Rumaahan oli juottaa Matti, tuottaa raukalle sellaista päänvaivaa. Mutta olihan minulla pieniä tunnontuskiakin: eikö se yleensä riitä ihmisille puhdistukseksi?
Kukko puuhailee nykyään kovin innokkaasti, sen vaatimatonta pyrstösulkaa kanat ympäröivät aina, ne kävelevät Matin perästä minne hän tahtoo, tottelevat hänen ohjauksiaan. Pätöinen kukko on alati parven ensimmäisenä. Milloin näkyy sen töyhtösulka perunapellosta, ja kun sinne juostaan, on joukko keskenkasvuisia perunoita kaivettu maan sisästä. Milloin ruoppii se paljaiksi malvain tai kurjenmiekkain juuria tai kivirikkoja sinikehäisen ikkunan alta, — ja taas tuskastuneet torat poisajelun päällisiksi. Milloin rypistään salaperäisesti vaarainlehdossa, missä Matti tietää neuvoa perheelleen monta tummanpunaista, mehevää marjaa ja pudottaa ne alas oksasta reippaalla hypyllä. Milloin taas kukko seisoo vartiossa, kun joku kanayksilö pujahtaa salaiselle pesälleen, pujahtaa hyvin ovelasti ja hiljaa, ettei kukaan paitsi kukko näkisi; ja ilmestyy sitten hetken päästä sieltä julistaen räikkyvällä toralla, että sinne pensaikkoon tai kivenkoperoon kätkettiin uusi muna, johon ihmiset eivät saisi koskea.
Pensaikkoon tai kivenkoperoon?
Niin, muniminen ei ole vielä oikein tolallaan, vaikka huonoimmatkin kanat antavat jo munan silloin tällöin ja parhain on tullut oikein tuotteliaaksi. Kana, joka yritti laulaa, on luopunut siitä temppuilusta. Mutta vieläkään ei kanakoppiin asetettuja munimislaatikoita käytetä, vaan kätketään munat milloin minnekin, metsään, vaarainpensaiden alle, kivenkoperoihin, jopa lasketaan yhä tiellekin. — Yksi pudotti kerran munansa kanakopista, joka on sikoläätin ylisillä, välikaton lautojen raosta alas läättiin, missä sika söi munan. Siitä, että nöskön korvat ja leveä niskakin olivat keltaisenaan munakokkelia ja kuorensiruja, kanan tyhmyys huomattiin. Tämä tuntui töllin väestä harmittavalta, varsinkin kun, kuten sanottu, kanakoppiin oli varattu kaksikin vakituista munimislaatikkoa, joihin oli sovitettu alusiksi ja pesäksi kuivaa, pehmeää heinää. Karttui liiaksi vaivaakin etsiskellä kanojen tuotteita sieltä täältä, metsistä, aittojen alta, minkä mistäkin, tai estää niitä joutumasta Mainoksen herkuiksi.
Mutta nyt tulee se ihmeellisin!
Matti suvaitsi viimein itse ryhtyä asiaan.
Me olimme nähneet, että nuori kukko seisoi ikäänkuin kummastellen vieressä, kun parhain kanamuori asettui munimaan maahan, vähäiseen kuopperoon, jonka ruohikkoon kaapusteli. Matti seisoi siinä vakavana kuin kaikki muutkin yksilöt tästä pienestä siipikarjasta. Totisinahan kanat tuollaista tapausta seuraavat, totisina, huolestuneina, sillä moinen perheonni on niistä hyvin, hyvin tärkeä ja pyhä. — Rupahäntä teki komean munasensa ja poistui, kaakattamatta, torumatta! Eikä kukkokaan torunut.
Mutta eräänä päivänä kuului sitten kanakopilta varsin merkillistä kotkotusta, se oli kukon ääni, ei kanojen. Lyhyttä, lujaa, hillittyä, mutta ikäänkuin vihaista kokotusta. Pitkän aikaa. Torumista, johon kanat eivät vastanneet, vaikka olivat kukkonsa kanssa kanahäkissä, koskapa niitä ei näkynyt missään ulkosalla. Todellakin kummallinen lyhyt, katkeileva torunta:
"Kot kot! Tok tok! Kot kot kot!"
Kanat aivan vaiti.
Emäntä meni hiljaa kanakopille katsomaan, mitä höyhenperhe siellä puuhaili.
Kanat olivat kaikki pikku rakennuksen ylisillä, sen näki emäntä, kun nousi äänettömästi kivijalan ylimmälle kivelle ja pilkisteli seinänraosta koppiin.
Siellä seisoi kukko keskellä vaiteliasta kanaparvea toisen munimislaatikon vieressä. Se heitteli kaulaansa, puhui kanoille kai jotain hyvin opettavaista, jotain merkillistä, jota kanat eivät vielä näyttäneet ymmärtävän.
Matti oli punastunut. Se selitti ja muuttui yhä punaisemmaksi. Sen silmät, jotka muistuttavat särkikalan kellertäviä silmiä, tulivat aivan veripunaisiksi kiihtymisestä. Kotkotus kiukkuista! Veri pakkautui nähtävästi miehelle päähän: heltat leimusivat, ja ne paikat, joita ihminen pitäisi kukon poskina, hekottelivat hirveästi.
Kukko oli vihainen, mutta kanat, jotka seisoivat jonkinmoisessa piirissä ympärillä, eivät vieläkään liene asiaa ymmärtäneet.
Mitä kukko tarkoitti?
Viimein tapahtui ihme, jota luulen ihmisen verraten harvoin saavan nähdä. Suuttumuksesta punastunut kukko astui munimislaatikkoon, se opetti käytännöllisesti kanoille laatikkoon munimisen. Se nousi laatikkoon ja ryhtyi jaloillaan tekemään heiniin pesää! Raaputteli siinä seisoallaan, touhusi, pyöri ympäri ja kotkotteli äkäisesti koko ajan. Valmisti pehmeisiin heiniin sopivan koperon, tallasi sen kovaksi. Luksutti, neuvoi, selvästi hyvin ylpeänä ja vihaisena:
— Ne ovat nuo akat! Eivät osaa edes pesäänsä tehdä. Mies aina osaa! Näin se on laadittava! Siinä se nyt on koko juttu. "Kluk kluk!" Näin. Kas tuossa! "Kluk kluk, — koko koko." Munikaa tähän, älkää ulos!
Ja sitten näytti kukko vielä kanoille, — ja seinänraosta kopin salaperäiseen pimeään pilkistävälle ihmiselle se oli hurmaavan hullunkurinen näky, — millä tavoin lootassa istutaan! Miten siihen istumaan asetutaan: Matti laskeusi heinistä muovailemaansa kuoppaan, löi ja pöyhötteli siivillään heiniä, hieroi niitä vatsallaan ja hinterpommerillaan — kuin munimaan asettuva kana. Ja sitten se istui vähän aikaa siinä paikoillaan, vain silmien kalvo alakuloisesti muljahteli terien yli — niinkuin munaa odottavan kanan. Kanahan on luonnollisesti sellaisella tuokiolla hyvin totinen.
Viimein Matti nousi arvokkaasti ylös, astui laatikosta pois ja kotkotti, kaiketikin:
"Kluk kluk!" Siinä se nyt on koko temppu. Munikaa nyt niinkuin minä itse näytin!
Kanat seisoivat vaiti kallella päin.
"Mitähän tästä nyt seuraa?" arvelimme.
Mutta jo tulevalla kerralla istui parhain kana kuin istuikin munimassa heinälaatikossa, ja kaksi muuta seisoi ylisille johtavilla pikku portailla odottaen tuskallisina vuoroaan, päästäkseen hekin heinälaatikkoon!
Vain välisti joku kana sitten enää karkasi ulos piiloon, — aikoen hautomaan.
"Hyi, kukko on hyvin epäintelligentti elukka", väitti viime talvena Parisissa asuntoemäntäni, rouva Mignon, kun puhuttiin kukkonäytelmästä nimeltä Chantecler. Väite saattoi kyllä pitää paikkansa sanoihin nähden, jotka Rostand on pannut kukkojen suuhun, mutta ei ainakaan Mattiin: siitä protesteeraan ankarasti.