Lormin-Kalle oli istunut jo siinä päivän ja yön perään, korttisakissa mäntyisellä mäellä, jonka juurella hohtelivat pienen kaupungin vähäiset tornit ja tiiliset talot. Kuului kosken kumiseva jymy, ja etäämpänä välkkyi järvien vesi. Vuorokausi oli mennyt katsellessa korttien kuvioita, tihtadessa, tekevätkö silmät yksikolmatta vai joko meni mäkihin. Eikä ollut ruumis saanut muuta ravintoa kuin paperossien sauhuja. Keskiyön raikkaudessa hytisytti jäseniä vilu, ja pään ympärillä hyrisivät ja inisivät sääsket harmaina ja itsepintaisina. Joku jätkä saattoi aina silloin tällöin nousta ringistä, ilmoittaen hävinneensä tarpeeksi, ja kävellä mäkeä alas synkin mielin. Mutta aina ilmestyi uusi mies hänen tilalleen pukille, ja liikenipä takapirujakin kurkkimaan itsekunkin selän taakse.
Lormin-Kalle oli pelannut kiihkein mielin ja korttinsa olivat vuoroin pistäneet, vuoroin olleet pistämättä. Toisinaan hän oli eräitä satoja voitolla, joskus häviöllä.
Mutta nyt oli aamu. Usva haihtui vesien yltä, päivä paistoi, pieni kaupunki hohteli kauniina mäen juurella, lehti oli puussa ja ruoho maassa, ja lintujen kirkkaat äänet kuulostivat iloisilta. Ja silloin huomasi Lormin-Kalle, ettei hänellä enää ollut rahaa kuin sata tai hieman toista, vaikka hänellä eilen aamulla oli pitkälti toista tuhatta, kun hän tähän istui, tultuaan uittosavotasta tähän pieneen kaupunkiin.
Jälleen jaettiin kortit, Lormin-Kalle sai ässän ja hänen vuoronsa tuli pyytää. Hän laski rahansa ja laski laudassa olevat rahat ja huomasi niiden sopivan yhteen.
— Huppu silmille, sanoi hän. Jos ei ne nyt rupea tuplaantumaan, niin sitten niistä ei siemeneksi olekaan...
Hän sai kahdeksikon.
— No, silläviisiin sinä itsesi pingoita!
Hän veti vielä kortin. Se oli jekke. Kalle laski kortit lautaan ja sanoi pankkiirille, että tuli tutkinto, ollen melkein varma voitostaan. Pankkiiri veti korttinsa ja tähtäsi ja tähtäsi, työntäen varovasti toista korttia esiin toisen selän takaa. Sitten hän leimautti ne Lormin-Kallen eteen: kymppi ja jekke — yksikolmatta!
— tana! Ihan löysi elävän! Siinäpä menivät viimeiset napit, mutta kerta rahalle ja kotipuoleen.
Vielä iski Kalle peliin kellonsa, hopeisen ja tuplakuoren, iski vyönsä ja helahoitonsa ja sitten lompakon ja partapuukon. Hän olikin ollut lujalla pohjalla, mutta nyt ne menivät, menivät kaikki. Ei ollut enää mitään. Vaatteita ei kannattanut pelata, eikä niitä kukaan huolisikaan. Sarkahousuja, sinistä, peräti pihkaista lyyssiä ja rähjääntynyttä, harmaata lätsää. Siispä hän ilmoitti, että peli oli hänen kohdaltaan poikki ja jelpatkoot voitonmiehet sen verran, että pääsee syömään. Eihän tässä ole maistettu murua vuorokauteen...
Pari voitolla olevaa miestä luovuttikin hänelle viitoset, ja niin Lormin-Kalle käveli kaupunkiin ja nautti siellä ruokalassa, mitä kympillään voi. Sitten Lormin-Kalle seisoi kulmassa ja katseli katua ja katseli toista. Mitä tehdä, minne mennä? Ensikertaa hän oli tässä kaupungissa, koko tällä reitillä. Ei näkynyt tuttua jätkää, jolta voisi toivoa jotakin vippaavansa.
Kaupungin laidasta erotti sahan huminan. Tuuri vaihtui. Miehiä painui töihin eväsnyttyineen. Työlöysin miehiä ja savotoista palaavia jätkiä parveili kadulla. Useat olivat ostaneet uusia pukuja ja komeilivat niissä, toiset heikommissa varoissa olevat ostelivat torilla lakkeja tai sinisiä paitoja.
Lormin-Kallen tajuun valahti hetkeksi nyreyttä ja sameriaisuutta. Olisipa ollut parempi olla pelaamatta, ostaisi nyt puvun ylleen kuten nuokin, törsäisi kahvilassa. Saturaiset, ne ovat nykyään kiven alla. Siinä saat tovin olla tekemisissä propsien jos muittenkin kanssa, ennenkuin on toinen toistatuhantinen irti. Ja Luojan lykky tokko saat mitään työn tapaista näillä main.
Hän käveli pitkin katua ja mietti katkerana:
— No, ostelevat nyt jätkät pukuja, vaan parin viikon päästä jo niitä kauppaavat. Ja piruako niillä sitten uusilla puvuilla! Kyllä se takista rässi katoaa, kun isket sitä myttyyn penkille pääsi alle.
Mutta mihin mennä?
— Olisipa kainalosauvat, iski hänen mieleensä, niin kohta olisi denaria...
Sitten hän kuitenkin lähti kävelemään torille. Saa siellä ehkä pinnatuksi lujalla pohjalla olevilta jätkiltä kahvit. Ja saa kuulla muutenkin asian jälkiä. Ehkä tuonne sahalle pääsee töihin, kun ottaa lakin päästään ja puhuttelee herroja teiksi. Eipä se hevillä jätkän naama tummene näin kesällä. Voi olla tuolla lähiasemilla puun nylkyä tahi lastuuta. Tarttuu tavaravaunun ripoihin ja siirtää sinne luunsa. Tahi ottaa lakin kouraansa ja lähtee juoksemaan ja saa vaikka talonjussilta oja- ja kuokkaurakoita. Joka kaikkensa antaa, sille siunataan.
Ja niin Lormin-Kalle käveli kohti toria, kädet rennosti housun taskuissa, otsatukka ohimoille valahtaneena, tuimin aatesilmin.