Muurahaiskummulta näkyy siis parhaiten tuo kirkko, jonka lauantaikellojen soitto oli minusta vielä pari vuotta sitten niin kaunista...
Kun poikasena istuin lapsuudenkodin korkeimmalla katolla okariinoa luritellen tai seisoin siellä lipputangon juurella, näkyi sinne metsänhuippujen ylitse vaaleanpunainen kirkontorni. Kirkolla ei minulle saattanut olla lumoa. Siellä puhuttuhan ei vielä maailmaani kuulunut; vain kolmionmuotoinen koriste alttarin yläpuolella, "Jumalan silmä", kuten sellaisia välisti kutsutaan, häikäisi kultaisilla ripsillään, ja urutkin viehättivät ja — tekivät vakavuudellaan levottomiksi. Samoin kuin enimmät ihmisistäkin, joiden parissa jouduin sitten juuri tuon kirkon juurelle asumaan: puutteen ja ahtaan elämän ahdistamia kovin aroiksi, sellaisilta he minusta, hyvinkin rohkeasta mielestäni, tuntuivat! Mieluisempi oli vintiölle vanha käyttämätön kirkko, joka näkyi läheltä, — tai oikeastaan vain kirkonrauniot: ei enää muuta kuin harmaa puutorni ja sen ympärillä hautoja, joilla syreenit ja ruusut kukkivat, enimmät haudat jo ristittömiä, merkittömiä. Kiviaidan portilla maassa oli lisäksi pölkky, jota väitettiin muinoin käytetyn mestauspölkkynä, ja parikymmentä askelta siitä kaakinpuu, jossa aivan pienenä ollessani viimeinen rikollinen raipattiin, — niissäpä se mielenkiinto minulle. Kukkia ja selkäänsä saanut pullikoitsija!
Sitten eräs vanha maalaiskirkko lyseovuosina Kainuussa. Puinen, köyhä, mutta kaunistettu maalauksin, joista minua enimmin lumosi eivät hirviöt, vaan Babelin nainen, joka mielestäni hurmaavana istui seitsenpäisen lohikäärmeen kyömyllä. Arvaahan tuon: nuorukainen ihasteli sellaista, maksaakseen tämänkin kerran sievoisella kidutuksella.
Ja sitten... Rooman Santa Maria Maggiore, taivaan kuningattaren palatsi, siinä ihmishirviöiden teettämä kultalaipio; Paavalinkirkko, kardinaalien tanssisali, kuten sitä kutsutaan, permanto välkkyvä kuin luistinrata, johon pakanallisten pilarien rivit kuvastuivat... Pienen kaupungin neljäsataa kirkkoa: voinpa väittää, jos en häpeä kujeilla, käyneeni kirkossa kaksisataa viisikymmentä kertaa vuodessa, — Roomassa sinä vuonna. Sienan katedraali, mustan ja valkean kirjava kuin seebra, itämainen valtaistuinsali. Milanon duomo häikäisevä kuin sokeri; saraseeniläinen kirkko Palermon ylärinteellä, pakanain tekemiä kristillisiä mosaiikkeja seinät täynnä; Kölnin tuomiokirkko, Parisin luuharmaa Notre-Dame, Lourdes'in basilika, edustallaan Kristuksen muistopatsas, ainoa laatuaan maailmassa, alapuolella luola, jonka ihmetöitä todistavat tuhannet sinne jätetyt kainalosauvat, — tosin samoja ihmetekoja, muinoin yliluonnollisina pidettyjä, saadaan nykyisin aikaan luonnollisilla suggestion keinoilla; ihme on tullut luonnolliseksi ja — kadottaa ehkä sen vuoksi voimansa... Sitten Gruyèren harmaa maalaiskirkko, jonka kellopeli soitteli ylös alpeille juhlapäivinä virsiä ja paimenlauluja, Lontoon kellopelien kilkutus ikävinä sunnuntaina, Toledon katedraali, synkän tuima gotiikka häikäisevänä kuutamoyönä; pieni evankeelinen kirkko Sfaxissa, jossa, moskeain keskellä, urkusista kajahti tuttu virsi: "Jo joutui armas aika..." Kööpenhaminan Marmorikirkko; nainen polvistui rukoukseen miehen puolesta tehtyään synnin; synti — harrasta kuin uskonto...
Ja kuitenkin sanoisin, ellen inhoaisi ajatusta, että minua väitettäisiin pakanaksi, etteivät ne temppelit minuun kuulu, — sillä jos olisin pakana, niin tiettävästi olisin jollakin tavoin uskonnollinen ja ne kuuluisivat minuun!
Ja nyt on kirkkoni täällä, näkyy etenkin tuonne muurahaiskummulle. Harmaa, totinen ristikirkko, aika vanha vaari, jonka historiaa olen jo pakissut. Pystytetty järkäleistä, joita m.m. jättiläisakka kuului seiniin kuormavitsalla kantaneen.
Tiettävästi kirkonmuurissa pitäisi olla myöskin kivi, joka itkee vertä, jonkun viattomasti mestatun elävöittämä syyttömyytensä todistajaksi, — n.s. ruostekivi. Mutta lieneekö sitä? Graniittikivet eivät viattomia puolusta.
Ei, meikäläisellä on oma mystisisminsä. Noiden ulkonaisten historia- tai tavallisten hartausseikkojen vuoksi ei tämäkään kirkko, josta naakkojen nauskutus silloin tällöin Lintukotoonkin kuuluu, ole minulle hieman niinkuin rakas. Rakkaampi Kölnin doomia, Santa Maria Maggiorea, nokimustaa S:t Severiniä. Tällä on todellakin muistonsa juuri minulle.
Tämän kirkon kelloilla. Lauantaisin.
Silloin, muutama vuosi sitten, kun Lintukoto, uusi illuusio, mielessäni syttyi ja toi siihen kangastuksia, — ajatelkaa, minullahan ei elämässäni ole mitään tehtyä, josta kannattaisi puhua, eikä mitään tarkoitusta; ja olin väsähtänyt ihmisiin, huonoihin epäjumaliin, jos on ollut niin kummallinen, että on odottanut "ihanteita", — itseltään paljon vaatimatta. En välittänyt matkoista, koska maailma on kaikkialla sama. Mitä siis? Nyt piti vain odottaa jotain, vaikka tiesin, ettei sitä tule. Odotella kaikessa rauhassa, ja saada onni viettää odotusta aivan oman mielensä mukaan, istutella, rakennella aikansa ratoksi. Hullunkurista viljelyä: kuinkahan esimerkiksi talonpojan terve, köyhyyden huomioonottava kritiikki olisi hymyillyt hedelmäpuilleni, turhille jänisten ja hallan ruuille, joilta en odottanutkaan muuta kuin kukkia? Ja samoin ehkä herraskritiikki, joka olisi kenties vaatinut minun leikittelyäni jonkinmoisena vakavana, kenties taiteena, minun, joka muistan erikoisesti, kuinka lapset leikkivät tarhakivillä, väsyvät ja menevät nukkumaan: siinä koko päivä! Ei, se olisi minulle jo liian vakavaa, sellainen olen, ikävä kyllä.
No niin, mutta omalla tavallani sain täällä leikkiä täydellisesti. Ainakin ensimmäisen ihanan kesän. Odotella tulematonta. Kulutella aikaani ponnistaen, kantaen lautoja, putoillen telineiltä, kasvattaen kämmeneni nystyräisiksi, kuokkien ja lapioiden.
Viikko kului aina nopeasti kuin yksi kesäinen aamupuoli.
Ja lauantaina sitten helähtävät yht'äkkiä iltakellot! Alkavat väristä ja kumista juhlallisina sointuina, joita tuulenhenki katkaisee ja taas kantaa kukkivaan saareen. Lyhyen tuokion, kymmenisen minuttia. Kello kuudelta illalla.
"Soitettiin sisälle juhlaa", sanoi ukki Kustaa ja alkoi hiljalleen laskea työaseitaan käsistään pois.
Olin omat kapistukseni jo heittänyt. Nopeasti. Mielessäni paljastin pääni, kun kuuntelin tuota kellojen hilpeää ääntä, — ja kuitenkin se tuntui salaa minusta alakuloiselta.
Ajatelkaa, olin muka ollut hyvin ahkera ja reipas, tukahduttaen kunniallisesti pahanhenkeni äänen: Minkä vuoksi? Nähnyt vaivaa kaiken viikkoa. Ansainnut leipäni otsani hiessä. En ollut toisten vaivana, en kierrellyt maailmaa anellen, imarrellen, uskotellen vähääkään merkitseväni. Ostanut omalla itselläni leponi kuin korpitorppari.
Ja työssä, tässä uudessa illuusiossa, olin muka saanut taivaalta ikäänkuin palkaksi jotain: unohduksen, viikoksi, edes hetkeksi.
Kiitos hetken onnesta, Lintukoto! Riittäähän sekin.
Lauantaikellot soivat verkalleen, alakuloisesti helähdellen. Niiden sävel kantautuu läpi koivikon kultaisena kuin mehiläisparvi, joka kylästä sinä keväänä tänne karkasi, kimmalsi, parveili auringossa, tunkeusi joka paikkaan tuoksahdellen hekumallisesti hunajalle... Katosi aikanaan, kuten kaikki kiinteämpikin katoaa...