Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.
Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan, jonka hän äsken oli menettänyt.
-- Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?
-- Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten kanssa.
-- Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva Longueville'n ja Condélaisten kanssa!
-- Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi, ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.
-- Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat ajatukseni siitä rakkaudesta.
-- Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.
-- Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!
-- Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy, jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin päivää kirjoittanut.
-- Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.
-- Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.
-- Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja viimein hänet itsensä.
-- Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre, florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.
-- Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin palveluksessaan eräs de la Porte...
-- Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi kardinaali.
-- Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi kuningas.
-- Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.
-- Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?
-- Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!
-- Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on, olisi kaiketi pitänyt...
Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka tarttui kuninkaan huulille.
-- Olisi pitänyt...
-- Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?
-- En, armollisin herra.
-- Missä hän asui?
-- La Harpe'n kadulla N:o 75.
-- Missä se on?
-- Luxemburg'in puolella.
-- Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet toisiansa?
-- Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen, armollisin herra.
-- Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini nuo kirjeet!
-- Armollisin herra, mutta...
-- Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.
-- Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...
-- Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?
-- Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.
-- Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon kirjeet.
-- Siihen on vaan yksi keino.
-- Mikä?
-- Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan hänen toimialaansa.
-- Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.
-- Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän odottaisi.
-- Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.
-- Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...
-- Mutta mitä?
-- Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.
-- Minun käskyjäni?
-- Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.
-- No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle ilmoittamaan...
-- Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.
-- Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille tuonnempana enemmän.
-- Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.
-- Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.
Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata omien ajatuksiensa juoksua.
Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia, olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla, jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa, rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään. Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet, niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa vankeus.
Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni huoneen ovi ja sisään astui kuningas.
Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja syvä hiljaisuus syntyi.
Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:
-- Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen ilmoitettavaksensa.
Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla, jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut pidättyä sanomasta:
-- Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.
Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin tulon.
Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta ovesta.
Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.
Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.
Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:
Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin, siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.
Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat rukoilemaan hänen puolestansa.
Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.
Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin; öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa permannolle.
Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut olemassa.
Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä, tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän, jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.
Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:
-- Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.
-- Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.
-- Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on katalaa halpamaisuutta!
-- Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?
-- Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen: Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.
Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.
Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti, käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:
-- Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.
-- Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut ymmärtää tarkoitusta.
-- Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy toki jossakin olla.
-- Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.
-- Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.
-- No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.
Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.
-- Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.
-- Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.
-- Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva hyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä toistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette sitä anna...
-- Mikä sitten?
-- Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.
-- Kuinka? mitä tarkoitatte?
-- Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että minut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän Majesteettinne omasta persoonasta.
-- Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.
-- Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.
-- Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?
-- Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.
-- Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar, jossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.
Kansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa, ett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen suoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi tehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä hetkellä näkyi raivon kyyneleet.
Kuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.
Kanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo joutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen, ett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.
Epäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon merkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän sen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.
Itävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen olisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään, ett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin poveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.
-- Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar katkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut inhottavasta läsnäolostanne.
Kansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä, otti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.
Tuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar puolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.
Kansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa. Kuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta, vaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja nähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan kuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.
Siinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar kehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi Richelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan hallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan, ja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta ei ollut koko kirjeessä sanaakaan.
Kuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä Louvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli odottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.
Kuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.
-- Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin väärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole mitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä teistä.
Kardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella; päästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.
-- No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka viholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota minua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita hyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni asiain menosta.
-- Mitä sanottekaan, herttua?
Minä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä lakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä sanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n piirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte niihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai kenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena toimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta vedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei minulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys sisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa suurempi ulkoasioissa.
-- Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti; kaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun rangaistuksensa, ja kuningatar myös.
-- Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta saamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua vihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että minä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä itseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne kunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen sanomaan: "Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!" Onneksi ei asian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä uuden todisteen.
-- Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa niinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.
-- Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...
-- Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne, herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.
-- Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra; päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso; suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa Teidän Majesteetillenne.
-- Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.
-- Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.
-- Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!
-- Armollisin herra, minä rukoilen teitä.
-- Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?
-- Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.
-- Mitä?
-- Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon tanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa semmoista suosion osoitusta.
-- Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista maallisista huvituksista.
-- Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän vastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi hänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te tuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.
-- Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas, joka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi rikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen, jota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen kanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian sietäväinen.
-- Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille, sietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen tekevän teille hyvää.
Ja nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään, anoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan kuningattaren kanssa.
Itävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa nuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä yrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä hänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti loukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta hovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas käytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa olevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.
Juhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo ilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin mielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen kasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas vastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.
Ja todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla olisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin tekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen päivää.
Kahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet, sai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämä muutamat rivit:
"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole rahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden päivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa."
Samana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas hänelle tavallisen kysymyksensä.
Richelieu laski sormillansa ja virkkoi hiljaa itsekseen:
-- Hän sanoo tulevansa neljän tai viiden päivän perästä rahat saatuansa; neljä tai viisi päivää kuluu rahojen mennessä hänelle, neljä tai viisi päivää hänen tuloonsa, se on yhteensä kymmenen päivää; mutta siihen lisäksi on otettava lukuun vastatuulet, muut vastoinkäymiset, naisen heikkovoimaisuus, -- pankaamme kaksitoista päivää!
-- No niin, herra herttua, sanoi kuningas, joko olette laskeneet?
-- Jo, armollisin herra, tänäpäivänä on 20 päivä Syyskuuta; kaupungin maistraatti pitää erään juhlan 3 päivä Lokakuuta. Se sopii mainiosti; sillä sitten ette tarvitse näyttää lähestyvänne kuningatarta.
Sitten lisäsi kardinaali:
-- Mutta, armollisin herra, elkää unhottako sanomasta Hänen Majesteetillensa tämän juhlan suhteen, että Te haluaisitte nähdä, kuinka hänen timanttikoristeensa somistavat häntä.