"O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l'ancre!
Ce pays nous ennuie, ô Mort.
Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau,
Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu'importe?
Au fond de l'Inconnu pour trouver du nouveau!"
Baudelaire.
Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on kalman valkeus kolkoilla vesillä.
Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen tuli.
Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.
Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa. Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle "kolmijalalle" aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.
Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.
Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste, kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku, hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan hajun, kalman hajun.
Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa ihmislasta kohtaan.
Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan soutelevaan sorsaan!
Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois. Kukkaspelto? Pistävä sänki...
Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.
Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi, vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin todellinen nunna, — aave.
Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa menettänyt, se suurin unohdukseni.
Nämä julmat yöt!
Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena, elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota, vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.
Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!
Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi, ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana helpottaa.
Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on hiukan harvinaista, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku varakkaaksi ihan moitteettomasti; useimmissa tapauksissa voi siinä paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen pieni paholainen!
Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä, että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja ihminen nyt ei liene paljon arvoinen.
Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, — ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää omat aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten — kuoltuani nimelläni mitään tee!
Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti minulle voimansa.
Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle, tiedottomille seinille.
Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi, sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa merkityksessä.
"Haa, rakkaudenpettymykset!" Totta kai! Kokematon raukka, joka en koskaan itse liene "pettänyt": paennut liikaa hätäilyä, arvostellut järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä, jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian luonnollista surtavaksi.
Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.
Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän: jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden. Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka...
Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!
Ja hän tekee sen rakkaudesta!
Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin "kuolematon", "katoamaton", "aina eloon jääpä", "ikuinen". Miten lohdutonta. Jokainen tietää pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?
Tätä leikinlaskua sanoilla "ikuisuus", "kuolematon nimi" en nyt syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.
Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on — katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, — eikä sellainen, jos on oikeaa, voi ilmetä: se on salaista!
Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen silloin todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; siitä tahdon silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen, säilymisen toivo ei meitä häiritse.
No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, — kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja sen lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot, tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa, niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt minussa tätä: että halveksin "elää" hänen mielessään tämän ainoan elämämme jälkeen minäkään "nimenä"; etten sellaista haudantakaista ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa, ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes toivoisin vain tehneeni jollekulle hyvää.
Kuvitelkaa, että hänen "sielunsa" ei voinut tähän alistua. Että hän, vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.
No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.
Meidän muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle, jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.
Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen minulta — kuolla!
Hänen.
Hänkin saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.
Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.
Ja tämä on minulle katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin niin paljon "sielua", siis sydäntä. Mistä ihminen "sielun" olisi saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä, tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?
Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.
Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, — vapaa!
Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä, jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla, aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei, yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota ei ole olemassa? Joka ei ole "sielu", vaikka luuli itseään sieluksi, ja sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?
Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.
Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.
Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa: aaveet. Ja kuu ilkkuu!
Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli kiskottava koko miehen voimalla.
Se hautausmaa on nyt tullut tänne, Lintukotoon. Vainaja kummittelee, — minulle!
Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da Riminiä ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä. Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri, joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan "syliini", kuten sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon, purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: "Ei, ei. Enää. Meidän välillämme on kuolema." Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu mädäksi ja — hälvenee.
"Miksi et vastannut, jos olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et vastannut, selittänyt, oletko pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi tämän halvan, banaalin meille tehnyt?"
Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut: sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, — sieluttomuuteen: sydämettömyyteen!
Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt, elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki, mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani, — valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin: niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän "lepää", — kuten multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole valmis?
MYSTICA.
Miks kiertelen hautausmaalla,
haen ystävättären hautaa?
Sää helteessä kuivunut, kulkijan
sydän tunteeton kuin rautaa.
Sen kunnioituksen poltti
tuon vainajan erhe suurin,
pyhänhenkemme herkimmän häväistys,
loi välillemme kuin muurin.
Ja kuitenkin kiertelen täällä,
sydän vaikka näin pettyi ja paatui!
Ei jaksa surra se patsasta,
joka tuossa jo nurmeen kaatui.
Ei ystävättären patsas
se ollut, se, joka kaatui:
hänen seisoi vielä, vaan ympäri
puuristejä kymmenin maatui.
Mitä huolisin risteistä niistä?
Ah, pienintä haikeutta vailla
nyt katselen vainajan hautaakin.
Tulin tänne velkojan lailla!
Oi pessimismini kuilu:
näin yksinkö ihminen, yksin?
Miten vuosia kestää yhdenkään
voin tällaisin elämyksin?
Kysymyksistä tärkein se vanha,
tämä: "Ollako vai ei olla?"
Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen
jopa kuolleitten kartanolla.
Se kysymys turha täällä
on tehtävä vainajalle,
joka petti — uskollisuudesta,
kun muutti hän mullan alle.
Miten itsekäs pyyntöni: "Näännyn,
suo lohdutus, uskon tilkka!"
Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi
jo vahvisti mieleni pilkka.
Siten itsekkyyttäni pilkkaan, —
ja kuollutta mullasta manaan:
"Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan?
Nyt vastaa, sanasta sanaan!"
Ei vastausta. Poppeleista
vain äitelä kalman tuoksu.
Soi räikkynä maantieltä kauempaa,
elonvirran arkinen juoksu.
Sinä, — kerranhan tein sydämeeni
iki-alttarin sinulle, armain
olit naisista, astelit maailman
lian keskellä puhtahin parmain.
Sinut pyyteeni sai epätoivoon
ja kyyneliin, sinut suisti
se antaumukseen, — siitä nyt
alas ihmiskuntomme luisti.
Sinä uhrisi annoit ja syöksyit,
niin käy, verenliekkeihin kuumiin.
Mut miksikä sieluun ikuiseen
sinä uskoit hehkussa ruumiin?
Sinä, — jolta se hehkusi juuri, —
vaikk' itse sen lietsoin julki, —
mua loitonsi pois, niin inhotti
mua synti, kun alasti kulki!
Mut siinä ei syntisi suurin:
pyhä minusta, vaikka jos likaa,
oli syntimme aina sittenkin.
Ei, siinä ei, kallis, vikaa!
Vaan miksikä pyhyytemme
veit turulle lauman turhan?
Sen sielusi vaati, muistosi, — niin
teit rakkautemme murhan!
Nyt ymmärrätkö, miksi
jumalointini vaihtui vihaan?
Nyt aavistatko, kuinka voit
mua raadella luihin ja lihaan!
Ja — kanssasi kuitenkin kerran
me saatiin onnemme, jolla
ei äärtä, ei vertaa päällä maan!
Sano: "Ollako vai ei olla?
Nyt tyydyn yhteen sanaan". —
Mies kuunteli, jatkoi: "Alas
sinä lupasit tulla, jos ennemmin
mua kuolisit. Muista valas!
"Sinä vannoit: Sitten, kun aivan
olen kirkastettu sielu,
sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus
mua kiehtoo kuin koskennielu!
"Puhu, neuvo!" Ei haudasta sanaa,
on äänetön hauta, ja helle,
joka huuruilee yli hautausmaan,
vain leyhyy kalmaiselle!
On hauta mykkä, kuollut.
Ja kuitenkin mies yhä haastaa:
"Tee ihme, — tai olet ainoastaan
kasa mullassa luita ja saastaa.
"Tee pienoinen ihme, sielu!
Jokin sellainen mielennouto
mua voisi jo auttaa kuulauteen.
Jokin tapaus hiukankin outo!
"Jokin sattuma täällä, nyt kohta!" —
Ei sattunut mitään siellä,
ei kohta, ei koko päivänäkään,
ei myöhemmin maailman tiellä.
"Vai sielu! Vai sieluna maassa
elit aikasi! Siispä nyt näytä,
mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo
ja sielulla kourani täytä!
"Vai sielua — sellainenkin,
joka muistaa säilymistään,
ei, ystävän vainkin! Mysteeri
hänet syöksee temppelistään.
"Vai sielu! Ei sielua muuta
kuin alttius, kunto, se riittää,
sydän uhraava kaikkensa, — vaatimaton
vain ruumista, henkeä kiittää.
"Sitä vaatiiko rakkaus suurin?
Niin pyhäkö rakkaus, että
se kuoleman pyhyyden ansaitsee, —
ei ikuisen-elämän-vettä!
"Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa
lie ikuisuutes, ei muuta,
kun, vannonut sielu, et aukaista
voi vastataksesi suuta."
Näin syntini kosti Nemesis:
jos usko en ikuisuuteen, —
niin sittenkin nyt olen heitetty
gehennaan, laadulta uuteen.
Maan päällä jo kauneinta kohtaan
ylenkatseeni aina saan kestää
ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus
mua kuolemasta estää?