Upseeri!
Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin ikäviä ja uhkaavia ei tullut.
Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan, ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.
Monsieur taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa; pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.
Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä, jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.
Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua; viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä, mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu tulee."
Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.
Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.
Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu, oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta; sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin, että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna 1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä, sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."
Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi, tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet? Sitä hän ei voinut tietää.
Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä, ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa, koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.
Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua, jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin peruslausetta: "Eroita ja hallitse."
Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot, lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide, olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi heidät yksimieliseen päätökseen.
Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n, Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.
Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle puolelle mertä.
Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle, kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen -- semmoista oli heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka heitä niin ankarasti piiritti.
Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies, katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.
Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet joutilaiksi eräälle rummulle.
Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne olivat herrojen lakeijoja.
Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten, jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat, eli Athos, Porthos ja Aramis.
Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka, lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion hänen puoleensa.
-- Upseeri! huudahti Grimaud.
-- Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.
Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen seuralaistensa läsnä-olon.
Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja tervehtivät kunnioittavasti.
Kardinaali näytti raivostuneelta.
-- Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen? sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?
-- Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden, jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.
-- Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.
-- Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona, että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät. D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.
Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan, paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.
D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.
-- Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija, että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa herroja; kuri on sama kaikille.
Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi, lausui hän sitten:
-- Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette, arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.
Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.
-- Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan, että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä olitte te.
Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.
-- Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.
-- Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi, mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.
-- Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä, joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.
Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä kohden.
-- Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki saamme tietää, mistä on kysymys.
-- Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi, kieltäytymättä vastaamasta.
-- Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin vastaamaan.
-- Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka piiloititte?
-- Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.
-- Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.
-- Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion Delorme eikä rouva d'Aiguillon.
Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.
-- Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara, pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!
Samassa nousi hän hevosensa selkään, -- Cahusac oli näet tuonut sen hänen luoksensa, -- viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.
Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä, kunnes hän oli kokonaan kadonnut.
He silmäilivät sitten toisiansa.
Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin poistuvan raivoisassa mielentilassa.
Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.
Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:
-- Grimaud huusi liian myöhään.
Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.
Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.
-- Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.
-- Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.
-- Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin. Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.
-- Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.
-- Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen, hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä. Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen korttinsa!
-- Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.
-- Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta, johon kardinaalin tulo sen keskeytti.
Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.
-- Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.
-- Mielelläni, sanoi Aramis.
"Paras serkkuni!
Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut
pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin.
Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla,
jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän
perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän
antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän
kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan.
Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on
saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen
tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen
lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras
serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni
sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja
alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin
levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti
kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä
tapahtuisi.
Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin
voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää
varmaan. Minä syleilen sinua.
Marie Michon."
-- Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis! huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä! Missä on Stenay, Athos?
-- Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on päättynyt, voimme tehdä retken sinne.
-- Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi, ell'eivät rupea syömään toisiansa.
-- Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.
-- Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.
-- Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.
-- Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.
-- Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.
Grimaud totteli:
-- Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni, tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.
Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.
-- Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä vapautan sinut sanomasta kiitoksia.
Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.
-- Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin levollisina.
Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan, mutisten partaansa:
-- Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.