»Tiedätkö, miksi minä olen sinut Pihlajantertuksi ristinnyt?» kysyi nuorukainen, pitäen vieressään istuvan nuoren tytön kättä omassaan.
»Varmaankin senvuoksi, kun minä niin kauheasti punastuin silloin, kun sinä minua ensi kertaa puhuttelit», tyttö kainostellen vastasi.
»Ei, ei! Etkö osaa paremmin arvata?»
»En minä osaa, en minä ole koskaan sitä ajatellut. Minusta vaan Pihlajanterttu on ollut niin kaunis nimi, että minä olen ollut siitä iloinen.
»Rumankos minä olisin voinut sinulle antaa?» hymyili nuorukainen. »Mutta sen takana on paljo, hyvin paljo, kun sinä vaan voisit minua ymmärtää.»
»Ehkä minä ymmärrän», tyttö sanoi, katsoen häntä luottavasti silmiin.
»Et sinä minua kokonaan ymmärrä--eikä se ole tarpeenkaan. Mutta pääajatuksen sinä kyllä ymmärrät... Katsoppas! Minusta viime kevät oli niin ylen kaunis, ja minä olin niin onnellinen että elämä oli niin kaunista. Mutta sitte tuli kesä ja syksy, ja ruoho alkoi kalveta ja lehdet kellastua, ja minun tuli niin kovin ikävä.»
»Niinkö, että sinulla on ollut ikävä kesä...?» sanoi tyttö hellästi.
»Kovin ikävä--näetkös, kun minä en voinut unohtaa sitä minun kaunista kevättäni, vaan sitä alati ikävöin. Kun minä olisin edes ollut niillä samoilla paikoilla, vaan kun minä olen tällainen kulkija...»
»Minkästähden sinä sillalailla kulet?»
»Kun minä olen kulkemaan luotu», huokasi nuorukainen ja jäi eteensä tuijottamaan.
»Mutta missä sinä silloin olit...?» kysyi tyttö arasti, kuin hätäillen, ja katsoi häneen tutkivasti.
»Kaukana, hyvin kaukana, älä kysy enempää--en minä nyt enää kevättä muistele. Ja sitähän minun piti sinulle kertoakkin, kuka minulle sitte näytti että syksykin on kaunis.»
»Näyttikö sen joku?»
»Näyttipä niinkin—tai oikeastaan minä näin sen heti, kun hänetkin näin.»
Hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja katsoi häntä silmiin.
»Se näyttäjä oli—muuan pieni pihlajanterttu. Kun minä sinut näin, niin sinä olit kuin nuori punamarjainen pihlaja mäenrinteessä. Koivut olivat jo kellahtavia ja haavat seisoivat niin totisina, mutta sinä loistit niiden keskellä punaisin marjatertuin ja huusit minulle—ei, ei, et sinä mitään huutanut, minä vaan sinut näin. Ja minä pysähdyin kuin ihmettä katsomaan ja kyselin itseltäni: sanonko minä hänelle jotakin, vai menenkö ohitse?»
»Olisitko sinä mennyt ohitse...?»
»Kyllä minä niin ajattelin—kun minä kuitenkin olen ohimenijä... Minä en tietänyt oliko oikein jäädä sinua katsomaan.»
»Nyt en minä ymmärrä sinua yhtään.»
»Et sinä ymmärräkkään, se oli vaan niitä minun omia ajatuksiani... Mutta minä en mennytkään, ja sitä minä saan kiittää että minulla nyt on ollut näin kaunis syksy.»
»Ja minulla...», kuiskasi tyttö.
»Niin—sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.»
Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen:
»Puhu vielä--siitä samasta! Se on niin kaunista, ja minä ymmärrän sinua niin hyvin, vaikken minä osaa itse puhua!»
»Niin, kyllä sinä sen ymmärrät ja kyllä sen ymmärtävät kaikki, ettei elämässä muuta kaunista olekkaan ja ettei ihminen muuta varten eläkkään. Ilman sitä ei ole kuin kädet ja työ, ja leipä ja hampaat, mutta kun se ilmestyy, niin kaikki muuttuu. Etkö sinäkin ole huomannut kuinka ihminen silloin muuttuu aivan toiseksi?»
»Oi olen, olen! Kuinka minä en olisi sitä huomannut?»
»Kuinka totiset kasvot oppivat hymyilemään ja silmät puhumaan, ja kuinka ihminen oppii sitä puhetta ymmärtämään. Ja kuinka äänikin muuttuu kokonaan, niin että puhe on kuin hopeista soittoa. Kuinka koko maailma kirkastuu ja kaunistuu ja ihminen itse muuttuu niin sanomattoman kauniiksi.»
»Juuri niin—kuinka kaunis sinä nytkin olet, Olavi! Niin että tämä kaikki on kuin kaunista unta.»
»Ja muistatko juuri sen ajan, kun sinä rupesit minusta pitämään?»
»Sen minä aina muistan, aina!»
»Voi voi, kuinka kaunis sinä silloin olit—kun sinä vuoroin punastuit ja vuoroin vaalenit, etkä tietänyt minne katsoisit, ja rintasi tykytti, etkä uskaltanut itsellesikään tunnustaa minkävuoksi se tykytti. Minä katselin sinua silloin kuin varkain ja olisin toivonut ettet sinä olisi minua ollenkaan nähnyt, vaan että minä olisin voinut jostakin lymypaikasta koko ikäni sinua sellaisena katsella.»
»Mutta sinä et tiedä kuinka rauhaton minä silloin olin—en minä olisi voinut sitä kauvan kestää.»
»Kyllä minä sen tiedän... Ja vielä kauniimpi sinä olet sitte ollut, kun sinä minulle avauduit ja minä olen voinut sinun silmistäsi lukea kaikki niinkuin avatusta kirjasta, ja voinut sinua kiittää siitä, että sinä minulle elämän jälleen kauniiksi teit.»
»Enhän minä mitään...», sanoi tyttö, punastui ja painoi katseensa alas. Mutta nosti sitte jälleen silmänsä, tarttui molemmin käsin nuorukaisen takin rintapieliin, ja tehden kohoutuvan liikkeen katsoi häneen kysyvästi.
Nuorukainen hymyili vastaukseksi.
Tyttö vetäytyi hiljalleen ylös syliin ja pani molemmat kätensä hänen kaulansa ympäri:
»Saanko minä olla näin?»
»Saat—juuri sillälailla», sanoi nuorukainen ja laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen.
Tyttö lähensi päätään kysyvin katsein...
»Ei, ei!» sanoi nuorukainen ja laski kuin hellästi torjuen toisen kätensä hänen olkapäälleen.
»Miksi ei nyt?» kuiskasi tyttö kuin rukoillen.
»Siksi, että näin on parempi. Sinun tulee vaan ikävä, kun minä olen tämmöinen kulkija ja meidän kuitenkin täytyy erota.»
»Siksipä juuri!» huudahti tyttö kiihkeästi.
»Ei, ei; minä rukoilen sinua, Pihlajanterttu!» nuorukainen sanoi ja otti tytön pään molempien käsiensä väliin, suudellen häntä hiljaa otsalle.
Tytön silmissä kuvastui syvä mielenliikutus, mutta hän ei sanonut sanaakaan, antoi vain päänsä vaipua alas nuorukaisen rinnoille.
Nuorukainen tunsi selittämätöntä iloa, niinkuin hän olisi voittanut suuren voiton itsensä yli. Tytön lämmin hengitys huokui kuin kesäinen päiväpaiste hennon paidanrinnan läpi ja hän silitteli onnesta hymyillen tytön ruskeita suortuvia.
Hän aikoi juuri sanoa, että etkö sinä nyt itsekkin myönnä että näin on kaikkein onnellisinta, kun hän äkkiä tunsi polttavan hengähdyksen rinnassaan, ikäänkuin tulenkieleke olisi sattunut paljaaseen ihoon—kuumat huulet puristautuivat kiinni ja painoivat tulisia suudelmia paidan läpi hänen rintaansa, kädet irtautuivat äkisti niskasta ja kiertyivät alempaa tiukasti hänen vartalonsa ympärille.
»Herra Jumala, mitä sinä nyt teet, Pihlajanterttu?» huusi nuorukainen tuskaisella äänellä, ottaen tytön käsivarsista ja aikoen irtautua. Mutta hän tunsi samassa noiden suuteloiden menevän kuin polttavan hyväilyn koko olemuksensa läpi—niinkuin maanalainen tuli olisi äkkiä puhjennut hänen sisässään ja hukuttanut kaikki, mistä hän äsken oli iloinnut.
»Voi voi, Pihlajanterttu!» sanoi hän melkein itkusta väräjävällä äänellä, tempasi kuin huumeissaan tytön ylemmäksi, yhdytti kiihkeästi hänen janoovat huulensa ja sulki hänet niin rajuun syleilyyn, että molempien hengitys salpautui.