Colombier-Rouge'n ravintola.
Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua Angoulême.
Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa, mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle Angoutin'iin.
Monsieur piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.
Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.
Sillä tavoin monsieur piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.
Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.
Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan itsestään heretä piirityksestä.
Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.
Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa, mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään, olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella Notre-Dame'n holvikaariin.
Te Deum'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.
Mutta rauha oli vaan hetkellinen.
Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja Lothringin keskinäisestä liitosta.
Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin kuningattaren.
Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten valtakuntain hovista.
Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa; jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen koettaminen estää.
Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui, yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.
Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta tuntea säätyhenkilöiksi.
Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin, sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä saada surmansa salamurhaajan kädestä.
Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai heidän vihamiehensä sanovat.
Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.
Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona senkin perästä kuin leiri oli suljettu.
Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis, ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme, varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä. Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä, näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään, myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla äänellä:
-- Ken siellä?
-- Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.
-- Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai muuten käymme kimppuunne.
-- Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka tuntui olevan tottunut käskemään.
-- Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?
-- Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne, tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.
-- Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.
-- Mitä komppaniiaa?
-- Tréville'n.
-- Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.
Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa. Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.
Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.
-- Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja vartijoita.
-- Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan vaipallansa.
-- Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus minua kuulustella.
-- Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.
-- Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.
-- Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.
-- Athos, sanoi muskettisoturi.
Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.
-- Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä; kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita sitä kellenkään.
-- Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.
Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.
-- Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat Porthos ja Aramis.
-- Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu kourassa.
-- Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä, mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua, ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.
Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.
-- No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan Colombier-Rouge'n ravintolassa.
-- Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan rakentajista, sen te tiedätte.
-- Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen luuloon että syy on ollut meissä.
-- Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.
-- Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen käskee.
-- Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään; kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille anteeksi.
-- Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.
-- Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?
-- Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.
-- Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?
-- Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa kanssa.
-- Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?
-- Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin tunkeutua hänen huoneesensa.
-- Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?
-- Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat juovuksissa.
-- Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän levottomasti.
-- Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.
-- Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta olette puhuneet.
-- Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.
-- En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta, nainen oli siis yksinään.
-- Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan oli aika pelkuri.
-- Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.
Athos kumarsi.
-- Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä; minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.
Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän seuralaisensa edellä.
Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.
Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät; valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna; kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.
Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.
-- Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.
-- Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen kolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän tämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.
Kardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin; kardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit sitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.
Isäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka tuli tervehtimään erästä naista.
-- Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat odottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.
Isäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri ja kelpo kamiini huonon takan sijaan.
-- On minulla tämä.
-- Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa minua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.
Ja sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali tiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla, joka ei tarvitse tien näyttäjää.