Merlaison'in baletti.
Seuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista, jotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja joissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in baletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.
Jo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia valmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat rakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua; kaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa valkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys; kaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli määrätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli soittaminen läpi yön.
Kello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra La Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana, pyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja porttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu, joka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La Coste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.
Kello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier tuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat hotellin osoitetuille oville ja porteille.
Kello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen ranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi herra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.
Kello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli, sijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.
Kello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren jälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet vastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.
Kello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon puoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä, jota vartioitsi neljä joutsimiestä.
Kello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli talossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja jotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.
Silloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi kaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät kuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien edusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas pyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra kardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti puhumalla valtionasioista.
Juhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen ylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de Longueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat de Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.
Jokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.
Eräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten. Kumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu kuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa seurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen tarkoitukseen varustetuissa suojissa.
Ennen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan itsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.
Puoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne ilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken ja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa vastaan.
Kuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan, olevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.
Samassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho, joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin espanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot. Hänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily vetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.
Kuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen kunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.
Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään. Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.
Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:
-- Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä nähdä?
Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin, joka hymyili pirullista hymyä.
-- Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.
-- Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen, pahasti teitte.
Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.
-- Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus täytetty.
-- Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä tunnin sisään on baletti alkava.
Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka johdattivat hänet pukeumissuojaan.
Kuningas meni vuorostaan omaansa.
Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.
Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken; mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään kuunneltu.
Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.
Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian. Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.
-- Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.
-- Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.
Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.
Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame, hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät timanttikoristeet.
Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä niitä kymmenen vai kaksitoista?
Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin paikoilleen ja baletti alkoi.
Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin otsalta.
Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui, käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi askeleensa kuningatarta kohti.
-- Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.
-- Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla on niitä neljätoista?
Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen Majesteettinsa olkapäällä.
Kuningas kutsui kardinaalin.
-- Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla äänellä.
-- Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.
-- Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi, vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.
Sitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi menemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli muuttaminen yllensä.
Huomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin ylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi vieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä suunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka tuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon sekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet muut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja hän.
Kuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä pois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti ja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli verhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta, joka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti kohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva Bonacieux'iksi.
Eilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in tykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella naisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä onnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin ennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva Bonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana. Pitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi, tahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja katsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin lintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi nuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä, ihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti totteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin valituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä rouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään huoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten toisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti, katosi.
D'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä hän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen asti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen puhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista puhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle selvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.
Nuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.
Kuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti hämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka päinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena. Kuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja kun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki, ylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista kohteliaisuutta.
Vaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän kumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta äännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista kaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota avonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki hän erään vartalon varjon peittävän valoa.
Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa; sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä synkimpään pimeyteen.
D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt kaksi ja kolmeneljännestä.
Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi, jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.
-- Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.
-- Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille: hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.
-- Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.
-- Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää, menkää!
Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos huoneesta.
D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä, joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.