Punaviittainen mies.
Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.
Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat sisään.
Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät, tarkat ja säntilliset käskyt.
Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä, oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan, Rochefort'in palvelija oli mennyt.
Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä. Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.
Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.
Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.
Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku, pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja viittasi minnepäin hänen oli meneminen.
Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi kolmannen kerran.
Onneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä almua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa hänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella päällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän päätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.
Kun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista, yksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta kerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti kuin pääsi.
Athos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin peitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut ikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun, se oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.
Kolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella kertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin aukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja mustapartainen mies ilmaantui näkyviin.
Athos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä roteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään. Heti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Mies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella vaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa hän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri osia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.
Koko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt oli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja kunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut sisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin hyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä huoneen nurkissa.
Muutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui yksin talossa.
Athos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin mainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut tapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.
Nyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi; mutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli jäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja kieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli kirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja sinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin kieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä, allekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä ollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.
Athos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos, vaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja sulkeutui huoneesensa.
Aamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.
-- Odotettava, vastasi Athos.
Muutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan muskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli tapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä tietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka hietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli lukittuna; avain oli kadonnut.
Määrättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin; kellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli vainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla kuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen jumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.
Kappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin; hän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.
Kostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä seuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen, jonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän portille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.
Silloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat kiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa tätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta, jonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista, näkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin viittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli hevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan taampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa; tässä olivat vaunut pysähtyneet.
Tällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.
Tyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen aavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka maltitonna odotti häntä.
Kaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut Athoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja; niinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat pysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että Festubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin viiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu mies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello puoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään matkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta syytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja. Mies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut matkaansa.
Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin; sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.
Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari. Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla, ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa oleskella jonkun aikaa siellä.
Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle, tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa, asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.
Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä muoto.
-- Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.
-- Odotettava, vastasi Athos.
Jokainen meni huoneesensa.
Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että valmistautuisivat matkalle.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.
-- Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.
Neljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat turhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.
Nyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi satulaan.
-- Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä neliä.
Neljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies punaisessa viitassa.
Lord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei kukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt, kuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä, tiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.
Planchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän ravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.
Surullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen oli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo, kamalat kuin rangaistus.