Haukka leijaa korkealla pienen saaremme kohdalla. Sen siivet tuskin värähtävät, se lepää paikallaan pitkät ajat kuin kala vedessä. Se näyttää melkeinpä pilkulta. Se on luultavasti varpushaukka.
Onhan niitä ennenkin nähty.
Emmekä aavistaneet, että kanakopin luota yht'äkkiä kajahtaisi kukon kirkaisu ja sitten taisteluntemmellystä. Emäntä kuulee sen tuvan ovelta, juoksee sinne. Hän näkee upean pihlajan, ampiaisten pyhän puun, juurella ilman valkeanaan höyhenien tuprua, josta siipien läiske kohahtelee. Hän tempaa pitkän kepin, huutaa ja hosuu.
Haukka pakenee väkinäisesti.
Matti nousee maasta pörröisenä, revityin höyhenin, mutta silmittömänä taistelunvimmasta. Se töytäilee sinne ja tänne, kurkistelee ylös nähdäkseen vihollisensa. Kas julkimusta: suuri ruskea haukka, — se olikin oikea kanahaukka, — istuu vielä tuolla tervalepässä, tähystelee keltaisin silmin alas. Sen pyrstö on levällään kuin viuhka, näkyy pyrstön kellertävä ja valkoruutuinen nurea puoli kuin mikäkin vanhanaikuinen kangas. Siivet hävyttömästi supussa. Se ei välitä ensin edes huudoista, niin himokkaasti sen mieli tekisi iskeä jälleen Mattiin. Lopulta tuo pöyhkeä ilmojen ilves kuitenkin kohahtaa lentoon, ohuet jalat pistävät suorina alas reisien höyhenistä, jotka ovat kuin mitkäkin entismuotiset naisen housut.
"Pelastuitpa, Matti. Mutta missä on perheesi?"
Tuolta se tulee, uskaltautuu vähitellen näkyville tuuheain katajapensaiden alta, joihin ihminenkin voisi kätkeytyä täydellisesti kuin uudinten suojaan. Kukko niitä kutsuu, ja kun saa ne kaikki ympärilleen, niin se keikistää ohuen kaulansa ja kiekaisee heleän voittolaulun.
"Todella, sinähän oletkin peloton poika, Matti! Ja tuntuupa kuin osaisit käyttää kynnettömiäkin sormiasi: monipa ruskea ja keltainen sulka kirjavoi valkeaa kasaa, joka on omasta ruumiistasi maahan riputeltu."
Pyynti-koiramme on vielä edelleenkin lurjus. Se on ovela kuin talonpoika. Ja itsepäinen, hävytön. Kuinka monta kertaa sille onkaan sanottu, päänupukkaan sormella naputtaen, että tipuihin ei saa koskea, ei saa, ei saa! Eikä leppälinnun tai kerttujen poikiin. Eikä ajella teirilintua, joka raitalehdossa kohahtelee. Ei vaania sorsaa, joka mielellään pesisi ruohoiseen lahteemme. Tyytyköön myyriin ja sammakkoihin! Niitä pureskelkoon, mukeltakoon suussaan, näytelköön niiden takajalkoja viiksinä suupielistään, voitokkaasti selkänsä yli ruumiita viskelköön.
Mutta se ei tottele. Miten usein se on saanut rikoksista tuuppauksen niskaansa, könistyksen takamaihinsa, keppiäkin tarvittaessa. Ja kuitenkin se yhä tulee kartanolle iloisesti häntäänsä heilutellen ulkometsästämme, joka lienee siinä viisikymmentä metriä läpimitaten, tulee salaperäisenä, mutta jokin pikkulinnun höyhen riippuu suupielessä ilmaisten tehdyn rikoksen. Tai se köntystää tanhualle kovin väsyneenä, pitkät ajat lahdella jotain puuhailtuaan, asettuu pettyneenä suoranaan loikomaan aitan päädyn suloiseen varjoon, — ei onnistunut koskelonmetsästys! — Se nappaa leppälinnunpoikaset, jos niillä on huono tai kokematon emo, joka päästää ne liian aikaisin lentoon suojaavasta pesäpöntöstä, varastaa yhden toisensa jälkeen, kaiken aikaa pesää kierreltyään. Milloin se taas rääyttää pikku salmella sorsaa, joka oli jo melkein kesy, juosta roiskaa sen perästä kaislikossa, niin, jopa heittäytyy uimaankin, tuo uintia ja pesua kuin myrkkyä pelkäävä Pyynti. Huudapa sille: "Pyynti, uimaan!" jo luikkii se aitan alle turvaan. Uimalakanan näkeminenkin säikähdyttää sen pötkimään aitan aluksen matalaan suojaan.
Rikoksia, rikoksia! Torupa sitä: se heiluttelee, pötkyttää häntäänsä: "Älkää joutavia puhuko!"
Mutta ihmisten nähden ei Pyynti kuitenkaan enää tohdi karata kanoihin. Sen sijaan, käännäpä selkäsi: silloin se kiertää kanakopin taakse, kurkistelee koppiin isolta kiveltä ja alkaa kaivautua sisälle häkin alitse.
Vieläkään ei kanoja voi koiran tähden pitää päivin ulkona, ellei ihminen itse ole mukana kanapaimenena.
Eräänäkin päivänä: mikäs nyt kanoilla on? Mikä kirkuna kopilta? Vihlova hätähuuto kuin ihmisen kurkusta, miltei ihmisäänin parkaistuja sanoja.
Vilkaistaan ikkunasta. Äskenhän Pyynti oli vielä tuossa lattialla, mutta nyt sitä ei näy...
Juoksen kanakopille. Jokos se taas! Pyynti lentää häkin sisällä ahtaassa tilassa edestakaisin, aidasta toiseen, se vilahtelee punaisena kuin kettu, jonka sukua se luonteeltaankin on, se pomppii ilmassa, hyppii korkealle. Ja nyppii höyhentupsuja Matin housuista, höyheniä pöllyää ilma täynnä. Matti kimpoilee rautalankahäkin seinille; mutta vuoroin hän ratsastaa Pyynnin niskassa, lyö punaista paholaista siivillään silmille, iskee ratsuaan luisilla kannuksillaan. "Pyynti! Pyynti!" Se ei tottele, pannahinen! Eihän se kuule mitään! Hyökkään sisälle, saan räyskän kiinni, nostan niska- ja housunkraavelista ulos, heitän vihoissani tanterelle, — siihen se jää katsomaan ja — heiluttelee iloissaan häntäänsä!
"Matti-raukka, pelastuitpa vielä kerran, mutta missä tilassa! Koko pyrstösi on viety, muistutat töpöhäntäistä kanaa. Häkin hiekka on peitetty valkeilla höyhenilläsi. Missä nyt perheesi?"
Yksin seisoo Matti ulkona häkissä. Kanat ovat paenneet pikku portaita myöten ylisille, sieltä ne kurkistelevat.
"Sinä et paennut, Matti? Yksin jäit ulos, taisteluun petoa vastaan omiesi puolesta. Sinähän olet sankari. Matti! Julistan sinut tässä ritariksi, ritari Matveiksi, sinut, pahoinpidellyn, nyljetyn, — kopallinen karttuu raastettuja höyheniäsi. Mutta kunniallapa putosi töyhdöstäsi sekin ainoa kullalta vivahtava sulka. Sinä olet ritari Matvei!"
Miehen töissä menevät Matin päivät. Tulee jälleen ilta. Järven sini, yhtä vaalea kuin se väli, jonka nimenä on rosa, ruusunpuna, himmenee harmaaksi, muuttuu utuiseksi...
Mutta sitä ennen on tullut aivan tyyni ja vesi välkkyy kuin puhtain kuvastin.
Kas kuinka kalat pitävät viimeistä iloaan tänä päivänä!
Iloaan? Siltä se ihmisestä näyttää! Oikeastaan kalat metsästävät toisiaan tänä iltana viimeistä kertaa, ahtavat vatsansa täyteen yöksi. Julma luonto, — kuka onkaan väittänyt sitä sopusointuiseksi, luotujen hyvää vastaavaksi? Kuhunka pakenisin sen edestä? Ah, ei edes oma luostarini säästy puhtaana näiltä kauheilta ajatuksilta! Kaikkialla olemassaolon raivo! Peto vaanii toista eläintä... Puu puristaa salaa juurillaan toisen puun hengiltä... Ja nyt tuo kalojen kesäinen kuhina tuolla.
Mikä loiske ja virinä! Mikä polskahtelu ja hyppely! Kuin leikkiä, karkeloa! Nyt tuolla kaukana, Jylhän salmella, suuret pyöreät virit. Ja nyt tuossa, aivan jalkojemme juuressa, lämpöisen kallion kupeessa.
Salakat ja särjet kimmahtavat epätoivoissaan vedenpinnasta ylös. Ne lentävät sekunnin, linkoavat, ampuvat itsensä koholle pikku kaaressa. Kiilloitettuna hopeana ne välkähtävät... Tuntuu kuin ne kisaisivat nuoruuden viehkeä hehku sydämessään, nuo järven pienet, herttaiset... Ai, ne väistyvätkin tuskissaan ahvenia, joita pomppii koholle kita auki. Ne pakenevat toista kalaa, hirvittävää petoa, joka ajaa niitä vedenpintaan asti harjasviuhka levällään, messinginkiiltoista kuhaa, ja vielä kamalampaa, väkevää, notkeaa haukea, jonka pitkä kuono on varustettu lukemattomilla neulanterävillä hampailla!
Mutta pienten pako näyttää ihmisestä leikiltä. Ilolta, kesän suloiselta onnelta. Samoin suurten loiskinakin, joka kuuluu tänä ihmeellisenä iltana hyvin etäältä, aina kilometrien päästä Rautulta, elämänriemulta, mutta mahtavammalta, riemuitsijain isommuuden mukaan...
Sellaista näemme tuokion, välkkyvän ja iloisen tuokion. Minusta se tuntuu, kun sitä tarkemmin ajattelen, niin tuskalliselta, että ihminen tahtoisi kuolla.
Ilta hiljenee. Pilvien hopea saa yhä enemmän punaisia vivahteita...
Nyt hehkuu luoteinen jo nuotiona, hiiluvina kekäleinä, purppurana, keltaisena. Aurinko verenä, hostiana, joka kristallilippaassaan alttarilla hohtaa, kuten katoliset runoilijat vertaisivat.
Aurinko katoaa kahden mustan saaren rakoon. Väri ulapalla muuttuu yhä harmaammaksi.
Eivätkä kalat hyppele enää, järvellä haudan hiljaisuus: kuoleman rauha...
Myöhäinen ilta...
Kanat, jotka ovat kaiken päivää kierrelleet kukon johtamina siellä ja täällä, — ne voidaan nykyään laskea ulos päivälläkin, viime tappelussa taisi Matti Pyynnille jotain opettaa, — kanat, jotka ovat tulleet milloin tuvan edustalle, milloin aitan portaille jyviä nokkimaan, tai tunkeutuneet tutkimusretkelle pirttiinkin ja joutuneet pakenemaan sieltä siipiään kahistellen; kanat, jotka ovat touhunneet pahanteossa mansikkamaassa tai raappineet paljaiksi kukkia ja vihanneksia, kanat alkavat ikävöidä yöksi kotiinsa.
Niin, nyt, kun jättiläiskoivut eivät hievahda, vaan riiputtavat latvojaan kuin ne olisivat lehväköynnöksiä juhlien jälkeen, — nyt, kun soleat tervalepät seisovat ikäänkuin taivaan ikuisuuteen pyrkien, — ja piilipuut pitkulaisine lehtineen näyttävät uneen vaipuvan, ja vain rantahaapojen metallimaiset lehdet ikäänkuin puoliunessa läpättävät tummina luoteisen ilmanrannan keltaa vasten, — läpättävät ja kuiskuttelevat kuten uneen vaipuva rukouksensa viimeisiä katkonaisia sanoja, — nyt keräytyvät kanatkin hiljalleen koppinsa ovelle.
Ne seisovat siinä ensin toimettomina, nyyköttävät aiheettomina. Näyttävät avuttomilta. Ei ääntä kuulu, — joskus vain heikko, matala kurahdus.
Maailma yhä tummenee. Kukkokin seisoo parvensa keskellä paikallaan, yhtä hiljaisena, puuhattomana kuin muut.
Mutta sitten alkaa vanhin kana verkalleen astella ylisille johtavia portaita kohti. Lyhyt harppaus kerrallaan, taas pysähdys, ja aivan vaiti.
Johtokana joutuu portaitten juureen. Se nousee askelman, toisenkin. Seisahtuu, katselee ympärilleen. Se on torkahtaa, kaatua ja pudota alas ortailta... Päässä kai niin kummallisen suloisesti pakottaa... Ruumis huojuu, kun hän yrittää edemmäksi. Silmissä ihanasti pimenee, eikä korva erota ympäriltä mitään, ei toisten kanojen hiljaisia kurahduksia, ei pikku lintujen iltapiipahduksia, haapojen uinuvaa läpätystä, joka on käynyt hiljaiseksi kuin rauhallisesti nukkuvan hengitys.
Nukkumaan! Horjuen, pysähtyen ja taas askelman nousten kohoaa johtokana asumukseen. Välillä se katsahtaa kuiluun, johon on ollut pudota, silmin, joiden verhoksi kohta valkea kelmu laskeutuu. Sitten kana laahautuu hitaasti oviluukusta sisälle.
Silloin kuuluu kukon lyhyt kotkotus, komennus. Muutkin kanat liikahtavat ja alkavat tallustella portaille sanaakaan virkkamatta. Vaiti ne kulkevat, rivissä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä kukko.
Tuon tuostakin menijät portailla huojahtelevat, luiskahtaahan varpaan kynsi kapuloista, joita on peruslautaan naulattu, mutta hätääntynyttä äännähdystä ei kuulu, vain siipien räpistelyä. Ja siten jatkuu kömpiminen, unisia päitä ikäänkuin pyörryttää, silmissä samenee, pimenee... Ja yksi toisensa jälkeen työntyvät kanat pienestä oviluukusta hämärään kammioonsa. Asettuvat orrelle taustalle.
Mutta kukko ei nouse orrelle. Hän ei vetäydy taustalle. Hän painautuu lattialaudoille maahan aivan oven eteen, — siinähän ei ole ortta. Asettuu ikäänkuin luukuksi, portiksi, vartijaksi!
Yö on tullut.
Kuu on noussut etelästä, hirvittävän punaisena se paistaa tervaleppäin välitse suoraan Matvein perheen ovesta sisään.
Ihmeellinen, mystillinen, lumoava kuu.
Järvi kuun alla kiiluu metallinpunaisena, kiihoittavana kuin veri. Sitten kuutamo leviää, se välkähtelee kultaisena, häikäisevänä kenttänä...
Jos ihminen nyt kulkee kanakopin ohitse vaikkapa kuinka varovasti, ettei häiritsisi eläinraukkoja, kuuluu kukon kurkusta syvä, tyytymätön ja urahtava:
"Kurrr." Ei saa häiritä nukkuvia, — rikkoa luonnon pyhää lakia, joka on määrännyt kaikelle aikansa!
Ja jos pysähtyy kopin luukun kohdalle ja astuu vielä lähemmäksi ja teristää silmänsä nähdäkseen sisälle, niin erottaa pian kukon avonaisen, valvovan, punaisen silmän kuutamossa. Nopsasti heränneen silmän... Ja sitten näkee taustalta kanojen valkeita hahmoja, mutta ei niiden päitä: kanat nukkuvat pää höyheniin kätkettynä rauhan unessa, — kukon suojassa.
Ja jos tavoittaa kädellään oviaukon sisäpuolelle, niin Matti iskee käteen nokallaan. Silmänräpäyksessä, kovasti, mutta melkein sanattomasti:
— Tästä ei sisälle tulla. Tässä vartioin omiani. Mutta ei meluta, että saavat nukkua!
"Ole rauhassa, Matvei!"
Kokeilija poistuu oudoin ihastuksentuntein kiusaamasta kukkoa, joka istuu oven tukkeena toisella jalallaan, istuu puolivalveilla, aina valmiina tarkkaamaan yöhön, jossa hiiviskelee monenmoisia vaaroja: ilkeä rotta, kanojen ravinnon varastaja, kärppä, kanojen kurkkuun karkaaja, ja tuo punainen pöyryhäntä, notkea kuin kettu, vihattavan viekas. Taikka äänettömästi liikkuva huuhkaja, jonka huuhutus nyt kaikuu kuutamossa loitolta, jostakin sieltä, mistä kuu yhä valkeampana nousee yksinäisen yön korkeuteen...
Ihmisetkin jo nukkuvat, Matin apulaiset katkerissa vaaroissa. Hän on yksin. Yksin hän vartioi.
Hän on ovilauta avoimessa luukussa! Hän on portti, lukko. Uskollisuus! Hän antaisi henkensä omiensa puolesta.
Turhaanko olen näin paljon kertonut sellaisesta vähäpätöisestä kuin kukko?