Kuutamot Lintukodossa ovat erikoisia. Arvaatte sen: samoin kuin aurinko näkyy kuu pieneen saareen kaikilta ilmansuunnilta, nousi se sitten mistä päin tahansa, laski minne hyvänsä, näkyy tarkoin jokaisessa vaiheessaan ja hahmossaan.
Heinäkuun kuutamo täällä on kummallinen kuin uni, — kuumeinen uni, onnellinen, vailla tuskan tuntuja. Se tuhoaa ruumiillisesti juovuttaen muistot, kokemusten totuudet, nuo onnettomuuden tuojat. Oikea aistien Lethe.
Toista elokuun kuutamot: kalman valkeus mustilla vesillä.
Lähin naapurini, taiteilija Jumalan armosta, antoi minulle kerran monien muiden kallisarvoisien piirustusten ja pikku akvarellien joukossa, jotka ovat tekaistut milloin kirjeiden reunaan, milloin paperossilaatikon palasiin, myöskin kuvasen tästä Vähä-Vohlista kuutamossa. Heinäkuun kuutamossa.
Sain kuvan ennen kuin olimme saaren ostaneet. Ihastuin silloin jo siihen. Nyt tiedän, kuinka mestarillinen se on.
Kuu, punainen, utuinen, kuumottaa yösydännä rantapolun päästä, kiemurtelevan polun, joka nousee loivasti Lintukodon pikku tanhualle. Oikealla tumma tölli, josta erottuvat sinertävät ikkunaristikot. Vasemmalla härnäläismallinen aittarakennuksemme, kyhätty itsensä naapurin piirustuksia seuraten, siinä koristeelliset ovet, luhti ja viiritanko, jonka huipussa kalanhahmo viirinä kummittelee.
Keskellä pihaa omenapuut ikäänkuin hopeapilvi, hämärällä hohteella gloorioituina, — aivan kuin muisteluna valkeista kukista, jotka ovat jo monia viikkoja sitten karisseet.
Alempana rannalla, kahden puolen rattoisaa, tallattua polkua kaksi jonoa verkkoja kuivumassa, — märiltä ne kuvassa näyttävät. Miksi ne on asetettu toimettomuuteen yöksi, miksi niitä ei laskettu vehmaan luhtaruohiston rintaan, kukkivien ahvenheinäin väliin, näin heinäkuussa, parhaana pikku kalain aikana? Senkö tähden, että heinäkuun lämpöisinä, pimeinä yösydäminä kuhatkin ulapoilla elämöivät, suuret, mustat, vasken- ja hopeanhimmertävät kuhat? Ne metsästävät nyt vimmatusti, ne iskevät uistimen koukkuun. Karahtavat kiinni raskaina kuin kivi, pousahtavat pinnalle, tohottavat, kiitävät kaikki evät harillaan venhettä kohti, antavat nostaa itsensä ylös tyynesti kuin olisivat mitäkin halkoja, — siinä ne makaavat nyt venheen perässä kalakirves niskassaan, sammuvissa pallosilmissään sähköinen välkähtely kuin mikäkin sielu...
Vai siksikö verkot ovat vapeilla, että heinäkuun kuutamot saavat kaiken unohtumaan, ovat niin ihanat, huumaavat, ettei ihminen välitä paljon mistään maailman askareista, vaan uneksii kummallisia ja ääriviivattomia?
Tuossa kuvassa punoittaa kuunpyörö pohjoisesta. Se on luonnottoman suuri, ei mikään "oksa", kuten tauluissa usein näemme, vaan Vanajan lempeiden, lämpöisten heinäkuun öiden valtava kuu. Ja sen vieritse ojentuu viiri, kala. Erehdyin: kala se ei ollutkaan, vasta myöhemmin siihen tuli piikkinen ahven, kuvassa on teiri, joka istuu pyrstösulat vanteena viirin päässä ja kultakulkusiaan kulisuttaa.
Kuinka monta kertaa sittemmin, pidettyäni tuota kuvaa nämä vuodet hallussani, kuinka monta kertaa Lintukodossa, tummenevina heinäkuun iltoina, jolloin tuskin vielä aina muistaa, että tämä tummuus julistaa jälleen taas syksyä, — kuinka monesti Lintukodossa, tupasen kulmalla, aitan luhdin kujassa, saunapolulla tai kalliolla venhevajan luona on kajahtanut välittömästi meidän ja vieraitten suusta:
"Jumala, kuinka täällä on kaunista!"
Kuu nousee. Pilkistää kaakosta saarien takaa, se on niin punainen, että säikähdyttää, vaikka tiedämme sen kuuksi. Kuitenkin katselija hätkähtää niinkuin siellä olisi tulipalo, metsäpalo, tai poltettaisiin ainakin nuotiota jonkin kalliosaaren laella, — varsin rauhallinen mahdollisuus moinen kalamiesten nuotio, kuhanpyydystäjäin, jotka kahviaan keittävät; mutta sittenkin...
Se välkkyy nyt selvempänä metsästä. Se ikäänkuin pyörii, kelluu taivaalle. Hymyilee leveän leikillisesti kuin voimakas, julkiviisas hämäläistalonpojan naamataulu. Se on veitikka, hieman pisteliäs, — säikähdytti vain meitä ikäänkuin pihalla leikkiviä lapsia lankkuaidan ylitse kurkisteleva veijari.
Se kiiruhtaa korkeammalle, siirtyy nopeasti oikealle. Keveästi kuin uisi öljyssä. Ja laajenee, suurenee, kasvaa suunnattomaksi.
Mutta sillä välin: mikä kullanhimmerrys, vallaton vasken- ja kuparinvälkkeiden leikki laineilla, jotka sinkauttelevat valonheittäjinä välkähdyksiään saunan mieluisalle polulle suorien tervaleppien välitse. Voisin rakastua siihen valoon, jos mistään kykenisin kyllin rakkautta antamaan. Kehuisin, että saattaisi muka hukuttautua noihin iloisiin kulta- ja kiilloitettuihin kupari-välkkeisiin pelkästä ulkonaisen kauneuden hekumasta.
"Jumala, kuinka täällä on kaunista!" Tulette tanhualle metsiköstä, kastetta hersyvän polun varjosta ja pimennosta, jonka pirtti luo nurmikolle. Seisotte rauhallisen pirtin kulmalla tai viereisen luhtiaidan valkean pilarin vieressä. Huomaatte silloin yht'äkkiä kuun kokonaan. Tuolla on hedelmäpuu- ja kukkakentällä tummuus, jossa sirkat kiihkeästi sirittävät, — kesän syyspuolen luonnonsäveliä, — myyrät sipittävät ja sammakot ruohikossa hypellessään tupsahtelevat. Tuleeko sade? Eipä varmaa, täällä ukkostaa aina kauan. Ja edessänne on Vanajan eteläulappa ja tuo häikäisevä kuu! Lumoava kuu. Niin, se lumoaa varmaankin sillä tavoin kuin kerrotaan ja kuten olen nähnyt huilunsoiton lumoavan käärmeitä. Utuinen, usvainen, kuin harson läpi paistava. Pyöreä kuin harpilla kaarrettu, mutta ei pieni kuin sammion, sen vähemmin kuparikattilan pohja. Katsokaa tuota kummitusta! Tai vilkaiskaa kaikkeuden sisään aukosta, joka on taivaassa, kuusta: siinä hulmuaa, leijuu punaista, ruskeaa, kellertävää, välkähtelevää kultaa. Avaruus siellä takana kiehuu, välissä on taivaankansi.
Ja ympärillä rauha. "Kaukana on vaino, riita." Tunnen taas todella eläväni: unohtuvani, hukkuvani, — kuolevani luontoon...
Paahteisista ilmoista kuu tuollaiseksi tulee. Suotta ei ole ukkostanut monta viikkoa, viileät hattarat kokoontuneet ensin valkeiksi pilviksi, sitten pumpulimaisiksi vuoriksi, jotka vähitellen saavat ruusunvärin, punertavan värin, punaisen, vihaisen värin, ja paisuvat nyt taivaalle pilvitorneiksi, jotka pohottavat auringonlaskussa veripunaisina tai kerääntyvät päivällä alas ilmanrannalle, kuten väijymään, rakentavat sinne suunnattomia muureja, linnoitettuja haavekaupunkeja...
Turhaan ei ole pauanne välistä jossakin hyvin kaukana tuskin kuultavasti kumissut. Ilma on käynyt lämpöisestä kuumaksi, ahdistavaksi, se alkaa pakahduttaa.
Kylässä siunaillaan, että ukkosen kerrotaan siellä ja siellä polttaneen taloja, salaman lyöneen sinne ja sinne, pyörineen pallona tuvasta kamareihin, kärventäneen hevosilta harjat ja hännät, tappaneen ihmisiä. — Milloin se tulee tänne saareen? Rämähtää kauhealla voimalla, jyskää kuin sadoilla kanuunoilla yht'aikaa, ikäänkuin pudottelee alas suunnattomia rämiseviä peltejä, pimentää ilman sameanvihreäksi ja vuoroin leimahduttaa sen savuisen punertavaksi kuin koko avaruus palaisi, — pitää naisvieraita pyhässä tai sairaassa kauhussa, tupasen syrjäpenkeille painuneina tai sänkyihin peitteen alle piiloutuneina, ja vaimoni ja minä istumme kamarin sohvalla katselemassa tai polvillamme toistemme takana ihastelemassa, kun näemme ikkunasta tuon uljaan ihmeen: kummastelemme, kuinka taivas on sotaisen punainen, tahi maisemat yht'äkkiä, sekunnissa, välkähtävät sähkövalkeiksi, näyttävät jokaisen yksityiskohdan yössä kuin suurennuslasilla, ja taas seuraa pimennys, jossa talopahasta pohjia myöten tärisytetään! Ukkonen vierittää saaren yli armeijoitaan, valtavan osaston milloin päivällä, milloin yöllä. Talonpojat näkevät ilmeisen todistuksen Jumalan olemassaolosta. Mutta ei sada! Mutta ei tule lopullista räjähdystä! Ukkonen vielä vain hiljaa yrittelee, kokoaa voimiaan, painuu muualle, missä todellakin riehuu. Ulapat hajoittavat sähkön saaristokohdalla, paahde, jännitys kasvaa. Milloin se tulee tosissaan, se kaikkein mahtavin komeus, jota kestää monta tuntia yhtä mittaa? Ja sitten loppu: rankkasade.
Kun se tulee, tiedän, että kaunein osa siitä on minulta kadonnut.
Nyt on vielä helle. Nyt on troopillista. Jos aina tällaista, niin banaanit ja tamarindit täällä kasvaisivat, eivät ainoastaan jalavat ja tomaatit, ja liaanit kiertyisivät puusta puuhun, eikä vain sinikukkainen metsäkierto. Nyt voin hyvin, huumaudun, pääsen inhoittavasta pessimismistä, mikä ei ole vielä sitä, mihin tavoittelen. Totta kai vaivoista pääsee, kun henki lähtee! Tunnen välisti olevani hiukan enemmän kuin ihminen — ja sehän, ihminen, meidän täytyisi voittaa itsessämme: hänen vakavuutensa, heikkoutensa! Tai tunnen olevani vähemmän kuin ihminen: ajatuksetonta, mutta elävää luontoa.
Illalla ukkonen kumisee kaukana, ja kuu paistaa auki jätetystä ovesta aittaani. Valtava kuu epämääräisestä autereesta, välkkyen luonnottomasti, omituisella metallihohteella kuin jonkin itämaisen jumalan kilpi.
Tiedän, että kalliot rannalla ovat vieläkin lämpöiset. Tunnen angervojen tuoksun leviävän täyteläisenä tanhualle ja ovesta sisään. Olen kuulevinani, miten ruusupensas pihalla ei jaksa kantaa kastetta, joka loruu siitä raskaina pisaroina mehuisaan ruohoon. Poutaa yhä lupaa, ukkonen miellyttävästi etäällä kumisee, ja kevyt ja ylimielinen kuu kieppuu koivujen latvoissa. Suoneni ovat tulvillaan jotain, mitä en vereksi voisi sanoa, sielu jotain, mikä nauraa valituksille, pulalle, kuolemalle, — kaikelle. Muistan jonkin aistillisen n.s. rakkauteni entisiltä ajoilta, heinäkuisen hulluttelun keskellä silloista angervojen päihdyttävää lemua. Juna jytisti kuumassa heinäkuun yössä, niityt angervoineen tuoksuivat avatuista ikkunoista, inehmoiset joko horteessa nukkuvat tai — hillittömän kiihtyneinä rakastavat. Tunnen nyt sellaisesta peittelemättä iloa. Ihminen hehkuu, luonto hehkuu horteisena. Heinäkuun punainen kuu on nyt heidän jumalansa, ei se nuorukaisviaton ja vaaleankalpea kuin nopeasti kadonneen kesäkuun kuu. Tämä jumaluus tarjoaa julkeasti maljaansa, yllyttää johonkin satumaiseen, vimmattuun, jossa heittäydytään alas luonnon varaan.
Kesäyön unelma! Keijujen kuninkaan, Oberonin häät... Viattomat keijukaiset leijuvat rannoilla, suopurojen suussa punertavina usvina.