Tämä kesä oli harvinaisen myöhäinen. Syksy ei kuitenkaan myöhästy koskaan, siltä minusta tuntuu.
Syksy piirtää merkkinsä maahan:
Kun eräänä aamuna heräsin, nyt harvinaista kyllä melkoisen varhain, kuulin aittani seinän takaa ulkoa jotain merkillistä ääntä, muutakin kuin tiiran huutoa: "Ti-iira, tiira, tiira", tai poikasiaan opettavain varisten ääniä, nuo harmaasaaliset tädithän, varikset, käyvät täällä aamuin tutkimassa, olisiko heille rannalla kalanperkeitä tai tanhualle varattu muuta ruokaa tai katolle heitetty koiran tappamia sammakoita, ettei koira niitä saisi. Mitä hulluttelenkaan, poikasiaan opettavain varisten puheluhan kuului niin kauan sitten, keväällä. Nuo tavausharjoitukset: "Vaa, sano vaa!" "Aa, aa", vastasivat turruiset pojat kimeämmillä nokillaan, lyhyesti, ja emo oikaisi pitkästi: "Vaa, vaa!" Sitä jankattiin kymmenet kerrat, saari oli heille rauhallinen luentosali. Mutta tämähän tapahtui keväällä, aikoja sitten.
Kuulen siis outoa ääntä, muuta kuin lintujen, västäräkin, joka rapsuttelee kattopäreitä pitkin, tai tiaisten, jotka poikasineen hiljaa säkättävät. Siellä seinän takana suhahtelee ja kahahtelee jokin heinikossa.
Jouduttaudun ulos, kukkaspellolta astelee luokseni viikatemies.
Hän vaikutti minusta tällä kertaa ikäänkuin mustiin puetulta, ja pitkä terä, joka hänen päänsä yläpuolella korkealla välähteli, melkein kuoleman viikatteelta. Hän oli vanha Kustaa, pappa, vaija, jolle olimme luvanneet vähäiset heinämme, nekin kehnoja, ohdakkeita ja kukkia täynnä. Hän oli nyt soutanut tänne tekemään heinää.
Ottamaan — kesän pois.
Heinänteko, kuivuvan, niitetyn heinän raskas lemu, syksy nopeasti lähenemässä.
Yhdessä aamupuolessa tulevat heinäseipäät peltosellamme ikäänkuin turkkeihin puetuiksi, ne näyttävät kummituksilta, joiden ympärillä ei ole enää mitään: vain tyhjäksi pyyhkäisty, sänkinen kenttä.
Pakostakin joudun katselemaan kukkia, jotka riippuvat lakastuvina seiväs-aaveiden pukimissa, ja tunnen vain väkivallalla luopuvani kukkasista. Tulen alakuloiseksi, en tahtoisi oikein niitä antaa pois, tuntuu kuin pieniä pyhiä muisto-esineitäni rikottaisiin ja väheksyttäisiin. Muistelen, mitä historioita kuhunkin kukkaan minuun nähden liittyy. Vielä enemmän, on niinkuin kukkiin iskenyt pitkä teräs aikoisi minutkin hävittää...
Tuossa yksi ainoa ketoneilikka, jota lapsuuteni laaksossa kutsuttiin pääskynhatuksi. Kuinka sitä rakastin... Aavistinko siinä eksoottisen, aivan kuin itämaisen värin, jossa hehkui enemmän kuumetta kuin tavallisessa punaisessa?
Samoin pidin tervakukista juuri niiden erikoisvärin vuoksi, joka tosin ei ollut niin hieno, niin kitsastellen käytetty kuin pääskynhattujen. Tunteja loikoilin maassa kuivalla aholla tervakukkien vieressä, katsellen kummallisella tahmalla suojeltuja jäykkiä varsia, joiden huipuissa häikäisi moinen hehku.
Ajat menevät, totta kai... Samain kukkien kirjaamalla kumpareella istuin kerran jäähyväisiltana ihmisen kanssa, jota silloin, — ihmeekseni nyt sitä ajattelen, — rakastin. Heinäkuinen ilta hämärtyi, vedet raukenivat synkkään tummuuteen. Sydämemme alkoivat syksyyntyä, vanheta, olivat sammumisen epätoivon murtamat. — Miksi minun täytyy nähdä tämä yhä ja yhä uudestaan näistä kukkasista? Ihmisen kärsiä kuolema kymmenkertaisesti, — kukkahan niitetään, ja seuraavana keväänä se elää aivan uutena, tiedottomana...
Minun punainen värini: kas tuonne jäi toki muutamia horsmia! Myöskin niitä rakastin melkein yhtä kiivaasti ja samalla tapaa kuin ketoneilikoita ja tervakukkia. Näidenkin väristä muistan jotain mennyttä, siis alakuloista: horsmanvärisiä pukuja olin nähnyt aikoinani sangen etelässä, Saharan yiätasankojen keitaissa, kuumien lähteiden autereissa hautuvien aprikoositarhain hohteessa. Kansa siellä oli ihastunut sellaiseen väriin... Kuin itämaan ruhtinaita ovat horsmat, puetut purppuralla niin upealla kuin evankeliumi kuvaa kukkia, joiden ylellisyys oli uhkeampi kuin itse Salomonin.
Päivänkukat, kaadettuja. Nuo papinkaulukset, nuoren papintyttären lemmityt, joita neito raikasta iloa säteillen niityiltä isoin kimpuin kokosi... Metsäruusukin tuolta pientarelta sivallettu poikki, metsäruusu, solakka kuin se tyttö, joka kerran, — olinpa silloin aivan nuori, juuri saatu ylioppilaslakki päässä, — taittoi minulle suvisella metsätiellä rintaan metsäruusun. Silloin hänen huulensa olivat ruusunpunaiset, nyt hän on kalpea, vanha nainen. Lyhyt metsäruusujen kesä...
Orvokki, joka riiput tuossa heinäsuovan rinnassa, mitä pahaa teit, miksi sinut katkaistiin, tummasilmä, kiskaistiin irti ja heitettiin pois? Ohoi, niinpä lienee minullekin joskus tehty, miksi olisin, arvoton, uskonutkaan muuta?
Angervot, jotka pellon halki vievän kävelytien kahden puolen röyhöttivät kermankellertävissä pitseissä ja täyttivät ilman kauas upealla, ikäänkuin kypsyneen naisen kiihoittavalla lemulla, angervoita en näe enää. Syksy lähenee samoin kuin kauan sitten, jolloin auringonpaisteesta hehkuvia pientareita kuljimme yhdessä, viikatteiden kilistessä, angervojen tuoksun väreillessä illan tummuudessa ja aina syyspuolta ennustavain heinäsirkkain sirittäessä...
Hiirenherne, tuuheana ja sekaisena toisiin kasveihin takertuva, loistava siniseppele, — pikku poikina noita palkoja availimme ja pikku herneitä natustelimme, — kaikki poissa, puhtaaksi kentäksi lyötynä. Sinikellot, kissankellot, tummat hirvenkellot, valkeat jättiläiskellot pelkkää heinää! Putket, paksut ja mehuisat, ontot töröttimet, jotka pitivät vielä eilen leveitä valkeita päivänvarjojaan pystyssä, niiden tyngät ammottavat nyt niitetystä maasta kuin katkaistujen kaulain valtimot, — kuin Putkinotkossa toistakymmentä vuotta sitten, siellä, joka oli ja on unohdettu...
Ja myöskin ruiskukat, mieluisimpani.
Eipäs: yhden loistavan tupsun niitä on vaimoni minulle pelastanut, neuvonut ukin kalskahtelevan raudan niihin koskemasta. Ne saavat kasvaa paikallaan syksyyn asti. Leipäkukka: hyvä niinkin, mutta sen väri muuttuu hiljalleen yhä kalpeammaksi, — paperinväriseksi!
Ja syksy piirtää jo merkkinsä taivaallekin, kultaisen kirjoituksensa: tähdet, jotka sinne ilmestyvät näkymään melkein säikähdyttäen.