Béthune'n karmeliittaluostari.
Suuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä raivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina siihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on valinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa törmää haaksirikkoon.
Niin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan risteilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.
Kun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka Ranskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän kaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän siellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet Portsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.
Myladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa: kauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli pistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja kohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja Boulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa postiin näin kuuluvan kirjeen:
"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen
leiriinsä La Rochelle'n edustalla.
Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti.
Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.
Mylady.
P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt
Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän
käskyjänne."
Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.
Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.
Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja lähetti hänelle aamiaista.
Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden, minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat, tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin hävitystä ja kuolemaa.
Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.
Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.
Johtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita niin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on erittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella maailman huhut tavallisesti sammuvat.
Mylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja vehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt; hän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä, höystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista. Hän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja hovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen kuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon, saadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.
Mutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään. Kuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon huvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.
Mutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan vai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä; mutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin nyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen ylhäisyytensä nimen.
Mylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa. Hän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti selville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka kauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta rantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen ministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja muutamiin muihin ylhäisiin naisiin.
Johtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja hymyili.
Hyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin kardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.
Nyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar teki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä pahaksumistansa.
Tämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän kuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi.
Minä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta vaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia mielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä teidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on saanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.
-- Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka, minä säälittelen häntä!
-- Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta, uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä, ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.
Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen hyvässä alussa.
Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.
-- Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka kasvot minua miellyttävät.
-- Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori nainen on syytön?
-- Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.
-- Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi johtajatar.
-- Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.
-- Teidän puheenne laatua.
-- Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.
-- Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne, ja kumminkin...
-- Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen johtajattaren ajatuksen.
-- Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.
-- Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän huoaten, vaan hänen uhrinsa.
-- Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?
-- On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän antaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.
-- Mutta miksi ette ole paenneet?
-- Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään paikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa kättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs nainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut paeta?
-- Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että häntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.
-- Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin vallan onneton.
-- Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen kiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?
-- Näette! vastasi mylady.
Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.
-- Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän änkyttäen.
-- Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen mitä hartain katolilainen!
-- Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti; tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.
-- Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?
-- Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä. Tunnetteko ehkä hänet?
Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.
-- Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni niin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.
-- Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te lähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te nousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette tarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme teitä herättämään.
Vaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo kiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät hänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin johtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli hänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen teräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa kumminkin tarvitsi lepoa.
Hän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä tuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin luonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein rajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän onnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen vallassaan.
Yksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la Fère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi, vaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana ystävänä.
Mutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut hänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar oli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli d'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin ollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa, mihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.
Kaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden tuudittelemana nukkuikin hän pian.
Hänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän avasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen, hienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla uteliaan näköisenä.
Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit, mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä kilpailussa.
Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.
Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.
-- Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä ajanvietteeksi.
-- Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te nukuitte, te olette väsyksissä.
-- No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun siitä myöskin nauttia mielin määrin.
Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli hänen vuoteensa vieressä.
Hoidokas istuutui.
-- Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan kohtakin lähteä täältä luostarista.
-- Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?
-- Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei koettanutkaan salata.
-- Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään ystävyyteemme.
-- Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette tuon ilkeän papin vainon alainen.
-- Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä; kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?
-- En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.
-- Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!
-- Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa vallassanne?
-- Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa, minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en koskaan ole ollut.
-- Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan tulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!
-- Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän olisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta yksinäisenä ja hyljättynä.
-- Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja tietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut, niin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä luostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa auttavat myöskin teitä.
-- Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi itsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut, ett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat kardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota peljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että kuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman kuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä vihan tähden.
-- Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin hyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta pahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein hetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen hyväntahtoisesta muistelemisestansa.
-- Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!
-- Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon kuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas ihastuksissaan.
-- Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei ole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon hänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä tunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.
-- Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de Tréville'n?
-- Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.
-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?
-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.
-- Ah, saattepa nähdä, huudahti hoidokas, että me olemme kohta täydellisesti tuttavia, melkein ystäviä! Jos te tunnette herra de Tréville'n, olette te kaiketi myöskin käyneet hänen luonansa?
-- Usein, vastasi mylady, valhetellen yhä lisää, kun hän näki sen menevän täydestä.
-- Hänen luonansa varmaan olette myös tavanneet muutamia hänen muskettisotureitansa?
-- Kaikkia jotka tavallisesti hänen luonansa käyvät, vastasi mylady, josta tämä keskustelu alkoi tuntua todella kiinittävältä.
-- Nimittäkääpäs minulle muutamia, joita te tunnette, niin saamme nähdä että he ovat minun ystäviäni.
-- Oh, sanoi mylady hämillänsä, minä tunnen herra de Souvigny'n, herra de Courtivron'in, herra de Férrussac'in.
Hoidokas antoi hänen puhua, mutta kun hän näki hänen pidättelevän, sanoi hän:
-- Ettekö tunne erästä aatelismiestä, jonka nimi on Athos?
Mylady'n kasvot olivat yhtä valkoiset kuin lakana, jolla hän lepäsi ja vaikka hän kyllä koki hallita luontoansa, ei hän voinut olla huudahtamatta, ja samalla tarttui hän hoidokkaan käteen ja tuijotti hänen silmiinsä.
-- Kuinka! Mikä teitä vaivaa? Oi, Jumalani! kysyi naisparka säikähtyneenä; olenko sanonut jotakin loukkaavaa?
-- Ette suinkaan, mutta tuo nimi hämmästytti minua, koska minäkin olen tuntenut tuon aatelismiehen, ja minusta tuntui oudolta tavata toinen, joka näkyi tuntevan hänet hyvästi.
-- Ah, hyvin hyvästi, erinomaisen hyvästi, enkä ainoastaan häntä, mutta myöskin hänen ystävänsä, herrat Porthoksen ja Aramiksen.
-- Todella? Heidät minä myöskin tunnen, huudahti mylady, joka tunsi sydämmensä hyytyvän.
-- No niin, jos te tunnette heidät, tiedätte te siis myöskin, että he ovat kunniallisia ja urhoollisia miehiä. Minkätähden ette käänny heidän puoleensa, jos te olette avun tarpeessa?
-- Oikeastaan en ole lähemmässä tuttavuudessa yhdenkään noiden kanssa, sopersi mylady; minä tunnen heidät sillä tavoin, että olen kuullut erään heidän ystävänsä, herra d'Artagnan'in, paljon puhuvan heistä.
-- Tunnetteko herra d'Artagnan! huudahti hoidokas vuorostaan tarttuen mylady'n käsiin ja katsoen häneen kiihkeästi.
Kun hän huomasi mylady'n kummallisen silmäyksen, jatkoi hän:
-- Suokaa anteeksi, rouva, te tunnette hänet, mutta millä tavoin?
-- Mitäs, virkkoi mylady hämillänsä, ystävänä.
-- Te petätte minua, rouva, vastasi hoidokas; te olette olleet hänen lemmittynsä!
-- Tepäs olette olleet, rouvani! huudahti mylady vuorostaan.
-- Minäkö! sanoi hoidokas.
-- Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.
Nuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin.
-- Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.
-- No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?
Mylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux toisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä vallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.
-- Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux voimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen lemmittynsä?
-- Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle sijaa; en koskaan, en koskaan!
-- Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin monesti vakuutatte?
-- Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut hämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.
-- Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.
-- Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni, uskoi hän minulle salaisuutensa?
-- Todella?
-- Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin pois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen ystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat kokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla hämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne, teidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä sielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin teitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt vihdoinkin edessäni!
Ja mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä edellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo nainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin oli hänen paras ystävänsä.
-- Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä vasten, minä rakastan häntä niin suuresti!
Molemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma on, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei rouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.
Mutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.
-- Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka onnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja näin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se todellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin minulle on teidät kerrottu!
Nuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon puhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan sääliä ja myötätuntoisuutta.
-- Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva Bonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen tähtensä kärsiminen on suloista.
Mylady toisti koneenomaisesti:
-- Niin, se on suloista.
-- Ja sitä paitsi, jatkoi rouva Bonacieux, on minun kärsimykseni lähellä loppuansa; huomenna, ehkäpä jo tänä iltana, saan minä nähdä hänet ja sitten on kaikki ollutta ja mennyttä.
-- Tänä iltana? Huomenna? huudahti mylady, jonka nuo sanat herättivät unelmista; mitä te sillä tarkoitatte? Odotatteko häneltä tietoja?
-- Odotan häntä itseänsä.
-- Häntä itseänsä, d'Artagnan'ia tänne?
-- Juuri häntä itseänsä.
-- Ei, se on mahdotonta; hän on kardinaalin mukana La Rochelle'n piirityksessä, eikä palaa Pariisiin ennenkuin kaupunki on valloitettu.
-- Niin te luulette; mutta onko mikään mahdotonta minun d'Artagnan'illeni, tuolle jalolle ja rehelliselle aatelismiehelle?
-- Oh, minä en voi uskoa teitä.
-- No, lukekaa sitten! sanoi onneton nuori nainen, ylenmäärin ylpeänä ja riemullisena ojentaen mylady'lle kirjeen.
-- Rouva de Chevreuse'n käsi-alaa! sanoi mylady itselleen. Ah, minä olin varma siitä että heillä on suhteita siellä päin.
Hän luki ahnaasti seuraavat rivit:
"Rakas lapseni! Ole valmiina; ystävämme tapaa sinut kohta; hän
tulee tempaamaan sinut irti vankeudestasi, jossa sinua on pidetty
turvallisuutesi vuoksi; laita siis kaikki valmiiksi matkaan, ja
luota meihin aina.
Meidän oivallinen gaskonjalaisemme on osoittaunut urhoolliseksi ja
uskolliseksi niinkuin ainakin; sano hänelle että eräällä taholla
ollaan hänelle hyvin kiitollisia antamastansa varoituksesta."
-- Niin, niin sanoi mylady, kirje on sangen selvä; tiedättekö mikä varoitus se oli?
-- En; minä vaan luulen, että hän on antanut kuningattarelle vihiä jostain uudesta kardinaalin vehkeestä.
-- Niin, niin se mahtaa olla, sanoi mylady, antaen kirjeen takaisin rouva Bonacieux'ille ja laskien mietteissään päänsä vasten rintaansa.
Samassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden kopinaa.
-- Oh, huudahti rouva Bonacieux hypähtäen ikkunaan, mahtaako se olla hän?
Liikkumattomana hämmästyksestä lepäsi mylady vuoteellaan. Yhdessä silmänräpäyksessä oli niin monta odottamatonta asiaa tapahtunut, että hän ensi kerran eläissään joutui pyörälle.
Hän, hän! mutisi hän. Olisiko se todella hän? Ja hän makasi vuoteellansa, tuijottaen tylsästi eteensä.
-- Ah, ei, sanoi rouva Bonacieux, se on mies, jota minä en tunne ja joka kuitenkin näyttää aikovan tänne. Niin, hän hiljentää ajoansa, hän seisahtuu portille, hän soittaa.
Mylady hyppäsi vuoteeltansa.
-- Oletteko varma ett'ei se ole hän? kysyi mylady.
-- Olen kyllä, aivan varma.
-- Mutta entäs jos näitte väärin?
-- Oi, minä tuntisin hänet, jos näkisin vilahduksenkaan hänen töyhtöänsä tai kauhtanaansa.
Mylady pukeutui.
-- Yhdentekevä; mies pyrkii tänne, niinhän sanoitte?
-- Niin, hän on jo tullut sisään.
-- Hän tulee joko teidän tai minun tähteni.
-- Oh, Jumalani, kuinka levottomalta te näytätte!
-- Niin, minä myönnän että olen levoton; minä en ole niin tyyniluontoinen kuin te; minä pelkään kaikkea kardinaalilta.
-- Vaiti! sanoi rouva Bonacieux, joku tulee.
Ovi aukeni ja johtajatar astui sisään.
-- Oletteko te tulleet Boulogne'sta? kysyi hän mylady'ltä.
-- Olen, vastasi hän, koettaen tyyntyä levolliseksi; ken minua tiedustelee?
-- Eräs mies, joka ei tahdo sanoa nimeänsä, mutta joka tulee kardinaalin puolesta.
-- Ja hän tahtoo puhua kanssani? kysyi mylady.
-- Hän tahtoo puhua Boulogne'sta tulleen naisen kanssa.
-- Olkaa hyvä ja käskekää hänet sisään.
-- Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, mahtaakohan tulla ikäviä sanomia?
-- Pahoin pelkään.
-- Minä jätän teidät sitten vieraan kanssa kahden; mutta niin pian kuin hän on mennyt, tulen takaisin, jos suvaitsette.
-- Tulkaa toki, minä oikein pyydän teitä tulemaan.
Johtajatar ja rouva Bonacieux menivät ulos.
Mylady jäi yksin, silmät tähdättyinä oveen päin.
Hetkisen perästä kuului portaista kannusten kilinää, askeleet lähestyivät, ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.
Mylady päästi ilon huudahduksen. Tuo mies oli kreivi de Rochefort, Hänen ylhäisyytensä kätyri.