Aviokohtaus.
Niinkuin Athos oli arvannut, ei kaukaa viipynyt ennenkuin kardinaali laskeutui alas; hän avasi salin oven ja näki Porthoksen ja Aramiksen syväytyneen kiihkeään kuutiopeliin. Hän loi nopean silmäyksen salin kaikkiin nurkkiin ja näki kolmannen muskettisoturin olevan poissa.
-- Minne on herra Athos joutunut? kysyi hän.
-- Arvoisa herra, vastasi Porthos, hän meni tarkastelumatkalle, koska hän oli kuullut isännän lausuvan jotakin, joka saattoi hänet luulemaan ett'ei tie ollut oikein turvallinen.
-- Ja mitäs te olette tehneet, herra Porthos?
-- Olen voittanut viisi pistole'a Aramikselta.
-- Tahdotteko nyt palata kanssani?
-- Me odotamme Teidän ylhäisyytenne käskyjä.
-- Ratsaille siis, hyvät herrat, sillä nyt on myöhä.
Tallimestari seisoi portilla pitelemässä kardinaalin hevosta suitsista. Syrjempänä näkyi pimeässä kaksi miestä ja kaksi hevosta; nuo miehet olivat juuri ne, joiden tuli saattaa mylady La Pointe'n varustukseen ja katsoa että hän pääsisi turvallisesti laivaan.
Tallimestari vahvisti kardinaalille sen mitä muskettisoturit jo olivat sanoneet Athoksesta. Kardinaali nyykäytti päätänsä myönnytykseksi ja lähti matkalle, käyttäen samaa varovaisuutta kuin tullessaankin.
Jättäkäämme hänet ratsastamaan tallimestarinsa ja muskettisoturien turvissa ja palatkaamme Athokseen.
Noin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta niin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle, kääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta vesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa: kun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin kultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat joutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut heidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin ravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.
Isäntä tunsi hänet kohta.
-- Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle erään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.
-- Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.
Athos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin suinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n juuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven jälkeensä.
Athos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä alas kasvoille.
Nähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin kuvapatsas, peljästyi mylady.
-- Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.
-- Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja kohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.
-- Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.
Mylady astui askeleen eteenpäin, mutta tempautui heti takaisin ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen.
-- Ahaa! sanoi Athos, hyvä, minä näen että tunnette minut!
-- Kreivi de la Fère! mutisi mylady, ja vetäysi kalpeana taaksepäin kunnes seinä esti häntä pääsemästä kauvemmaksi.
-- Niin, mylady, vastasi Athos, kreivi de la Fère itse, joka nyt tulee suoraan toisesta maailmasta saadakseen huvin nähdä teitä. Istukaamme ja puhelkaamme, niinkuin kardinaali sanoo.
Mylady, selittämättömän kauhun valtaamana, istui sanaakaan hiiskahtamatta.
-- Te olette siis maan päälle lähetetty hornan henki! sanoi Athos. Teidän voimanne on suuri, sen tiedän; mutta tietäkää myöskin te että Jumalan avulla ihmiset usein ovat voittaneet hirvittävimpiäkin hornan henkiä. Minä olen jo ennen ollut tekemisissä teidän kanssanne; luulin jo päässeeni teistä ikipäiviksi, vaan minä joko erhetyin tai on horna syössyt teidät ulos kidastaan.
Mylady, kuultuansa nuo sanat, jotka johduttivat hänelle mieleen kauheita muistoja, painoi päänsä alas ja päästi tukahtuneen huokauksen.
-- Niin, horna on syössyt teidät kidastansa ulos, toisti Athos, horna on tehnyt teidät rikkaaksi, horna on antanut teille toisen nimen, milt'ei toiset kasvotkin; mutta se ei ole pessyt teidän sielunne saastaa eikä ruumiinne häpeänmerkkiä.
Mylady kimposi seisovilleen kuin vivulla ja hänen silmänsä säihkyivät salamoita. Athos pysyi istuvillaan.
-- Te luulitte minut kuolleeksi, eikö niin, samoin kuin minä luulin teidät? ja tuo Athoksen nimi on peittänyt kreivi de la Fère'n aivan niinkuin mylady Clarick'in nimi on peittänyt Anna de Bueil'in! Eikös teidän nimenne ollut se, silloinkuin teidän kunnioitettava veljenne vihki meidät toisiimme? Meidän asemamme on todellakin omituinen, jatkoi Athos hymyten; tähän päivään saakka olemme me eläneet vaan sen vuoksi että luulimme toisiamme kuolleeksi ja että muistoa on helpompi sietää kuin elävää olentoa, vaikka muistokin toisinaan on vallan raateleva!
-- Mutta vihdoin, sanoi mylady tukahtuneella äänellä, mikä teidät on tuonut minun luokseni, ja mitä te tahdotte?
-- Minä tahdon sanoa teille että vaikka olenkin ollut teidän silmillenne näkymättömänä, minä en ole kadottanut teitä näkyvistäni!
-- Tiedättekö siis mitä minä olen tehnyt?
-- Minä voin kertoa teille päivästä päivään jokaisen tekonne siitä saakka kuin olette ruvenneet kardinaalin palvelukseen aina tähän iltaan asti.
Uskomattomuuden hymy vilahti mylady'n kelmeillä huulilla.
-- Kuunnelkaa: te se otitte kaksi timanttia Buckingham'in olkakoristuksesta; te se ryöstätitte pois rouva Bonacieux'in; te se kirjoititte rakkaudenkirjeitä d'Artagnan'ille, luullen niiden menevän kreivi de Wardes'ille, johon olitte rakastuneet; te se, luullen de Wardes'in pettäneen teidät, tahdoitte surmauttaa hänet kilpailijallaan; te se, silloin kuin tuo kilpailija keksi teidän häpeällisen salaisuutenne, tahdoitte tapattaa hänet kahdella salamurhaajalla, jotka lähetitte häntä väijymään; te se, nähtyänne ett'ei murhaajain luodit osuneet paikkaansa, lähetitte hänelle myrkytettyä viiniä ja väärennetyn kirjeen, uskotellaksenne kostonne uhria että viini muka tuli hänen ystäviltänsä; te se, vihdoin, tulitte tänne, tähän kamariin, istuitte tälle tuolille, jolla minä nyt istun, ottamaan kardinaali Richelieu'lta toimeksi murhauttaa Buckingham'in herttua sitä lupausta vastaan, jonka hän antoi teille murhauttaaksensa muka d'Artagnan'in.
Mylady oli kalmankalpeana.
-- Mutta oletteko te itse saatana? sanoi hän.
-- Ehkäpä, sanoi Athos; vaan kuulkaahan kaikessa tapauksessa: murhatkaa tai murhauttakaa te Buckingham'in herttua, vähät siitä, minä en häntä tunne; hän on sitäpaitsi englantilainen; mutta elkää koskeko pikku sormellannekaan yhtään d'Artagnan'in hiuskarvaa, sillä hän on minun uskollinen ystäväni, jota minä rakastan ja puollustan; sen vannon isäni pään kautta, että jos sen teette, on se oleva teidän viimeinen rikoksenne.
-- Herra d'Artagnan on minua julmasti loukannut, sanoi mylady kolkolla äänellä: herra d'Artagnan'in pitää kuoleman.
-- Todellakin? Onko mahdollista teitäkin loukata, rouva hyvä, sanoi Athos nauraen; hän on teitä loukannut, ja hänen pitää kuoleman, vai niin!
-- Hänen pitää kuoleman, vakuutti mylady; naisen ensin, hänen sitten.
Athosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt vähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä johtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä hän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä syttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume; hän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti esiin pistoolin ja jännitti hanan.
Mylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt kurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei kuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä; painautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun hirveältä kuvalta.
Athos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase melkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä kauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen levollisuus:
-- Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi, taikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.
Jos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän epäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.
-- Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.
Mylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli pamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä paperin ja heitti sen Athokselle.
-- Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!
Athos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua nähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki:
"Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
käskystäni ja valtion hyväksi.
3 päivä Joulukuuta 1627.
Richelieu."
-- Nyt, sanoi Athos, ottaen viittansa ja laskien hatun päähänsä, nyt kun olen temmannut sinulta hampaat, kyykäärme, pure nyt jos voit.
Ja hän meni huoneesta, katsahtamatta edes taaksensa.
Portilla tapasi hän ne kaksi miestä ja hevosen, jota he pitelivät suitsista.
-- Herrat, sanoi hän, te tiedätte että Hänen ylhäisyytensä käsky on saattaa tuo nainen viipymättä La Pointe'n varustukseen, eikä jättää häntä ennenkuin hän on päässyt laivaan.
Kun nämä sanat sopivat tarkasti yhteen sen käskyn kanssa, minkä he jo olivat saaneet, he nyykäyttivät päätänsä myöntymyksen merkiksi.
Athos puolestaan viskautui kevyesti satulaan ja lähti ratsastamaan täyttä karkua; mutta hän ei noudattanutkaan tietä, vaan ratsasti halki kentän, kannustaen uutterasti hevostansa ja pysähtyen aika-ajoin kuuntelemaan.
Eräässä tämmöisessä pysähdyksessä kuuli hän tieltä useiden hevoisten juoksua. Hän ei epäillyt ett'eikö siellä tullut kardinaali seurueineen. Heti ratsasti hän uuden taipaleen eteenpäin, pyyhki hevostansa kanervilla ja lehdillä ja asettui poikki tien, noin sata askelta leiristä.
-- Ken siellä? huusi hän kaukaa, nähdessään ratsastajat.
-- Siellä on kaiketi meidän uljas muskettisoturimme, sanoi kardinaali.
-- Niin on, arvoisa herra, vastasi Porthos.
-- Herra Athos, sanoi Richelieu, sulimmat kiitokset hyvästä vartioitsemisesta. Hyvät herrat, nyt olemme perillä; ratsastakaa sisään vasemmasta portista, lunnassana on: Kuningas ja Ré.
Näin sanoen kardinaali nyykäytti päätänsä noille kolmelle aseveikolle ja meni oikeanpuolisesta portista, tallimestarinsa seuraamana; sillä tänä yönä nukkui hän itse leirissä.
-- No niin! sanoivat yht'aikaa Porthos ja Aramis, kun kardinaali oli ulkopuolella kuulomatkaa, no niin! hän kai kirjoitti sen paperin, jota nainen pyysi!
-- Kyllä, sanoi Athos levollisesti, ja tässä se on.
Ja kolme ystävystä eivät hiiskahtaneet sanaakaan ennenkuin majapaikassaan, paitsi vartijoille lunnassanan.
Mutta Mousqueton lähetettiin sanomaan Planchet'ille että niin pian kuin hänen herransa pääsi juoksuhaudasta, hän samassa saapuisi muskettisoturien majapaikkaan.
Toisaalta, niinkuin Athos oli arvannut, kun mylady tapasi portilla kaksi miestä, jotka häntä odottivat, hän seurasi heitä esteettömästi; hänellä oli tosin ensi hetkessä halu saatattaa itsensä kardinaalin luokse ja kertoa hänelle kaikki, mutta hänen ilmaisemisensa olisi saattanut Athoksen vuorostaan ilmaisemaan; hän kyllä olisi voinut sanoa että Athos oli hänet hirttänyt, mutta Athos silloin saattoi ilmoittaa hänen olevan merkityn, jonka vuoksi hän arveli kuitenkin paremmaksi pysyä vaiti ja mennä siivosti matkaansa, tavallisella taidollansa täyttämään sitä vaikeata tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaaksensa, ja sittenkuin kaikki oli toimitettu kardinaalin mielen mukaisesti, tulla häneltä pyytämään kostoa.
Niinpä saapui hän, matkattuansa läpi yön, kello seitsemän aikaan aamulla La Pointe'n varustukseen, oli kello kahdeksan laivalla, joka nosti ankkurin kello yhdeksän ja, kardinaalin käskykirjeen mukaan ollen lähtevinään Bayonne'en, lähtikin purjehtimaan Englantiin.