"Mene, laiska, myyriäisen tykö..."
"Makaa vielä vähä, ota vielä unta
päähäs; laske kätes vähä yhteen,
ettäs vielä levätä voisit."
Sananl. 6:6, 10.
Korkeassa metsässä, jonka oksien alitse järvi salaperäisesti kiiluu, jonka latvoissa tuulisin päivin käy yhtämittainen valtava kohina, himmeässä kuusimetsässä, jossa lemahtelee kostealle ja havuille ja helteisenä päivänä väkevästi kuusien noruvalle pihkalle, siellä kohoaa, tai kohosi, muurahaisten kaupunki.
Aurinkoisella kummulla se komeilee pyramidin muotoisena. Kummun ylitse kaartuu suuri pihlaja.
Päivistä vähälukuisen kesämme kauniita päiviä viettäen katselette hyönteisten elämää. Tuoksuvalla nurmella seuraatte jotain pikku vaeltajaa, joka yrittää heikkoa heinää ylöspäin, putoaa, ja yrittää, mieletön, jälleen. Mitä hulluttelet? Mitä luulet näkeväsi heinän latvasta? Korkeaksiko sitä kuvittelet? Pysyisit piilossa maassa, parempi olisi ollaksesi! — Verkkovivussa hiljaa keinuen, — niinkuin ehkä joku teistä lapsena vaatevivussa kukkivalla pientarella, kun äiti pellolla leikkasi kahisevaa ruista, — kauan sitten lapsena, tuulen tuudittamana, lepän latvan liekuttamana, — katselette nyt, kuinka muurahaiset karavaanina rientävät ylös pihlajain runkoja korkeutta kohti, missä sininen taivas koristeellisten lehtien lävitse säteilee ja valkeat pilvet vaeltavat...
Niin minäkin katselen, — ja katseluni vakuuttaa, että leikkiähän minunkin elämäni lienee: hyönteisen lyhyttä elämää. Leikin, sieppaan kiinni vikkelän, vihreälle välkkyvän koppakuoren, asetan sen, harmaapäinen harmaaparta, selälleen; tiedän, että se niskannapsahduksella kimpoaa ilmaan ja putoaa taas jaloilleen, se taitava, jolla on aina onni mukanaan. Mutta tästäpä ei toistaiseksi pääsekään pakoon! Ajelen kullanhimmertäviä maakiitäjiä, joiden suojana on niiden ilkeä haju niinkuin arvonsa tuntevilla ja vakaumuksistaan ehdottomasti varmoilla ihmisillä häikäilemätön käytös ja menettelytavat. Ihastelen kauniita, metallinvärisiä turilaita, jotka ovat kuin muinaisen Egyptin naisten rintasolkia; pyhiä scarabeuksia. Töllini seinävierellä ihmettelen, miksi muurahaiset yhä kantavat korsia seinänrakoon, hyvin huonoon asuinpaikkaan, jossa ne talvella varmasti paleltuvat, — ottavat turhaan hinatakseen noita valtavia hirsiä tai mastopuita.
Ja ihastelen korkeaa muurahaisten pääkaupunkia kauniilla pihlajakummulla!
Pääkaupunki se on mielestäni. Kuvittelen, että siitä johtaa valtateitä toisiin kaupunkeihin, joita on loitolla siellä ja täällä, yksi vanhan perunakuopan eteläreunamalla, toinen Rautun ulapan näyttävällä kalliomäellä; kolmas venhevajan vieressä. Haaveilen, että kaupungit tai nämä kaupunkivaltakunnat käyvät keskenään kauppaa, — unohtaen ensin, että muurahaisvaltiot eivät rakasta, eivät siedä toisiaan, joskin jokainen niistä sisällisesti on sovun ihanne. Ken on nähnyt samaan pesään kuuluvan muurahaisen ahdistavan veljeään, ei, paremminkin sisartaan? Niin, sisartaan. Odottakaahan vähän. Aina he rientävät toistensa apuun. Mutta vieraille pesille ne ovat vihollisia: viepä samanrotuinenkin toisen pesän muurahainen toiseen: siellä se surmataan.
Sotaa siis. Eduistako? Ei kai sen kummempaa! Mitä merkitsevät rauhan- y.m. liitot ja palatsit, esperantot, yhteiset tieteet, joilla ei näissä asioissa pitkälle päästä, ja taiteet, jotka tarvittaessa armotta tuhotaan, mitä ne kaikki merkitsevät talousetujen rinnalla, vielä vähemmin rotuvaistojen? Muurahainen vain lukee samanrotuisenkin, jos se asuu eri valtiossa, kohta viholliseksi, — sen verran olemme niistä edellä.
Sotaa siis. Niinpä nyt leikkiessäni kuvittelen noiden kaupunkien silloin tällöin käyvän sotaa keskenään, marssittavan järjestettyjä armeijoita vieraaseen maahan, tuhansittain sotilaskastia, varsinaiseen työhön kelpaamatonta, mutta jolla tiedemiehet sanovat olevan niin suuret päät, että ne niillä tukkivat patteriaukkojaan, ja sellaiset leuat, että ne yhdellä ainoalla noiden hohtimiensa nipistyksellä katkaisevat vihollisensa poikki, ruiskuttavat sen haavoihin hirmuista myrkkyään, silpovat uhrinsa kappaleiksi, syötäväksi, — miksi ei vihollista syötäisikin, olisihan tämä muonituksen kannalta erinomaisen käytännöllistä? Paloittelevat saaliinsa niin pieniksi, että työmuurahaiset helposti jaksavat kantaa kappaleet kotiin. — Kuvittelen kuuluisia taisteluja, joista muurahaisten aikakirjat kauan kertovat hurmautuneita taruja, kuvittelen pesien hävittämistä sukupuuttoon, orjien ottamista. Ja muurahaisteni elämää rauhankin aikana. Että heillä on kuningas tai presidentti ja ministeristön vaihdoksia, sillä jokainen tuntee, että keon asiat edellisten valtaan himoinneitten aikana ovat menneet päin mäntyä. Ajattelen, että minun muurahaiseni, jotka kuuluvat, kuten eräästä pienestä tieteellisestä kirjasta huomaan, siihen muurahaisten valtavan, mutta lajiköyhän rodun toiseen pääheimoon, jonka nimenä on Formicidae, koska näiden takaruumis on muodostettu pelkästään yhdestä nivelestä, jota pieni suomu pitää koholla, kun taas ensimmäisellä heimolla Myrmicidae on kaksi takaniveltä, — kuvittelen, että he raivaavat teitä, rakentavat pilvenpiirtäjiä, kokoavat lihaa aittoihinsa, kantavat myllystä täysiä, äsken jauhattamiaan säkkejä: muurahaisten munia, koteloita.
Niin he ahertavat hirmuisella kiihkolla, nuo pikku miehet. Ei, pikku naiset! Kai entiset kunnon opettajanikin, he, jotka pitivät kuivien kasvien keräämistä kaikkein tärkeimpänä asiana maailmassa, tämän aikoinaan koettivat saada päähäni — ja kuitenkin olen aina rakastanut kukkia enemmän kuin kuivia lehtiä. Mutta nyt johtuu mieleeni vanha oppikin: naisiapa nämä ovat. Surkastuneita naisia: siis voittamattomia ahertajia, kuten jollakin tavoin elämältään vajavaisiksi jääneet naaraat ihmisistäkin. Vajanaisia, pieniä, — mutta epätoivoisen uutteria, ankarasti järjestystä rakastavia.
Oikeita naisia ei noissa ruskeissa juoksijoissa ole monta. Mutta ne ovatkin komeita, suurempia kuin muut, leveäselkäisiä, isoperäisiä. Niitä sanotaan kuningattariksi. He eivät tee mitään muuta kuin antautuvat rakkauden suloaikoina seurusteluun miesten kanssa, jopa saaden silloin, nuo jättiläiset, — mutta kuinka lyhyeksi ajaksi, — hartioihinsa suuret, kauniit siivet! Ja hedelmällisiksi tultuaan he muuttuvat oikeiksi matrooniksi: heidän valtava tehtävänsä on synnyttää, synnyttää. Vuosikausiakin yhden ainoan hääretken jälkeen. Joku laji, kertoo äskenmainittu kirjani, syöttelee vähin toukkiaankin; toisten lapset taasen jätetään kokonaan työmuurahaisten, hedelmättömien tätien hoitoon, kun äiti synnyttää uusia.
Mutta mies? Työmuurahaisethan ovat — naisiako todella? Mutta ainakin kuningas tai kuninkaat, jotka tekevät tuon häälentonsa kiiltävillä siivillä verhottuina, ovat kuningattaria, naisia!
Myöskin miehiä on muutama. Komeita, pulskia, koketteja, laiskoja. He eivät lähtisi työhön kangella kääntämälläkään. Vöntystelevät kaduilla väännellen tuntosarviaan, halveksivat hulluja raatajia. Heillä on kahdet silmätkin, kaiketi naisväkeä nähdäkseen: kaksi fasettisilmää ohimoissa, kahden puolen uljasta kalloa, ja lisäksi kolme pistesilmää hävyttömään otsaan mäiskätty. Ihania he ovat naisista, miehistä he lienevät naurettavia, kelpaamattomia sotureiksi. Onhan muurahaisvaltio näet jonkinmoinen Dahome tai Ashanti: soturit ovat naisia ja miehet sitävastoin pelkäävät kauheasti sotaa. Auta taivas, jos jossakin jyrähtää. Silloin he piiloutuvat kai kuningattarien helmoihin kuin Paris Hektorilta, silloin he saarnaavat rauhaa ja teosofiaa, vaikka tavallisesti ehkä yli-ihmisestä, joka halveksii porvarillisia kääpiöitä ja kulkee tarvittaessa vaikkapa yli heidän ruumiittensa. Ymmärtäähän tämän, eihän heillä ole edes sota-aseita, leuat ovat heikot muussa paitsi syömisessä, myrkkyrauhaset melkein olemattomat. Mutta kauniita ja lahjakkaita miehiä he ovat.
Heidän elämänsä muodostaa syöminen ja häät. Lyhyt valhe, mutta kaunis.
Silloin he saavat, hyvin ruokittuina ja komeasti puettuina häihin lähtiessään, siivet samoin kuin kuningattaretkin. Neljä petollisen välkehtivää siipeä. Silloin he lentävät kohti aurinkoa. Ulkomaanmatkalle! Kosijain kihisevä parvi hyörii ja juoksee ulkoseinillä, eksyy huoneisiinkin. Ja tämä tapaus saattaa eräiden ihmisten mielestä ennustaa kauheita. Miksi tulevat muurahaiset seinille ja sisään? Oikeinpa siipimuurahaiset! Turha säikähdys: kihinä oli vain syrjähyppy matkan varrella, määrä vie ylös korkeuteen, kuolemattomuuteen. Parvi katoaa kuistilta pian, se on noussut ilmoihin. Ilmassa tulevat kuningattaret raskaiksi ja kadottavat viehättävät kaunistuksensa.
Sitten he alkavat yhä vain munia ja munia.
Mutta sitä ennen ovat miehet jo kuolleet, heti lentoretkellä! Armaansa syliin. Ensi luokan rakastajia, aivan kuin se arabialainen heimo, jonka nuorukaiset kuolivat, kun rakastivat. Kuin Ikarokset he putoavat ilmasta maahan: koko elämäntyö on tehty.
Sen sijaan tavalliset muurahaiset, pienet, arat, hiljaiset ja vaatimattomat työläiset, joilla ei miehisesti asiaa katsellen ole oikein sukupuoltakaan, ahertavat koko elämänsä ravinnonhankinnaksi ja uusien polvien syöttämiseksi. Ainaista matalaa työtä, äänetöntä aherrusta jokaisesta aamusta jokaiseen iltaan, keväästä talveen, vuodesta toiseen, — miljoonasta vuodesta miljooniin. Hirsien vetämistä, matosaaliin etsintää, omien, — kuningattaren, — toukkien ruokkimista, kun ne makaavat koteloissaan kuin avuttomat lapset kapalossa. Suvun säilyminen ja leipä, eihän tämä ole mikään vähäpätöinen asia.
Mutta verkkovivussani maaten, tähystellen siniselle taivaalle ja sen sähköisinä häikäiseviin hattaroihin, tarkastellen pihlajan vartta kiireesti juoksevia muurahaisia, — ja kuvitellen melkein itsenikin lopulta myyriäiseksi, ruskean ahavoituneeksi, jolla on vaaleain juovien vannehtima vartalo, leukoina lujat pajahohtimet ja sieraimien vieressä metrinpituiset radioantennit, taittuneilta näyttävät tuntosarvet, verkkovivussani aprikoin hullunmoista: kumpi olisin mieluummin, työmuurahainen, jonka illuusio on suvun jatkuminen, vaiko moinen mies, jolta muutaman tuokion jälkeen riistetään kuvitelmain siivet ja henki? Mitä tietää sukunsa jatkumisesta enempää kuin muustakaan — sittenkuin on mullaksi maatunut? Ja jos tietäisikin, ehkä näyttäisi kohtalo vieläkin kauheammalta: elää sieluna ja huomata kaiken sen, mitä maailmassa muka kyhäsin, naurettuna, häväistynä, unohdettuna ja hävitettynä, sillä senhän melkein kaikki lopulta saa palkakseen.
Ei, suloinen kuolema!
Verkossa loikovasta jättiläismuurahaisesta alkaa muurahaisuus maistua kauhistavalta. Juosta sokean vaiston vallassa koko ikänsä, — muurahaiset elävät muka hyvinkin vanhoiksi, jopa parinkymmenen vuoden ikäisiksi, — näennäisyyden vuoksi, tai palaa hetkessä loppuun — samanlaisen harhan vuoksi.
Tosin tietää kirja, että muurahaiset ovat edistyneetkin. Että eräät lajit niistä osaavat houkutella puita, joiden vihreyden ne alkuaikoina raastoivat sellaisenaan suuhunsa, veronkantajikseen: valmistamaan itselleen nektaria. Sen ne tekevät siten, että säästävät puun lehtiä ja suojelevat puuta sen vihollisilta, toisilta muurahaisiltakin, ja vastalahjaksi puu kehittää heille nyt itse herkun. — Eräät lajit jälleen hoitavat karjaa, lehti- ja juurisyöpäläisiä, varjellen niitä vihollisilta, linnuilta, hyönteisiltä; jopa hyppysiltäni, joka vihaan tuota karjaa vaahterantaimieni turmelijoina ja inhoan sormieni tahraajina. Kirja kertoo edelleen ihmeitä: että muurahaiset jossakin maassa kuljettavat tuota karjaansa puissa lehdeltä lehdelle, kuten alpeilla lehmiä muutetaan laitumelta toiselle; ne kantavat ne niiden maissinjuurien kohdalle, jotka ovat lehmistä maukkaimpia, ja kun juurien pinta on tarkoin syöty, taas uuden maissin juurien alle. Rakentavatpa lemmikeilleen talveksi omettojakin mullan kätköön. Niin, muuttuvat välisti sellaisiksi maanalaisen karjan hoitajiksi, etteivät enää itsekään ilmesty maan päälle, vaan tulevat väriltäänkin kelmeiksi ja menettävät näkönsä. Eteenpäin! Vahvistetaan kuningas Salomonin väite, että muurahaiset keräisivät jyviä talveksi laareihinsa, — "valmistaa elatuksensa suvella, ja kokoo ruokansa elonaikana". Korjaavat muka järjestelmällisesti viljaa: yksi joukko tekee eloa vainiolla, toiset keräävät jyviä välivarastoihin, toiset kantavat niitä pesän suulle asti, viimeiset aittoihin maan alle. Kuvailevatpa tiedemiehet, että eräät muurahaiset Amerikassa viljelevät jotain sientäkin pesissään, lannoittaen sitä lehdistä pureskelemallaan massalla; jopa hoitavat puutarhaa, neularuohoa, kitkien sen juurelta kaikki heille tarpeettomat kasvit. Velvollisuutta, uhrautumista, järjestymistä. Eräät Afrikan muurahaiset kuuluvat menevän tuossa uhrautumisessa niin pitkälle, että rupeavat sisarilleen ruokatynnyreiksi: syövät ja antavat syöttää itselleen hunajaa niin, että paisuvat pullolleen kuin ilmapallot, ja riippuvat sitten talvella kellarin katossa täysinä leileinä, joiden suusta siskot saavat imeä itselleen ja viedä ravintoa lapsillekin.
Ja eräät myyriäiset ovat räätäleitä! He osaavat ommella! Silkkilangalla. Puolaimina he käyttävät omia silkkikotelolla ympäröityjä toukkiaan. Kulkevat näitä käämejään kantaen paikasta toiseen: ompelevat yhteen lehtiä suojatakseen rakkaita lehtisyöpäläisiään niiden vihollisilta.
Tulihan siitä sittenkin kehitystä miljoonien vuosien päästä, alkumuurahaisesta, joka oli ilmeinen hirviö, peto. Kasvisruokien inhoksuja. Pitkällä myrkkykeihäällä varustettu kannibaali se oli, tuo kantaäiti, kuten todistaa laji, jota tavataan vieläkin, metsästysmuurahainen. Sen heimo ryntää kansainvaelluksena eteenpäin, se kantaa toukkansakin mukanaan, sillä ei ole missään vakinaisia pesiä. Se surmaa jokaisen eläimen, joka ei sen tieltä jaksa pakoon tai osaa vastustaa sitä tulella. Tutkii puut, pensaat, ruohot, raot, ontelot, syö madot, etanat, hiiret, kolibrit, python-käärmeen, joka nielaistusta kauriista vatsa pullollaan kieriskelee voimattomana. Niin, ihmisenkin, elleivät linnut tai hyönteiset varoita luomakunnan herraa hirmun nopeasta tulosta; iskeytyy häikäilemättömällä raivolla ihoon, jättää lihaan päänsä ennen kuin siitä eroaa. — Mikä kehitys, jos nyt tätä raakalaista vertaa karjaa hoitaviin tai maata viljeleviin muurahaisiin, vipsasarvisten lehtiäisten lypsäjiin tai puutarhureihin. Siinä välillä vain joku orjalaitos tai varasyhteiskunta: vintiöt, jotka tunkeutuvat isompien muurahaisten pesiin, kaivavat sinne itselleen asuinluolat kannatinpilareihin ja hyökkäävät niistä pääkäytäviin ryöstääkseen itselleen saalista, toisten työn hedelmiä. Minkäpä isompi niille taitaa? Niitä täytyy suvaita: jos hävittäisi niiden pesät, niin kaataisi omatkin kattopilarinsa, kukistaisi holvinsa maahan. Entäpä tällä välin, ennenkuin noihin siivoihin puutarhureihin joudutaan, oikea kulttuuri-ilmiö: muurahaiset, jotka tuovat ruumiissaan suuriin kaupunkeihin vaarallisia nautintoaineita, huumaavaa nestettä. Siitä hyvästä annetaan niille siellä vapaa asunto ja ravinto. Jopa sallii isäntäväki näiden ooppiumikauppiaiden syödä heidän lapsiansakin, toukkia ja munia.
Mutta oikeastaan tarkoitin kertoa Lintukodon pikku elämää.
Täällä oli siis iso muurahaispesä.
Mutta sen vieressä kasvoi, paitsi kuusia ja tuota suurta pihlajaa, myöskin omituinen tuomi, jossa oli vain yksi ainoa riippaoksa ja oksan päässä kellui kasvannainen, tuulenpesä, kuin mikäkin kynttiläkruunu. Siitä tuulenpesästä aioin tehdä todellisen monihaaraisen kruunun. Mutta hoitelepas nyt sitä, leikkele ja kasvattele kauniiksi, kun muurahaisten Baabelintorni törröttää vieressä!
Vieläkin yksi tuhon syy muurahaisilleni: siltä kummulta näkee kirkolle, joka seisoo lahden perukassa seitsensatavuotista seisomistaan pakanallisen uhrivuoren helmuksissa, vuoren, joka puolestaan on näiden maisemain uljain kaunistus, erottuen loitolle ja kaikkialle kuin pienoinen Fudjijama japanilaisissa maisemissa. Mutta katselepas sitä nyt, kun pikku viholliset karkaavat hohtimillaan nilkkoihisi! Lisäksi näkee kummulta vielä etelään päin, tai uneksii sinne, ja ne unet kirkastuvat jälleen syksypuolella kesää yhä elävämpinä. Sillä suunnalla tiedän olevan kaupunkeja, joiden ilman täyttää yhä vain kaipaamani ravinto, skepsis. Oivallista ja keveää ravintoa, — maaseudun ikivanhat uskomukset tekevät pään raskaaksi. Alan katsella yhä enemmän etelään, kaupunkeihin, — ja ehkäpä haaveilen vieläkin loitommaksi: siellä, autereisen ulapan ja ilmanäärien takana, kohisee minullekin varmasti vaikkapa Parisi, jonne pääsee, jos vain jättää aivan ankarat työmuurahaiskuvitelmansa!
Tahdon nyt kumpuni vapaaksi. Tahdon pois siitä tuon ruskean törön!
Varustan kuivia risuja, kaisloja, olkia, kannan kummulle paloöljyä, tilkan bentsiiniäkin. Kanto, jonka ympärille pilvenpiirtäjää yhä vain korkeammaksi jatketaan, hulmahtaa ilmituleen. Veripunainen liekki kuumottaa tyynenä heinäkuun päivänä aamusta iltaan riutallani. Kydön sauhu yhtyy autereen paahteiseen tuoksuun.
Dies irae muurahaisille! Punainen kukko! Paholainen! Taivaan tuomio: "Siinä sen nyt näitte, maailmanlapset, kuinka kävi. Mutta kuitenkin kaikki, mikä yhteiskunnassa on tervettä, vastarintaan, pelastamaan menneisyyden arvoja, vastaisuutta." Palokunnat kiitävät paikalle, kalliit formaliinisuihkut sinkoavat korkealle. Turhaan! Kanto jo palaa: bentsiiniä! Kaikki aseisiin! Tuntosarvet, nuo kokottelu-, haju-, kuulo- ja puhe-elimet, lyövät rumpua: sipaisu naapurin sarviin, ja tieto lentää salamana yli koko kaupungin naisesta naiseen kuin tulevaisuuden valtiossa radiolla. Ken on kuhnuri, menköön piiloon maan alle kaivoksiin. Muut, oikeat, pelastamaan koteloita, lapsia. Niitä kannetaan syvälle luola-asumuksiin pinnalta, jossa niille on annettu aurinkokylpyä. Keko sihisee kuin puhe kuuluisi, tuntosarvien neekerirummutus. Olen kuulevinani epätoivon parkunaa, ja raivon. Hampain karkaavat sankarit kiinni palaviin korsiin. He palavat itse, vääntyvät karrelle. Iskevät Gulliverin saappaisiin, koettavat tunkea keihäänsä niistä läpi, kihisevät kaatioissani. Peräydyn pakokauhussa, — mutta ilkityötäni jatkan, ja sitä jatkaa renkini Tuli! Koko Lintukoto käryää muurahaispesälle, melkeinpä lihan kärvennykselle.
Tarkastelen tulosta: vielä kuhajaa nurmikko, teilaustanner, eläviä onnettomia. Mutta ne eivät pelkää: ne juoksevat päin missä vain saappaani hajahtavat. Koskaan ne eivät ole häätäneet minua maisemakukkulalta näin tulisesti!
Lisää tulta, risuja, rankoja!
Neljä päivää vierrän kuin kaskenpolttaja, hiessä ja noessa.
Kun viimein näen kummun harmaana tuhkana, jonka keskeltä vain muutamia mustia kiviä törröttää, ja kun jalkoihini ei enää montakaan muurahaista nouse, tutkin tarkemmin kylvöäni. Silloin näen, että eloon jääneet kantavat maan alta, vielä kuuman tuhkan läpi, esille munia. Säilyivät! Minne muurahaiset nyt niitä yrittänevät viedä? Kas, nehän alkavat perustaa pesää kruunutuomeni juureen! Yhdessä yössä siihen on kasaantunut vaaksa jotain lahoa jauhoa. Vai juuri siihen...
Lisää tulta!
Pari viikkoa vierrän kaikkiaan.
Sitten on kaupunki kuollut. Eräät puutkin pystyyn palaneet, toiset kellastuneet. Musta tanner sateen lipeällä pesemä: perinpohjainen puhdistus. Muurahaisten pitkä työ on kadonnut.
Mutta ihmiset voivat kadota, tuskin muurahaiset!
Niitä liikkuu nyt saunamme ulkonurkassa.
Ja eräänä päivänä siunailee anoppi:
"Miksikähän muurahaisia nyt saunalla kihisee?"
Sitten huokaus:
"Jotain häviötä tämä ennustaa!"
Hän istuu vähän aikaa mietteissään, ja kerta vielä:
"Häviötä, häviötä."
"Voi olla. Kaikki häviää kerran", vastaan, mutta selitän, että muurahaiset tulevat kai saunalle pesästä, jonka poltin; niitä näkyi jääneen paljon elämään.
Jatkan sotaani, uskossa, että tapan nuo isot ruskeat ja äkäiset muurahaiset sukupuuttoon. Siksi tuho näille uutta, siirtokuntaa haaveileville. Vettä kiireesti tulelle! Flitiä! Punamaalia. Lysolia. Saappaankorkoakin. Niin, vaikkapa sokeriveteen sekoitettua potaskaa tai arsenikkia, jollen pelkäisi kotieläinten henkeä.
Mutta yhä kuuluu saunalta naisten kirkunaa, kun he aran ihonsa kylpyyn uskaltavat, enkä saa itsekään istua rauhassa edes armaan kiukaan ääressä, nauttia sen kirvelevästä savusta, liekkien mystiikasta, kullan ja punaisen värileikistä. Ja saunan lavollekin muurahaiset hyökkäävät.
Jatketaan sotaa! Järveen ja tuleen muurahaisia luudalla ja lapiolla.
Tarkkaan ne aina tyhjennetään pois, mutta jo seuraavana päivänä näkyy saunan nurkalla uusi pesä. Se on syntynyt yhtenä ainoana yönä, — onpa siinä tehty työtä! Milloin yritetään kaupunkia kiukaan eteen, milloin lavon alle, viimein saadaan itse lavollekin pieni pesä.
"Jotain rahallista vahinkoa tämä merkitsee", mutisee muori.
"Nahallista paremminkin, kyllähän ne pistelevät. — Niin sanoivat entiselläkin mökilläni, kun kyy mateli portaitten viereen. Lyötiin kyyltä pää poikki, ja mökki antoi pienen hyödyn ainakin myötäessä."
Jatkan sotaani.
Nyt olen jatkanut sitä neljättä kesää! Saunalta ja tuvalta, jonne muurahaiset tosissaan yrittivät, ovat viholliset kadonneet melkein kokonaan. Olen niitä polttanut, palelluttanut, poisjuurittanut, myrkyttänyt, muurannut raot umpeen. Saivathan ne kerran melkein poltetuksi saunamme: tekivät pesänsä kiukaan ja seinän väliin, pesä syttyi lämmitettäessä kytemään, — tulipa sinä iltana käryinen löyly, muurahaiskylpy, ja hurjan sammutustyön jälkeen uneton yö. Muurahaiset olivat kostaa pahasti!
Kuvittelin, että saisin isot muurahaiset saarelta sukupuuttoon. Sen tähden, kun siirtokunnat harhailivat sinne tänne, heti oli ihminen taas jokaisella uudella pesällä. Tuli lankeaa taivaasta, kattila kuumaa vettä. Eikä montakaan pelastu.
"Johan minä sen sanoin", virkkaa siis nurmimuurahainen tai keltiäinen, jollaisia en vainoa, katseltuaan tapausta syrjästä. "Halveksittavat formica rufat. Kävi kuin Sodoman ja Gomorran!"
Säälihän niitä oli, mutta mitäpä se nyt asiaa muuttaa! Ei säälitä, kun tosi eteen tulee. Säälistä jätin kuitenkin yhden paikan muurahaisrodun käytettäväksi, etäällä pirtiltä ja vielä etäämpänä saunasta, suuren ruohikon takana. Nyt siinä paikassa näkyy komea keko.
Mutta erehdyinpä luullessani, että voisin vangita muurahaiset tälle yhdelle konsessioalueelle. Tähän johduin juuri siitä harhaluulosta, että saisin tuon muurahaissuvun muka kokonaan loppumaan. — Kuinkapa moinen rajoittuminen voisikaan tapahtua, muurahaisten opettaminen yhteen ainoaan pesään! Heidänhän täytyy lähettää hedelmällisiä naaraita perustamaan uusia siirtoloita. Se on tuskallinen ja riemullinen pakko. Se on luonnon laki.
Ja siksi pitäisi sodastani, jos en hellitä, tulla ikuinen taistelu, — niin kauan kuin yksikin ainoa hedelmällinen isojen muurahaisteni kuningatar saarellani elää.
Ja niitä elää — kauemmin kuin minä.