Myladyn salaisuus.
D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä, rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.
Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.
Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n ikkunaverhojen lävitse.
Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.
Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:
-- Käykää sisään.
D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan joudutaan.
Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.
Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot, jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.
D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena, jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä; mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, -- hänellä näet, niinkuin olemme havainneet, oli suuret luulot itsestään, -- ja hän tuumaili, miksikä ei häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.
Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.
Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in kohtaamista varten.
Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.
Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta, säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.
Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.
Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.
D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.
Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.
-- Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja ivallisesti.
-- Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?
-- Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.
-- Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta alttiudestaan.
Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.
Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.
-- Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin olla varma eräästä seikasta.
-- Mistä sitten? kysyi mylady.
-- Siitä, että te minua rakastatte.
-- Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.
-- Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.
-- Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?
-- Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?
-- Mitä minulla olisi peljättävää?
-- Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.
-- Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva miekanmittelijä.
-- Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada koston ilman taistelua?
Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat oudosti, pahaenteisesti:
-- Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella päällä.
-- En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta kuritusta.
-- Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.
-- Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että kreivi de Wardes käy säälikseni.
-- Teidän? kysyi mylady.
-- Niin, minun.
-- Ja minkä vuoksi?
-- Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...
-- Mitä?
-- Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.
-- Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne, sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?
Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä välkkyvämmillä silmillä.
-- Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö niin?
-- Täydellisesti, jatkakaa.
-- No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus painaa minua.
-- Tunnustus!
-- Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin, rakastattehan minua?
-- Epäilemättä.
-- Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?
-- Ehkäpä.
D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi, lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.
-- Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?
-- Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa ilmoititte rakastavanne häntä.
-- Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.
-- Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on turhaa.
-- Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.
-- Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen antanut jo teille anteeksi.
-- Jatkakaa, jatkakaa!
-- De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.
-- Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...
-- Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!
Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai hän varsin pian huomata.
Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.
Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.
-- Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.
Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.
Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna pantterina.
-- Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää kuoleman!
Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.
Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä, noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan ja vetäisi sen ulos tupesta.
Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen rintaansa vasten.
Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n kamariin.
Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.
Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän vähitellen levolliseksi.
-- Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää, muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille poskipäille.
-- Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.
Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe puollustuskannalla.
Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin, hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä. Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.
Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien, järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.
Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.
-- Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu, joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:
-- Elkää avatko!