Kostotuumia.
Saman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen, antoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta kuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.
Seuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi koko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn lemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.
Iltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana. Hän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin turhaan d'Artagnan'ia odottaa.
Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin hyvin alakuloisena.
D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen sijaan antoi hän hänelle kirjeen.
Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.
Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
"Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä,
semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja
minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana.
Käyköhän samoin tänäkin iltana?
Teidän kiitollinen
lady Clarick."
-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.
-- Tuletteko? kysyi Ketty.
-- Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?
-- Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.
Vaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.
D'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton mylady'n houkutuksia kohtaan.
Hän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen kiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta; mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä voisi huomata käsi-alan väärennyksen.
Kun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli palvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat esihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli ennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.
-- Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin kuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.
Hänet saatettiin sisään.
-- Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En kellenkään.
Lakeija meni.
D'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen silmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli kynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään voinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä päivänä oli vaivannut.
D'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti oikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan, mutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.
D'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:
-- Huonosti, sangen huonosti.
-- Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.
-- Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.
-- Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut; olkaamme varoillamme.
Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan hänen huulillensa.
D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen, mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon hymyilyn tähden.
Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen kaltaista.
Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta, oliko hänellä lemmittyä.
-- Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista, minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja haaveillut teistä.
Mylady hymyili oudosti.
-- Siis te rakastatte minua? sanoi hän.
-- Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?
-- Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se on saavuttaa.
-- Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei vapisuta muut kuin mahdottomuudet.
-- Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.
-- Eikö mikään?
-- Ei, vakuutti mylady.
-- Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa. Mahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja huvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen safiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.
D'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.
-- No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta puhutte?
-- Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.
-- Kaikki?
-- Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus häntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.
-- No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen vuorostaan tuolinsa lähemmäksi.
-- Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.
Mylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten näytti hän tekevän päätöksen ja lausui:
-- Minulla on eräs vihollinen.
-- Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa, onko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!
-- Eräs verivihollinen.
-- Todellakin?
-- Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada teidät avukseni?
D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.
-- Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.
-- No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin rakastunut...
Hän pysähtyi.
-- Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.
-- No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.
-- Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka mylady jätti hänen valtaansa.
-- Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille, mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.
-- Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen nainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti d'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen kanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.
D'Artagnan nosti päätänsä.
-- Minä olen valmis, sanoi hän.
-- Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan! sanoi mylady.
-- Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.
-- Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on saavuttanut niin suuren maineen.
-- Vaikka paikalla!
-- Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?
-- Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa palkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.
Ja hän veti mylady'n hellästi puoleensa.
Hän tuskin vastustelikaan.
-- Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni muuttaa se todellisuudeksi.
-- No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!
-- Minä tottelen käskyänne.
-- Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.
-- Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset silmänne itkemään.
-- Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.
-- Minusta näyttää...
-- Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.
-- Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.
-- Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.
-- Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.
-- Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!
-- Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?
-- Te tunnette hänet.
-- Todellakin?
-- Varmaan.
-- Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen eperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.
-- Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti mylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.
-- En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin innostuksen vallassa.
Gaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin saakka mennä.
-- Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.
-- Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.
-- Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen käteensä.
Tuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun mylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.
-- Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut vallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään kääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut suudelmaan.
Hänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän suudellut marmorikuvaa.
Hän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän melkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi Wardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in käsiinsä, olisi hän hänet tappanut.
Mylady käytti tilaisuutta.
-- Hänen nimensä on ... sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän sen, huudahti d'Artagnan.
-- Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa pohjaan.
D'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.
-- Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?
-- Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.
-- Niin.
-- Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa minäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.
-- Katala heittiö! huudahti mylady.
Tuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in sydämmen pohjaan saakka.
-- Mitäs arvelette? virkkoi mylady.
-- No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten hyvin uljaan näköiseksi.
-- Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?
-- Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.
Mylady oli huudahtamaisillaan: "paikalla"; mutta hän huomasi että moinen kiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.
Sitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia neuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa muiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:
-- Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.
-- Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on pelkuri.
-- Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on siitä kokemusta.
-- Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea viime taistelussanne.
-- Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.
-- Te niin muodoin jo eperoitte.
-- En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut menemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää kuin toivon?
Mylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:
-- Eikö muuta?
Sitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:
-- Aivan oikein.
-- Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.
-- Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.
-- Kyllä, mutta...
-- Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä täällä.
Hän soitti. Ketty tuli sisään.
-- Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään salaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty saattaa teidät luokseni.
Tyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.
-- No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa tämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?
Mylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.
-- Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin vastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä tyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen; pidetäänpä silmällä.