Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille, haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: "Ti-ii-ra, tiira, tiira!" Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä, notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: "Ti-ii-ra, tiira, tiira..." Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa lentää, kajattava: "Kaja, kaja, kaja, kaja!"
Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni ensin nimeksi "Noli-me-tangere", mutta hylkäsin toki sen kummittelun, mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta. Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio? Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista, heikkoutta...
Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi. Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.
Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä. Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko, rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran, että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse, jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana. Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin laskee.
Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia, kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.
Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta. Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin sanotusta "elämästä"; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa. Juuri liikaa, ehkä?
Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa. — Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa, purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse, kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain, ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?
Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.
Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä. Lienee totta.
Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin kyllästyy?
Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!
Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen, joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa, olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ, ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain, elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.
Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia. Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä leiki!
Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat ulapalla.
Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut. Tiiranpoikanen.
Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.
Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät, hermostuneet.
Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.
Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi tämäkin päättyvä kesä.
Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusunsiniseksi, on tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.
Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin puolta metriä veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia korsia — siinä on koko pesä.
Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia, ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin, jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa terävän hattunsa huipussa.
Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.
Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.
Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky, ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat, sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?
Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista, että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!
Aikomukseni oli pitää silmällä, millä tavoin munat siinä matalan kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.
Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.
Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.
Rouva huudahtaa yht'äkkiä:
"Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme."
En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten minäkin:
Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.
— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.
Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan, kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida, veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.
Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt jääneeseen raukkaan.
Minä saan sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei paikaltaan hievahtanutkaan: se antoi itsensä ottaa. Se ei osaa pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se yht'äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.
Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein, sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa kirkua.
Minä takaisin venheeseen:
"Soutakaa. Heti kotiin! Minä en tätä pois anna!"
Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle, ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa. Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn, kaikkialla yht'aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.
Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta kirkaisee ja potkii.
— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi toisen silmäni.
No, ehkäpä silloin antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa, viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään...
Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!
— En anna, tahdon tiiranpojan. En voi olla leikkimättä!
Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!
Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.
Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin lattea ja soveltuu.
Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni vivahde huutoa: "Ti-ira, tiira!" Luonnottomasti siipikynkkänsä ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas veteen, uida veden poikki vadin reunalle.
Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.
Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei se saisi kuolla...
Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin, ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se tukehtuisi palasiin?
Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu — kirkuva lintu.
Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti keltuaiseen — ja se syö! Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen ahnaasti.
Se osaa syödä! Se osaa! Ystävät meistä tulee.
Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani, että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.
Palaamme kylästä, kiireesti.
Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?
Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan tiiranpojan luo.
Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista, mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.
Ja viimein vaimoni sanoo:
"Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli."
Toiset:
"Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin..."
"Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa."
Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa "luodollaan", johon ruumis oli permannolta nostettu.
Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.
Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua lohduttaa, että se oli ehkä ollut viallinen, sillä eihän se päässyt edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset. Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen, tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli, että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan? Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka tiiranpoika on ruokittava?
Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!
Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.
Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!
Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat, sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut "kokkeloida" niinkuin olen ansainnut.
Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.
Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä, pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin, nirvanaan, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä ole suurin onni? Siten eivät minun tiiranpoikani koskaan voi syyttää minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes rahdun haluaisivat.