"Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan
viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta,
että järki on viisauden juurella, mutta viisaus
ei ole järjen kukka."
Maeterlinck.
Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.
Oikea sydänkesän päivä.
Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista, kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia, toivottomia.
Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys kuvastaa, — ihanuus verraton.
Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat. Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.
No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä, joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista, pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.
Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.
Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.
Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.
Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa ruusunpunaisina.
Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin, sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää hyrskähtelivät.
Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin hyväily.
Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka aion uskaltaa tähän viimeiseksi.
Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.
Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen, mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan silmiemme edessä auki.
Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät. Lupaa tulla oikein kaunis ilma.
Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja. Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa vaipassaan...
Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää, kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta, kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!
Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia, miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu, paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja, Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva, leikkivä Vellamoinen!
Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua. Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen, viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.
"Ja puista sun tarhassas
sua seuraa sypressi synkkä yksin..."
Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin, hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin, uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.
Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, — nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa sammuu.
Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi tuokiot niin lyhyiksi!
Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua, ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.
Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan, siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja riemuitsimme — valosta!
Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten kesäin helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena, olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!
Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?
Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä: kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.
Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat, jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä, — hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi, rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin punaiset vuoret.
Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.
Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava, loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.
Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen Légende d'amour, rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.
Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.
Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien tornit.
En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.
Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna. Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää sieluun.
Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.
Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.
Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:
ONNEN HETKI.
Viel' elää entinen hurmio!
Aurinko nousee,
sen kullassa kiiluu aamuinen järvi
ja vaarat ja taivaat hulmuavat,
mun armaani airoilla istuu,
hänen kasvonsa koitto purppuroi...
Viel' elää entinen hurmio!
Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei,
vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi,
kuin veistos lohkaistu graniitista:
kaikk' yhtä ehjää ja riemuista voimaa.
Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee
päin rantaa silmin kuulain ja kirpein,
ja elämän tyynestä onnesta nauraa.
Ja silloin entinen hurmio
taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen
kuin ennen, yhteisen autuutemme,
jok' ei ole rakkautta pelkkää,
ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää:
se kirkastumista on.
Yks pitää yhdenlaisesta, toinen
taas toisesta, jokainen autuaaksi
saa uskonnollansa omalla tulla!
Mun sieluni tällaista puuttui!
Taas muistan, — kun aurinko nousee
ja järvellä aalto käy
niin että jo vaahto kuin tiirat lentää
ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu,
ja ystävä airoissa istuu
eik' anna voimansa tuulille myötä,
taas muistan nyt vuodet menneet,
monet vuodet, yhteiset vaivat
ja yhteiset riemut.
Niin, tietänen, kuinka on muokattu
tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu
tuo malmi ja rauta aikaan,
kuink' onkaan iskuja kestänyt
tuo graniitti muodoilta jäykkä,
se kunnes tällaiseksi taipui:
niin paljon kaipuuni mukaiseksi.
Hyvin muistan, kuink' olen kiusannut
sitä rautaa, malmia, josta
näin sallittiin minun aseeni parhain.
Miten kiusannut jalkoja noita,
jotk' ottavat venheen kaarista ponnen:
ne astelivat vähän velttoina muinoin,
kuin uinuvat, valveutumattomat vielä,
ne kunnes ponnistaa peninkulmin
puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, —
puukengissä, köyhissä, kömpelöissä
ja ehkäpä sisältä piikitetyissä:
mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty,
koe, josta jo itkeä voi sydän naisen!
Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui,
hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat,
syysiltana myöhään, leikiten saapui
niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn...
Ja muistan entiset soudut
yli aaltojen koskena pauhaavaisten,
kun kuoleman uhkalle suustani vastaan
soi kirous, — ensin hän kauhua itki
ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti!
Näin rautaa malmista luodaan.
Se itku, se nopsasti tyyntyi
ja muuttui varmaksi tyyneydeksi,
joss' ei ole vihaa, ei kaunaa,
ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta:
pois ennakkoluulot niiden,
joit' ihmisiks leikillä mainitsemme!
Näin syntyi kädestä Luojan
tuo graniitti punertavainen, ei koske
sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske,
ei kenties mahtavin, aika!
Nyt väitinkö, että sen paaden,
sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan
lie mieleni julmuus luonut?
Ei niin: sen synty on korkeampaa,
se luonteissamme on, meidän kahden!
Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan!
Ja ei ole luomus hän ainoastaan,
ei pelkkä graniitti, malmi:
hän ollut on minun kaltaiseni,
ja tietämättänsä valveusi tietoon.
Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn:
ovat luonteemme lyöneet vastakkain,
yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen;
yks julma, kuoloa julmempi toinen!
Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen.
Niin meri ja liekit taistelevat:
ei katoa kumpainenkaan!
Niin malmi ja polte masuunissa.
Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä.
Siten kumpikin toistamme oppineet
vain lienemme tavalla mystillisellä
ja katkeralla — kuin luonnoton hehku
voi teräkset kovimmat kiehuttaa —
ja valaa yhteen.
Yht' olemme nyt, —
sama tahto, yhteiset tahdonmäärät,
ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet:
näin tyytyä — osaan parhaimpaan;
kaikk' ulkoa tullut meille tyhjää.
Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!
Sua kunnioitan kuin itseäni,
sun heikkouttasi vihaan
ja halveksin niinkuin itseäni:
en armoa selvyyden puutteelle anna!
Sua rakastan jälleen
nyt niinkuin muinoin hurmiossa, —
nyt, loistossa autuaan aamun
kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein
päin rantaa katsot ja kasvosi
koin kirkkaus purppuroi.