Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.
Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady tainnuksiin kamarissansa.
D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan hänen juoksuansa.
Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti Athoksen ovelle.
Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi huutamaan:
-- Apua, apua!
-- Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä tunne minua? Onko isäntäsi kotona?
-- Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa että sinä uskallat ruveta puhumaan.
-- Ah, herra, minä kun luulin...
-- Vaiti!
Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.
Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:
-- Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.
-- En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?
-- Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?
-- Hyvä.
D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.
-- No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut. Selitähän toki mitä on tapahtunut.
-- Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia asioita.
-- No mitä?
-- Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.
-- Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin rintaansa.
-- Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se toinen todella on kuollut?
-- Toinen? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin tuskin kuuli.
-- Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.
Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.
-- Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias nainen.
-- Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?
-- Juuri niin.
-- Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja kulmakarvat mustat?
-- Niin.
-- Pitkä, solakkavartaloinen?
-- Niin.
-- Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden käyttämisestä.
-- Niin.
-- Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?
-- Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen. Lord Winter on vaan hänen lankonsa.
-- Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!
-- Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja varmemmalla tavalla.
-- Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.
-- Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?
-- En, vastasi Athos.
-- Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni meidän molempien niskoille kauhean koston.
D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen julmat uhkauksensa.
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun kerta olemme siellä, niin...
-- Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.
-- Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai luuletko minun pitävän lukua hengestäni?
-- Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on kardinaalin vakooja, siitä olen varma.
-- Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän, kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan, semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi; sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.
-- Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.
-- Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.
Grimaud astui sisään.
Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi leposohvaansa.
Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen, joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä kieltävän viittauksen, poistui.
-- No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.
-- Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.
-- Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle olennolle.
-- No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle kallisarvoinen.
-- Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.
-- Myö se sitten.
-- Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.
-- Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä. Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa, lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn jäleltä.
Athos hymyili.
-- Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri, d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta yhdellä ehdolla!
-- Millä?
-- Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.
-- Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.
-- Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin luulen sen huomanneeni.
-- Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.
-- En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että, niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias, tuodaksensa sitä meille takaisin.
-- No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.
Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän mieleensä.
Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos, helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.
He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in, joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.
-- Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori, kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä odottamisesta.
-- Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.
Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:
-- Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä, sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!
-- Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?
-- Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja hiivin pois.
-- Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden ylihuomenna.
-- Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista, toimittakaa minut pois koko Ranskasta!
-- Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen, sanoi d'Artagnan.
-- Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.
-- Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä. Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa hänelle.
-- Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...
-- Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun varrella, eikö niin, Ketty?
-- Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.
-- Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen minua kohtaan...
-- Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.
-- Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.
-- Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta, joka ryöstettiin pois muutamana yönä?
-- Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?
-- En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!
-- Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi polkaissut kyykäärmeen päälle.
-- Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä. Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty? Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.
-- Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa hän vaan ei olisi tuntenut minua!
-- Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?
-- Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.
-- Kas sitä! Milloinka?
-- Noin pari kolme viikkoa takaperin.
-- Aivan oikein.
-- Ja eilen illalla kävi hän taas.
-- Eilen illalla?
-- Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.
-- Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?
-- Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla liian myöhäistä.
-- Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja katso, vieläkö hän on portilla.
Athos meni ja palasi heti takaisin.
-- Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.
-- Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset ovat nyt häkissään.
-- No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.
-- Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.
-- Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.
-- Samaan liittoon saapui Aramis.
-- Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen tuttavansa luona.
Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;
-- Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?
-- Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.
-- No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä, d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...
-- Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa varma siitä!
-- No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.
Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.
-- Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme toisemme vast'edes parempina aikoina.
-- Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.
-- Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä portaille.
Tuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä Athoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.
Aramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.
Niinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti kolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he olisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa pistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.
Sotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja d'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten tarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä kantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän siitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän vastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa, josta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen aatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli ruhtinaalliset tavat.
Muskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen, kuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja havaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties olisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä hevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.
Grimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi kolme sataa livre'ä.
Kun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei Athoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta viidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan omasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.
Mutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.
-- Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin kokonaan omaksensa? kysyi Athos.
-- Viisi sataa pistole'a.
-- Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata minulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin juutalaisen luokse.
-- Kuinka? tahdotko siis...
-- Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä paitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen takaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä kaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi sataa pistole'a kukkarossasi.
-- Mietihän tarkemmin, Athos.
-- Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata paljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua muskettinensa.
Puolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa, ja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.
Tällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut odottaakkaan.