sen kiinni, tappoi. Nakkeli iloisesti ilmaan niskansa yli ja heittäytyi sen päälle piehtaroimaan, kun se vielä vähin eli; peto häpäisi voitettua kuin mikäkin gladiaattori kaatamaansa kilpailijaa astuen jalkansa hänen rintansa päälle: "Vae victis!" Koirani häpäisi riemuissaan: "Noin kurja olet, siitä sen näet, minä teen sinulle mitä tahdon, minä, voittaja, kierittelen itseäni sinun puolielävällä ruumiillasi..."
Mutta ennen ei saarellamme oltu montakaan rottaa nähty. Tosin oli naapurisaaren omistaja kertonut rottien raivonneen talvella hänen huvilassaan. Kun hän kauan sieltä poissa oltuaan sinne palasi, ei hän tietänyt itkeäkö vai nauraa: pöytien päällykset sekaisin, kaapit, laatikot roskattu. Kirjat, kuvat, kaikki nurin narin. Saketista toinen hiha syöty, frakkihousuista tehty todelliset frakkihousut, takalisto poisjuuritettu, — kaipaisivatko ne sitä, olihan takissa sen sijaan hännykset vajaata peittämässä! Kirjoja pöydällä luettu, kulutettu kansan käsissä; eräät lehdet tynkään asti hävinneet. Kynttilät nakerrettu makeisina, nuoranpätkät, liinat ja rievutkin.
Ja sisälle olivat ne tulleet suoraan pärekatosta ja laipiosta, ei oveen tai seiniin reikiä jyrsimällä. Olivatpa ne villejä rottia!
Mutta minun saarellanihan ei muka ollut rottia! Ei susia, ilveksiä, karhuja, ei tiikereitä! Ja se olikin totta. Tuskin edes muurahaisia enää, kun olin käynyt sodan niitä vastaan. Vain joku ruskeansilkkinen myyrä herttaisena vilahti, se ilmestyi kesynä kirkkaalla päivällä verkkovipuni viereen, kun siinä loioin teeskennellen jotain lukevani, mutta odotellen uneen pääsyä lomallani. Se kierteli, sipisi tuudun alla, etsi, poloinen hänkin, jokapäiväistä leipäänsä, mitä lienee etsinyt. En vihannut silloin vielä myyrää, koska en tietänyt, mitä se pystyi omena- ja päärynäpuille tekemään, tuo saareni ainoa suurriista.
Mutta nyt tänä keväänä sittenkin rotat!
Rotanlumooja, der Rattenfänger!
Avaan tupani oven. Pikku pirtissä, jonka seinien nokitumma, ebenpuuna kiiltelevä väri on minusta niin kaunis, — yhtä kaunis mustanvälkkeissään kuin kaikki uljaan loistovärisenä häikäiseväkin, — tämä rakkaus mustaan johtunee paljon atavistisesta vaistosta veressäni, olenhan syntyisin savuisista, kaikkein synkimmistä kurjuuden tölleistä; — niin, pirtissä, jossa sinisellä sivelty halkolaatikko heti tervehti tulijaa talvella kuivuneilla puilla, siihen viime syksynä kerätyillä: "Pistä liekki humisevaan lieteen, aseta pannu väkevää koffeiinia tulelle", siellä hellan vieressä permannolla — mitä merkillistä? Miten on lattiamattojen laita? Kattilariepujenkin. Riekaleina, risaisempina kuin oli aiottukaan hylättäessä ne hellapyyhkeiksi. Rotanjälkiä! Ja mikä tuolla? Aurinko paistaa sisälle permannon nurkasta: iso reikä! Rotat! Tulleet sisään salvaimesta, koska moninkertainen lautaovi oli kiinni, liian kova purra. Pöydällä, johon aurinko luo ikkunan heleän pikku ruudukon, rotat käyneet tanssailemassa.
Lautashyllyltä rotat pudottaneet kahvikupin! Kahvimyllyn suppilossa rotat käyneet.
Hellasta rotat vetäneet tuhkankin lattialle!
Der Rattenfänger.
Tämä saa minut harmista harmaapääksi: epäjärjestystä, rääsyjä, likaa!
Vaimonikin suuttuu ja siunailee ensin, mutta sitten hän, joka lyö isommatkin vastoinkäymiset leikiksi, — kaikkihan on katoavaista, siis leikkiä, — virkkaa:
"Tuhkakin hellasta maahan. Kelpo talvivuokralaisia! Onhan vuokralaisten velvollisuus talosta poistuessaan tyhjentää myöskin tuhkat uunista, tietysti."
Mutta uistinsiimani, joka syksyllä, viimeisenä koleana ja alakuloisena iltana, kun koillinen sameana kuulsi ja vilunpunainen hattara paistoi saaremme yllä, liestyteltiin kelalta uunille kuivumaan, sen löydän nyt pieninä paloina, korttelinpituisina. Kaikki kolmekymmentä metriä! Öljytty siima, se kelpasi ruuaksi.
Vilkaistaan sänkyyn. Vanha loimi, jonka ruskeasta ja punertavasta maalaisväristä niin pidän, revitty. Sen alla näyttää maatun olkipatjassa, johon on pehmusteltu sopiva pesä. Patjan sisus toisesta päästä, — taivas siunatkoon, onpa se huushollia!
Vuokralaisemme ovat perheineen maanneet oikein sängyssä.
Kas kun eivät asettuneet sängyn yläpäähän rinnatusten, päät pielukselle, posket sievästi vastatusten!
"Vaatimattomia, jalkopuolessa vain vähän nukkuivat", sanoo vaimoni. "Kohteliaita vuokralaisia."
Mennään kamariin. Sininen tapetti rikottu kämmenen laajuudelta. Nurkassa sielläkin reikä ulkoa: "Miksi suljittekin, isännät, välioven ruoppiin? Emme päässeet sisälle kuin salvaimesta. Miksi korjauksessa asetitte kitkerän tervapaperin permantolankkujen alle, tukitte rotilta luonnollisen tien?"
Nyt tarkastetaan aitta.
Sinne olimme ripustaneet, kolmisen metriä korkealle harjaorteen, viime syksynä puolen säkkiä ruisjauhoja, nelisenkymmentä kiloa: ilahduttava säästö menneestä kesästä, todistava melkoista kuha- ja vaatimatonta vierasvuotta. Siellä piti viljakullan meitä tänä suvena valmiina odottaa. Olimmehan sen verran kuulleet naapurilta rotistakin, että hinasimme säkin oikein ylös ja erilleen kaikista muista esineistä, ainakin toki korttelin päähän niistä, ja olimmehan itsekin nähneet pari harvinaista rottaa täällä kolmena edellisenä kesänä.
Aitan salaperäiset salvat avautuvat. Aitta lemahtaa kesällä niin makeasti leiville ja voille ja savuisille liikkiöille, mutta nyt...! Rottien jälkiä lattiapalkeilla. Hyllyiltä liikkiöiden rasvaamat paperit nielty tarkoin ravintona...
Entä säkki, missä on säkki päämme päältä? Siellä se kyllä roikkuu, mutta tyhjänä ja riekaleina. Siinä on iso reikä pohjassa. Syöty! Tyhjennetty kaikki! Tyhjää kuin tyhjää koko hyväkin aarre. Säkki kuin kaadettu, kuin tuulessa pudisteltu, jauhoista tarkoin puhdistettu.
Mutta miten ovat rotat päässeet tuonne korkeimpaan orteen, jonne vaivoin itsekään tikapuilla ulotuimme silloista pulleaa säkkiämme raahaten, ripustaaksemme sen paksuun rautalankaan?
Seinät ovat sileät, pystylaudoista, ei näy sopivaa pykälää rotan kynsien pitimiksi.
Viimein selitys: olimme ripustaneet myöskin verkkovipumme makuuvaatteita täyteen sullottuna aitan kattoon, ja yksi vivun kiinnitysköysistä riippuu melkein permannossa kiinni,
Ovatko rotat kiivenneet köyttä myöten ylös? Niinkuin parhaat voimistelijat. Ne ovat sitten kai kävelleet tuota samaa köyttä pitkin, joka kulkee orren toisesta päästä melkein vaakasuorasti vipuun. Ne ovat keikkuneet sillä tavoin vipuun. Lähemmäksi jauhosäkkiä. Kuin nuorallatanssijat. Sitten ne ovat tehneet vimmatun pomppauksen riippumatosta ilman halki päin säkkiä. Lento-oravina! Aivan lepakkoina. Ne ovat ilmassa iskeneet kyntensä tai hampaansa säkin muhevaan vatsaan, purreet, takertuneet siihen kuin tikat ja murtautuneet jauhoihin. Avanneet säkkiin reiän, valuttaneet kaiken lattialle kuin myllynkivien välistä jauho soleasti suoraan odottajan käsiin valuu.
Mitkä kekkerit lattialla ja ylhäällä säkissä! Niin, mikä kimpoilu siellä ylimmän orren alla, kirpeää talvituulta tohisevassa, päreiden kattamassa onkalossa. Kuvittelemme sitä kilpailua, vikinää, kirkunaa, sillä rotatkin kuuluvat tappelevan keskenään. Kuinka sieltä säkin kimpusta on putoiltu alas maahan, ja tehty taas uusi pitkä kiertomatka ylös. Uusi yritys, kiivetty nuoraa myöten kolmatta metriä, kävelty sitä myöten nuorallatanssijoina vipuun ja vivusta lennelty säkkiin.
Der Rattenfänger! Miksi toit liutasi tänne?
Näen hänen istuvan aitan nurkkaan rakennetun vaatekonttorin päällä punavaippaisena, heiluttavan ohuita koipiaan ja nauravan. Hän sätkyttelee jalkojaan riemusta, kun rotat tottelevat hänen lumohuiluaan. Niin, kuulen hänen nauravan kimeästi ja taas lurittavan vähän huiluunsa: rottia tulee, kasaantuu yhäti lisää, ne kiihtyvät soitosta, ne juopuvat, vihan vimmalla ne suorittavat mahdottomia: reittävät nuoraa, vilistävät ylös kuin hyönteiset, juoksevat heiluvaa köyttä, kuhisevat vuodevaatteilla riippumatossa, lentävät ilmassa kuin siipioravat. Eikö niitä nytkin sinkoile ruoka-aitan laipiossa edestakaisin, hännät suorana, — niillä on punaiset takit kuin itsellään lumoojalla...
Vaatekonttorin kohdalla katossa riippuvat verkkomme kauniisti syksyllä pestyinä, telineisiinsä puikkareista asetettuina. Kapuilen vähän minäkin, tarkastelen niitä. Yhdestä on viety puoli kyynärää paulaa, muuta vahinkoa ei toki ole tapahtunut. Ilmoitse ovat jäykkähännät niihin loikanneet riippumatosta tai konttorin katolta, mistä lienevätkin, pureutuneet silmukkoihin kiinni, syöneet, sulattaneet myrkkyaineilla värjätyt langat.
Entä paperilyhtyni, kolmattakymmentä värilyhtyäni, jotka touhulla ja vaivalla viime kesänä kyhäsin, liimankatkulla niitä liimatessani naisväen ärsyttelin, — siniset, keltaiset, vihreät, punaiset lyhdyt. Muka japanilaislyhtyni, juhannuksena lisä pikku ilooni ja elokuun kuutamoisina iltoina tummuudesta kiiluva väririemuni. Jokaisen kupeessa on nyt reikä, rumasti irvistävä, repaleinen reikä, — ja eivätkö rotansilmät killistele minuun jokaisesta pyörylästä? — Jäihän lyhtyihin syksyllä kynttilänpäitä, — karamellia rotille ja eskimoille. Konttorin katolta rotat nähtävästi hyppäsivät lyhtyihin, jotka riippuivat alempana orressa, nauttivat steariinin päällisruokana, puuroaineilla itsensä täytettyään. Söivätpä pahviset kynttilänjalatkin. Purivat sitten itsensä lyhtyjen läpi ulos, loikkasivat huimassa kaaressa lattialle.
Rotanlumooja! Mitä kaikkea teki! Nyt on minun vuoroni ainakin nauraa.
"Viisasta väkeä", kuvailee vaimoni, "ovat käyneet aitassa syömässä, menneet sitten tuvan sänkyyn nukkumaan, peitteen alle helliviin olkiin. No, myöskin pukuja ovat lapsilleen tarvinneet, siksi ovat repineet pyyheliinoja tilkuiksi, pöksyiksi pienoisilleen. Mutta hienoa perhettä kumminkin: säästivät vaatekonttoriin talletetut paremmat rynttyymme. Kaikki hyvin!"
Rotanlumooja, heittiösti kujeilit meidän kustannuksella. — Mutta kohtelitpa armeijaasikin kuin tyranni, hirmuhallitsija! Jos näytit meille pitkää nenää jauhosäästömme suhteen, jos syöksit verkkoihini kelvottomasti repivän riistan, pistit pilaksi lapselliset paperilyhtyni, kostit meille jostakin ihmeellisestä syystä, jota emme paljonkaan tiedä, tuhrien ja saastuttaen vuoteemmekin, niin olitpa julma myöskin omalle laumallesi! Oikea pirullinen rottamestari! Aitan lattialla, melkein sillä kohtaa kuin jauhosäkki pullotti katossa, seisoo nimittäin valtavanlainen lihatiinu, leveistä katajoista veistetty. Kaunis työ, vanhankansan käsien huolistama; vanteetkin komeasti vuollut, pohjassa muuten vuosiluku 1881, sattumalta minulle jonkinmoinen merkki- ja murhevuosi. — Vilkaisemme nyt tiinuun. Rottia, kuolleita rottia sammiossa. Pudonneet jostakin, tai sinne kavunneet eivätkä ole enää päässeet pois sileitä seinämiä myöten. Pudonneet kai säkistä, joka katossa riippui. Kuolleet nälkään! Sitten nälkäiset toverit ovat iskenee hampaansa niihin joko eläviltä, — kuten haaksirikossa nälkäiset alkavat repiä ja syödä toisiaan. Hirmuinen kuolema, viikkojen kidutus nälässä, tässä sammion vankilassa, tässä hornan kaivossa, kidutustornissa, jonka yläaukon kohdalla, melkein kohdalla, mutta kuitenkin niin syrjässä, ettei jauhoja valunut sammioon, riippui täysi jauhosäkki. Tantaloksen tuskat, — toiset kumppalit ahmivat säkin sisältöä, — viisi nääntyy tänne alas nälkään, kuolee ehkä ruttoon toisiaan raivoisasti repien. Muistuupa mieleeni eräs Flaubertin kuvaus, kuinka Salammbôssa kostonhimoinen voittaja näännyttää barbaarit nälkään syvään kalliosolaan, jonne on heidät vietellyt ja sulkenut. Kiduttaa heitä auringon tulessa, etelän öitten pakkasissa ja nälällä, janolla, raateluttaa toisillaan: antaa heidän kokea kauhuista kamalimman, syödä toistensa lihaa, kunnes he makaavat kaikki nälkään ja ruttoon kuolleina.
Der Rattenfänger! Hirtehinen, hirttäjä, tappaja, ilveilijä, huiluniekka, ilkiö!
Moinen tervehdys odotti meitä tällä kertaa Lintukodossa, kuten pikku saartamme nimitämme.
Siitä on nyt viikko, toistakin, mutta saarella ei näy enää ainoaakaan rottaa. Se oli vain harvinainen oikku, häijy kuje.
Mutta mistä, mistä hän sai kokoon tänne niin suuren lauman, suuren, koska viisi jäi kuolleenakin ottelutanterelle? Mistä kummasta hän ne talvisella, pohjatuulena vinkuvalla huilullaan tänne soitteli? Ja minne rotat, jotka surmasta pelastuivat, sitten taas niin tarkoin hävisivät?
Kerrotaan, että rotat usein tekevät parvissa muutto- ja saalistusretkiä.