Ranskanmaalla.
Englannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan valvoakseen sen lähtöä.
Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.
Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen, niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun liehuvan amiraalilaivan mastossa.
Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.
Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän tienoilla.
Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.
Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa lähtivät.
Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista, ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:
"Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni
neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi
on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle
erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä,
jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.
Marie Michon."
Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:
"Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle
sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on
otettu hänen luostariinsa.
Anna."
Louvressa Elok. 10 p. 1628.
Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista, oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.
Siis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie Michon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat toivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n karmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin kauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen, Ranskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään herra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen sekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli lähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen suojelusjoukkoon.
Ilo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja 16:n päivän illalla lähdettiin.
Kardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä heittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden osoituksilla jäähyväiset toisiltaan.
Kuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi päästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin, pysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes oli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon pitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin huvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan. Erittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka Porthos selitti tähän tapaan:
-- Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen merkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.
Vihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti herra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman, ehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä missään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.
Niinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan ensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä kuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he lähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra de Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.
-- Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei milloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian suurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta pakahduksiin -- mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa -- olen Béthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien rakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan Pariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin kardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti palanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla, osittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää siis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne. Minä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle tarvitaan.
Tähän vastasi Athos tyynesti:
-- On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin jäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun osuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin. Mutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että nuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa kardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän näyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä vaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin mutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis kaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa olisi sittenkään kylliksi monta!
-- Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran nimessä sinä siis pelkäät?
-- Kaikkea, vastasi Athos.
D'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin Athoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin niinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.
25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli laskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan lasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut hevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella Pariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa, johon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen päästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin päähänsä.
D'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti ja heitti lasin irti kädestänsä.
-- Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat, kiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!
Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in, pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät hänet kynnyksellä.
-- Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.
-- Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!
-- Kuka hän? kysyi Athos.
-- Se mies!
-- Kuka mies?
-- Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama, jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama, jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois. Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen kauhtanaansa.
-- Saakeli! sanoi Athos mietteissään.
-- Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me saavutamme hänet kyllä.
-- Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä edes saavuttamatta.
-- Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman jälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!
-- Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.
-- Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!
Tallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.
D'Artagnan avasi paperin.
-- No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.
-- Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.
-- Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän nimi.
-- "Armentières" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en tunne.
-- Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.
-- Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli pistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!
Neljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.