Mestaus.
Yö oli melkein puolessa; kuu, jolle myrskyn viimeiset mainingit antoivat veripunaisen hohteen, nousi melkein jo sirpinmuotoisena, vähenemässä päin kun oli, Armentières'in kylän takaa, valaisten heikosti taustaa, jota vasten kylän rakennukset ja erittäinkin kellotapulin korkea luuranko mustina kolkosti seista rojottivat. Heidän edessänsä vieritteli Lys-virta laineitansa, jotka näyttivät melkein lyijyltä, ja toisella rannalla näkyi mustia metsiköitä vasten myrskyistä taivasta, jota paikkapaikoin peitti paksut kuparinkarvaiset pilvet. Vasemmalla ojenteli vanha, hyljätty tuulimylly liikkumattomia siipiänsä ja sen komeroista kuului yöhuuhkajan läpitunkeva, ajoittainen, yksitoikkoinen huuto. Siellä täällä kedolla molemmin puolin tietä, jota myöten tämä synkkä surusaatto kulki, näkyi muutamia lyhyitä ja paksuja puita, jotka näyttivät vaivaisilta kääpiöiltä ja ikäänkuin kyyristivät muutenkin kyyryisiä niskojansa, tirkistelläksensä ihmisiä tällä synkällä hetkellä.
Leveä salama leimahti silloin tällöin ympäri koko taivaan, kiemurrellen mustien metsikköjen päällitse ja viilsi kuin hirveä turkkilainen kourusapeli taivaan ja veden erillensä. Mutta muutoin oli ilma tyyntynyt, ei ainoatakaan tuulahdusta liikkunut raskaassa ilmassa. Haudan hiljaisuus painoi koko luontoa, maa oli märkä ja liukas sateesta ja virkistynyt ruoho tuoksusi tuoreemmin.
Kaksi palvelijaa talutti mylady'a käsivarresta, kumpikin puoleltansa. Pyöveli kulki takana ja lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis pyövelin takana.
Planchet ja Bazin kulkivat viimeisinä.
Taluttajat veivät mylady'n rantaan. Hänen suunsa oli mykkä, mutta hänen silmänsä puhuivat sanomattoman kaunopuheliaasti, rukoillen jokaista, kehen ne kääntyivät.
Kun hän sattui joutumaan saattoseurasta hiukan edelle, sanoi hän palvelijoille:
-- Te saatte tuhannen pistole'a kumpikin, jos autatte minua pakoon; vaan jos jätätte minut herrojenne käsiin, ovat minun kostajani aivan lähellä ja he antavat teidän kalliisti maksaa minun kuolemani.
Grimaud oli kahdella päällä. Mousqueton'in kaikki jäsenet vapisivat.
Athos, joka oli kuullut mylady'n äänen, lähestyi joutuisasti; lord Winter samoin.
-- Pois palvelijat! sanoi hän; hän on puhunut heille; silloin he eivät ole enää täysin luotettavia.
Huudettiin esille Planchet ja Bazin, jotka rupesivat Grimaud'in ja Mousqueton'in paikalle.
Kun he olivat tulleet virran reunalle, astui pyöveli mylady'n luokse ja sitoi hänen jalkansa ja kätensä.
Silloin katkaisi hän äänettömyyden ja huudahti:
-- Te olette pelkuria, kataloita murhaajia; teitä on kymmenen tappamassa yksinäistä naisraukkaa; varokaa itseänne; ell'en saa apua, kostetaan minun puolestani ainakin.
-- Te ette ole nainen, sanoi Athos kylmästi, te ette ole ihmissukua, te olette hirviö, peto, joka on päässyt hornasta karkuun, ja jonka me ajamme sinne takaisin.
-- Ah, herrat hyveen ystävät, sanoi mylady, muistakaa että se teistä, joka koskettaa hiuskarvaakaan päästäni, on vuorostaan murhaaja?
-- Pyöveli voi tappaa, olematta siltä murhaaja, sanoi punaviittainen mies, läimäyttäen leveää miekkaansa; hän on lopullinen tuomari, ei mitään muuta: Nachrichter, niinkuin naapurimme saksalaiset sanovat. Ja kun hän tätä sanoessaan sitoi häntä, päästi hän pari kolme kiljahdusta, jotka tekivät synkän ja eriskummallisen vaikutuksen, kaikuen yössä ja hälveten metsän syvyyteen.
-- Mutta jos minä olen rikoksellinen, jos minä olen tehnyt ne pahat työt, joista te minua syytätte, ulvoi mylady, niin vetäkää minut tuomioistuimen eteen; te ette ole mitään tuomareita, jotka voisitte minua tuomita.
-- Minä ehdottelin teille Tyburn'ia, sanoi lord Winter; minkätähden ette tahtoneet tulla sinne?
-- Sentähden että minä en tahdo kuolla, huudahti mylady, ponnistellen vastaan, minä olen liian nuori kuolemaan!
-- Nainen, jonka te myrkytitte Béthune'ssa, oli vielä nuorempi kuin te, rouva, ja hän on kumminkin kuollut, sanoi d'Artagnan.
-- Minä menen luostariin, minä otan hunnun ylleni, sanoi mylady.
-- Te olitte luostarissa, sanoi pyöveli ja sieltä te lähditte, syöstäksenne veljeni turmioon.
Mylady kiljahti kauhistuksesta ja vaipui polvilleen.
Pyöveli otti häntä kainaloista, nosti hänet pystyyn ja rupesi viemään häntä veneesen.
-- Jumalani, Jumalani, aiotteko hukuttaa minut?
Nuo huudot olivat niin sydäntä särkeviä, että d'Artagnan, joka alussa oli ollut kiihkein ajamaan mylady'ä takaa, vaipui nyt istumaan eräälle kannolle, laski päänsä kämmentensä väliin ja tukki korvansa, mutta sittenkin kuuli hän mylady'n uhkailevan ja kirkuvan.
D'Artagnan oli nuorin kaikista näistä miehistä, hänen luontonsa masentui.
-- Oh, minä en voi nähdä tätä hirveätä näytelmää, sanoi hän; minä en voi myöntyä siihen että tämä nainen kuolee tuolla tavoin!
Mylady kuuli nuo sanat; hänessä syttyi toivon kipinä.
-- D'Artagnan, d'Artagnan! huudahti hän, muista, että minä sinua kerta rakastin!
Nuori mies nousi seisovilleen ja astui askeleen häneen päin.
Mutta nyt nousi Athoskin, veti miekkansa ja asettui hänen tiellensä.
-- Jos astut vielä askeleenkaan, d'Artagnan, sanoi hän, niin me mittelemme miekkoja!
D'Artagnan laskeutui polvilleen ja rukoili.
-- Kas niin, jatkoi Athos, tee tehtäväsi, pyöveli!
-- Mielelläni, arvoisa herra, sanoi pyöveli, sillä yhtä varmaan kuin olen katolilainen, yhtä varmaan uskon tekeväni oikein, kun mestaan tämän naisen.
-- Hyvä on.
Athos astui askeleen mylady'ä kohden.
-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, kaiken sen pahan, mitä olette minulle tehneet; minä annan teille anteeksi menetetyn tulevaisuuteni, loukatun kunniani, tahratun rakkauteni ja ikipäiviksi kadottamani onnellisuuden sekä sen epätoivon, johon olette minut syösseet. Kuolkaa rauhassa!
Lord Winter lähestyi nyt vuorostaan.
-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, veljeni myrkyttämisen ja Buckingham'in murhan. Minä annan teille anteeksi Felton-raukan kuoleman. Minä annan teille anteeksi teidän murhayrityksenne minua itseäni vastaan. Kuolkaa rauhassa!
-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, pyydän teiltä anteeksi, rouva, että petollisen, aatelismiehelle arvottoman menettelyn kautta herätin teissä vihan itseäni vastaan, ja sen sijaan annan minä teille anteeksi onnettoman ystävättäreni murhaamisen ja teidän julman kostonne; minä annan teille anteeksi ja itken teidän puolestanne. Kuolkaa rauhassa!
-- I am lost, mutisi mylady englanninkielellä, I must die. Nyt nousi hän seisovilleen ja loi ympärillensä muutaman noita kirkkaita silmäyksiä, jotka näyttivät välähtävän kuin tulisilmästä.
Hän ei nähnyt mitään.
Hän kuunteli, vaan hän ei kuullut mitään.
Hänen ympärillänsä oli vaan vihollisia.
-- Missä minun on kuoleminen? kysyi hän.
-- Toisella rannalla, vastasi pyöveli.
Nyt vei hän mylady'n veneesen, ja kun hän itse oli astumaisillaan hänen jälestänsä, antoi Athos hänelle erään summan rahaa.
-- Kas tässä, sanoi hän, mestauspalkka; nähtäköön, että me teemme niinkuin tuomarit.
-- Hyvä, sanoi pyöveli ja tietäköön tämä nainen vuorostaan ett'en minä toimita ammattiani, vaan teen velvollisuuteni.
Ja hän heitti rahat virtaan.
Vene poistui toiselle rannalle, vieden mukanansa pahantekijän ja pyövelin. Kaikki muut jäivät toiselle rannalle, jossa he laskeutuivat polvilleen.
Vene liukui vitkalleen lauttausväylää myöten erään vaalean pilven valossa, joka sillä hetkellä häilyi veden pinnan yllä.
Veneen nähtiin laskevan maihin toisella rannalla; henkilöt siellä kuvastuivat mustina punertavaa taivasta vasten.
Yli mennessä oli mylady'n onnistunut purkaa irti köysi, jolla hänen jalkansa olivat kytketyt; kun päästiin rantaan, hyppäsi hän keveästi maalle ja lähti juoksemaan pakoon.
Mutta maa oli kostea; kun hän oli päässyt rantatörmälle, nuljahti hänen jalkansa ja hän putosi polvilleen.
Varmaankin valtasi hänet nyt taikauskoinen ajatus; hän näki että taivas kielsi häneltä apuansa ja hän jäi samaan asemaan, mihin hän oli pudonnut, pää alaspäin ja kädet ristiin liittyneinä.
Nyt nähtiin toiselta rannalta pyövelin verkalleen kohottavan molemmat käsivartensa, kuun valo välähti hänen leveän miekkansa terällä, molemmat käsivarret laskeutuivat taas, kuului miekan suhaus, uhrin kiljahdus, -- työ oli tehty.
Pyöveli riisui päältänsä punaisen viittansa, levitti sen maahan, asetti ruumiin siihen ja heitti siihen myös pään, sitoi viitan neljästä kulmasta kokoon, nosti kuorman hartioillensa ja palasi veneesen.
Kun hän oli tullut keskelle Lys-virtaa, pysähdytti hän veneen ja huusi kovalla äänellä, pitäen kuormaansa virran yllä:
-- Tapahtukoon Jumalan oikeus!
Ja hän pudotti ruumiin virran syvimpään kohtaan, ja sinne se katosi jäljettömiin.
Kolmen päivän perästä neljä muskettisoturia saapuivat Pariisiin; he eivät olleet viipyneet yli lomaluvan, ja samana iltana kuin he tulivat, menivät he tavalliselle tervehdyskäynnille herra de Tréville'n luokse.
-- No, hyvät herrani, kysyi tuo uljas kapteeni, olikos teillä paljo huvia retkellänne?
-- Oli hirveän paljo! vastasi Athos omasta ja toveriensa puolesta.