Rakastaja ja puoliso.
-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.
-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.
-- Kaikki tyynni.
-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?
-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.
-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?
-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.
Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.
-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun uskomaan teille sen toimen?
-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on tekeminen?
-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!
-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun puolestani.
-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.
-- Tunnetteko Athosta?
-- En.
-- Porthosta?
-- En.
-- Aramista?
-- En. Ketä ovat ne herrat?
-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän kapteeniansa?
-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on urhoollinen ja rehellinen mies.
-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?
-- Oh, en millään muotoa.
-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä, olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa, voitteko uskoa sen minun haltuuni.
-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä kellenkään.
-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.
-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai koiran kaulaan.
-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.
-- Kyllähän sanotte niin.
-- Minä olen luotettava mies!
-- Sen uskon.
-- Ja rohkea.
-- Oh! siitä olen varma.
-- Siis, pankaa minut koetukselle.
Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä. Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista, mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.
-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.
-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi ketään vaaraan.
Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.
Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.
D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo kaikki tekivät hänestä jättiläisen.
-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.
-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne, kapteeninne!
-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin todellakin, minun täytyy saada loma.
-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.
-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi, olkaa huoleti.
-- Millä tavoin?
-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.
-- Mutta vielä toinen asia.
-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan epäilyksiänsä.
-- Teillä ei taida olla rahaa?
-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.
-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.
-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet, niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.
-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte että se on sangen arvokkaan näköinen.
-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa, kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.
-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva kovin kiitollinen.
-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.
-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.
-- Mitä?
-- Kadulla puhutaan.
-- Ääni on...
-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!
D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.
-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.
-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?
-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.
-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.
-- Täytyy nousta minun luokseni.
-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.
Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.
-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.
-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.
D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot, hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.
Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan kääriytyneen miehen kanssa.
Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten miekkansa, riensi ovea kohden.
Se oli Meung'in mies.
-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät hukkaan.
-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.
-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.
-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?
-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he puhuisivat minusta.
D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.
Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.
-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.
-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä aikomuksissa te lähditte ulos?
-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän on hyvin herkkäuskoinen nainen.
-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?
-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä mitään valoa näy rakojen lävitse.
-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.
-- Millä tavoin?
-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.
-- Menkäämme.
-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.
Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.
Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta, lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä varoi ilmoittamasta millään oloansa.
Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella, molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.
-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.
-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.
-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.
-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.
D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle, rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.
-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi tuntematon.
-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.
-- Ja te arvelette vaimonne?...
-- Palanneen Louvreen.
-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?
-- Siitä olen varma.
-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?
-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...
-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.
-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?
-- Sitä en epäile.
-- Suuri kardinaali!
-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne, maininnut mitään nimiä?
-- Ei hän maininnut.
-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia, tai rouva de Vernet'iä?
-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean henkilön asialle.
-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.
-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...
-- Ja minä?...
-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...
-- Onko hän sanonut?
-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.
-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on aikaa.
-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.
-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.
-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja juoksen kardinaalin luokse.
-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka toimenne on käynyt.
Tuntematon meni.
-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin lisänimen.
-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä entistäkin kovemmin.
Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.
-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko tämän puolen kaupunkia.
Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla, semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.
-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa olevanne kuningattaren palveluksessa.
-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin ansaitseva teidän rakkautenne?
Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan, hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka kantimessansa.
Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:
-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!