Palausmatka.
D'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja monet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa hämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan juovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin, huolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon höyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna muisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat piirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen huulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan yhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti ystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta hän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin peräti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja urkituksi.
Muutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän ennen häntä ja lausui:
-- Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin tänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja valtasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin kaiketi tuhansia hullutuksia.
Ja näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui hämille.
-- Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut mitään tavallista kummempaa.
-- Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään mitä surkeimman historian.
Ja hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen sydämmensä pohjaan.
-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin ollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.
Athos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:
-- Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma päänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina suruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia kauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on minun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen kelpo juomaveikko.
Athos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus alkoi horjua.
-- Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan, koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että puhuimme jotakin hirtetyistä.
-- Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun painajaiseni.
-- Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää; olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin naisesta.
-- Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.
-- Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.
-- Joka joutui hirteen.
-- Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.
-- No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan, kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä, ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.
D'Artagnan pysyi vaiti.
Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:
-- Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.
-- Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.
-- Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.
-- Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.
-- Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.
-- Katumaan?
-- Niin, minä olen sen menettänyt.
-- Kuinka niin?
-- Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan; olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia, joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle: hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!
-- Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun ystävänne palvelija sitä talutteli.
-- Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?
-- Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?
-- En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.
-- Pelaatteko siitä?
-- Pelaan.
-- Millä?
-- Kuutioilla.
-- Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi Athos, minä voitin takaisin loimen.
D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.
-- Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.
-- Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja, muisto. Athos, pahasti teit.
-- Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi; minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en, totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää; se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen; ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?
D'Artagnan oli vielä nyreissään.
-- Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin paljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.
-- Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?
-- Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!) pisti päähäni pelata sinun hevosestasi.
-- Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.
-- En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.
-- Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.
-- Minä pelasin ja menetin.
-- Minun hevoseni?
-- Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, "silmällä petti" ... tunnethan tuon puheenparren.
-- Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!
-- Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen kaikkine kamsuineen.
-- Mutta tuohan on kauheata!
-- Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja, ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön, aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...
-- Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään ollut?
-- Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen huomasin.
-- Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti sormuksen kädellänsä.
-- Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.
-- Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta, ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?
-- Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.
-- Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.
-- Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä huomattaisi! Mahdotonta!
-- Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan, kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!
-- Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen osuuteen.
-- Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.
-- En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.
-- Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.
-- Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa, jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...
-- Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä, tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.
-- Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.
-- No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan vastoin tahtoansa.
-- Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.
-- Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena ja naurusta pidellen kupeitansa.
-- Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin taas pelaamaan timantista.
-- Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.
-- Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi, sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani. Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.
D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi nostettu hänen rintansa päältä.
-- Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.
-- Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että minun kameelini valjaat.
-- Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?
-- Minulla on juuri omat tuumani niistä.
-- Athos, sinä saatat minut vapisemaan.
-- Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan, minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.
-- Mitä sitten?
-- Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi hevosta vastaan.
-- Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.
-- Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja kuin sinä.
-- Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.
-- Kunniani kautta, yhdessä heitossa!
-- Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin säilyttää toki valjaat.
-- Pelaa sitten timantistasi.
-- Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.
-- Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit Planchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen enää tahtoisi.
-- Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa mitään.
-- Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä pistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian tehty.
-- Vaan jos menetän?
-- Sinä voitat.
-- Vaan entä jos menetän?
-- No niin, silloin annat valjaasi.
-- Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.
Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa, jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui ehdotukseen.
D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:
-- Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine valjaineen.
Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä mielipahaansa.
-- Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi ykköstä!
Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään päin, mielihyvillään.
-- Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa, jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden illallisen.
-- Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.
-- Tietysti, sanoi d'Artagnan.
-- Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.
-- Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän saada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.
-- Virkkakaa vaan.
-- Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.
-- No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot kai minua vielä pelaamaan, eikö niin?
-- En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.
-- Mitä?
-- Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?
-- Epäilemättä.
-- Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän pelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi mukaan.
-- Kyllä.
-- Minä ottaisin nuo sata pistole'a.
-- No niin, mutta minä otan hevosen.
-- Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa Pariisiin palataksemme.
-- Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.
-- Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.
-- Mutta kuinkas me palaamme sitten?
-- Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina toki tunnetaan herrasmiehiksi.
-- Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!
-- Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.
-- Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä iloisuutta.
-- Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.
-- Mitä ajattelet siis?...
-- Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla pistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet rasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.
-- Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean etsimään rouva Bonacieux-parkaa.
-- No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä hevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a, ystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.
D'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo mainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin vastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi siis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki pöytään heti paikalla.
Sitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha maksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja Athos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat palvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.
Vaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he pian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he Aramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja katselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.
-- Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen ääneen.
-- Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi nuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee, ja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne pölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain katoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan: Erat, est, fuit.
-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa asian oikeaa laitaa.
-- Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.
D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.
-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän, hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah, tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.
Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.
-- Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?
-- Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.
-- Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat, vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.
-- Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.
-- Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi, sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä; minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään hänestäkin muskettisoturin.
-- Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään pois teesit!
-- Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää. Olen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen vaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on mainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä ja kestää yhden minuutin.
-- Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon runoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat olla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.
-- Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa nähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota, minä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin, sitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän ei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu kuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa. Hän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.
Pysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis suoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa seuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.
Hänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi käynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään, oli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti valmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.
-- Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan, veikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään päivällistä kanssani.
-- Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut pyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja häränpaistia...
-- Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä niin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan niukahdusta, Athos?
-- Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla saaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri samallaisen vaikutuksen.
-- Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten, Porthos veikkoseni? sanoi Aramis.
-- Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri lähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa, en minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen mokoma lisää pulloja!
-- Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin kuluttua.
-- No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...
-- Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.
-- Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.
-- Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte hevosta.
-- Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.
-- Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.
Porthos ei virkkanut mitään.
-- Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä satulaa myös!
-- Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.
-- No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis: voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.
-- Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.
-- No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
-- Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin sen hänelle.
-- Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.
-- Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.
-- Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.
-- Niin, ilman satulaa.
-- Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt parhaimmat asiat meistä kaikista.
Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle; mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan yhtyi siihen suuriäänisesti.
-- Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.
-- En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.
-- Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.
-- Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes haavoittaa itseänsä.
-- Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.
-- Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle joku kolmekymmentä écu'tä.
-- Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.
-- No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta pistole'stasi, d'Artagnan.
-- Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.
-- Luuletko niin?
-- Tottahan hiidessä!
-- Aa, se on totta, nyt muistan.
-- Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.
-- Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?
-- Itsehän käskit ne minun antamaan.
-- Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on jälellä?
-- Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.
-- Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan, minulla...
-- Ei ole mitään?
-- Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa lukuun.
-- No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.
-- Porthos?
-- Kolmekymmentä écu'tä.
-- Aramis?
-- Kymmenen pistole'a.
-- Ja sinulla, d'Artagnan?
-- Kaksikymmentä viisi.
-- Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.
-- Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka laski kuni Archimedes.
-- Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.
Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille, Planchet'ille ja Grimaud'ille.
Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.
Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut, lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.
Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.
Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.
-- Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.
-- Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat viisisataa livre'ä.
-- Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä, sanoi Athos.
-- Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan prokuraattorittain...
Sana prokuraattori herätti Porthoksen.
-- Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.
-- Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme. Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin tarvitsen kaksi tuhatta.
-- Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on satulat.
-- Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan, joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä, siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan muistoraha.