Kaukana pohjoisessa on luostari. Vaskikellot soivat pääkirkon tornissa. Pienoinen ryhmä parrakkaita munkkeja asteli raskain saappain Jumalan palvelukseen. Pappismunkkien hartioilla liehahtelivat mustat liinat.
Se luostari oli vanha. Laakso kasvoi mehevätä heinää vuosisatojen työn ansiosta. Ympärillä kohosivat tunturit vaivaiskoivujen kirjavoimina tahi kaljuina. Ne tunturit tuntuivat ylen vahvoilta, äärettömiltä ja paljon töitä vaatineilta Luojaltaan. Ne tunturit herättivät ihmismielessä pyhän, juhlallisen tunteen.
Ja niiden keskelle, laaksoon, oli se luostari kerran perustettu, silloin kun usko Kaikkivaltiaaseen oli vielä uusi ja tuores ja keksittiin monia muotoja hänen mielisuosionsa saavuttamiseksi. Sen luostarin elämä oli kerran kukoistanut. Se oli ollut pieni yhteiskunta. Siellä kuokka ja vasara, malmikello ja virtten hyminä olivat eläneet yhteisymmärryksessä. Rikkaat syntiset kuolinvuoteellaan olivat määräilleet sille omaisuuksiaan ostaakseen sieluilleen autuuden. Sitä lyytä hohteli vieläkin hopea Jumalan kunniaksi luostarin kirkossa.
Mutta nyt sen aika alkoi jo olla ohitse. Muutama kymmen vanhuksia seuraili siellä enemmän tahi vähemmän tiukasti luostarin vanhoja pitämyksiä.
Malmikellot siis kumisivat kesäiseen iltaan, ja aina paistava aurinko kultaili tuntureita, joita siellä ja täällä vielä koristelivat lumipilkat.
Luostarin vierasmajassa oli alkanut juhla. Sitä ei oltu aiottu viettää Jumalan kunniaksi. Eikä se juhla ollut julkinen. Siellä tunturien jäykässä maassa ei ilo kohoile itsestään. Ja iloa antavien hedelmien nauttiminen oli siinä maassa kielletty. Mutta kielletyn hedelmän houkutus on moninkertainen.
Luostarin pyhä alue oli nyt rauhallisin paikka, jossa voitiin virittää juhlamieli. Sinne ei lain jäykkä vartija loisi katsettaan. Luostarin vierashuoneissa oli siis joukko miehiä ja naisia. Eräs huone oli raivattu puhtaaksi tanssia varten. Soitto soi ja jonkin huoneen pöydällä oli metrinmittainen pullo täynnänsä kirkasta nestettä ympärillään epälukuinen määrä pikareita.
Istuin nurkassa pienen ikkunan ääressä. Suussani oli savuke ja edessäni lasi. Olin huono juhlija. Mietiskelin asioita, jotka olivat olleet, jotka ovat, sekä asioita, joita ei ole ollut eikä ole. Vieressäni istui vanha herrasmies. Hänen päälakensa autius muistutti pyöreätä tunturin päätä. Isot hikipisarat kumpuilivat siitä kuten kirkkaat kivet. Hän puhui:
— Niin, vielähän täällä on niitä muutamia vaareja. Kävelevät kauhtanassaan, soittavat monia kellojaan, kyösmittävät ja hokevat hospomia, että kirkko kumisee. Mutta on niiden veljien elämä muuten vähän niin ja näin. Nykyaikaa, maailmaa on niihin tarttunut. Kuri on kuollut. Ajoivatpa äijät, esimerkiksi, tässä eräänä päivänä Foordinsa kumoon ja kolmelta munkilta katkesi kylkiluita. No, olivat tietenkin käkenä päissään! Vanhoja viinejä, aijai, kuuluu niillä vieläkin olevan kellareissaan. Näkeehän tämän jo tästäkin, että täällä tällaiset ilot saadaan pystyttää, että laimeata se on jo tässä laaksossa vanhurskaus. Igumenikin täällä on kova poika tytöstämään. Mutta eivätpä liioin elelleet naisten kanssa ennen, silloin kun luostarius oli vielä voimassaan ja usko ja laki elivät.
Nääthän tuolla tuon omituisen kummun ja lapsellisen pienen kappelin sen huipulla kuten limonaadikojun. Sitä kumpua nimitetään Synninkummuksi. Näin on sattunut joskus, kauan sitten:
Joku munkki oli käsittänyt naisen ja luonto oli hänessä opin voittanut. Munkki mielistyi naiseen peräti ja tahtoi kulettaa hänet vielä kammioonsakin. Niinpä hän kätki naisen olkikupoon ja kantaa jutkisti häntä luostariin. Mutta munkkipahan juoni tuli ilmi. Paljaat varpaat pilkistivät esiin olkikuvon päästä, naisen varpaat. Tuossa kummun seuduilla se keksittiin.
No, luostarin igumeni määräsi veikolle ankaran urakan. Ollapa, että hän oli hurskas herra tahi viljeli itse ehkä salassa viiniä ja naisia. Joka tapauksessa hän ei kärsinyt sellaista alemmissa veljissään. Hän määräsi langenneen munkin kantamaan loppuikänsä hiekkaa määräajat päivästä sille paikalle, missä kielletty hedelmä havaittiin hänen kantamuksessaan. Ja munkki hikoili hiekkasäkkiensä alla. Lieneekö muistellut silloin menneitä tai tehnyt katumusta ja parannusta. Näissä ruumiinharjoituksissa hän pysyi hyvissä voimissa ja eli vielä kolmekymmentäviisi vuotta. Ja joka päivä hän raahasi hiekkasäkkejä ja kumpu paisui paisumistaan. Kun munkki viimein kuoli, rakennettiin kummulle tuo pienoinen kappeli, jossa munkit kävivät rukoilemassa, etteivät he lankeaisi samanmoiseen kiusaukseen. Rukoilivat eli olivat rukoilevinaan.
Niin olemme me saaneet tänne monien kumpujen keskelle myöskin Synninkummun katseltavaksemme. Ei se ole iso muihin verraten, mutta suunnaton syntiin nähden. Ja ottaen huomioon sen luojan voimat ja välikappaleet se on kunnioitettava kumpu. No, katso sitä ja huokaa: kaikkea se nainen matkaan saattaa...
Herra, jonka pää muistutti tunturin kaljua lakea, maistoi lasistaan ja nousi.
Juhla jatkui. Kello kolme helähti taasen malmikello ja muutamia munkkeja käveli raskain saappain rukoukseen. Aurinko paistoi herkeämättä, leppeänä mutkaisten maiden ylitse. Mutta juhla jatkui. Soittoa, tanssia, puhetta, sorinaa, naurua, lasien ja lusikkain kilinää. Metrinmittaisessa pullossa lähestyi nesteen pinta pohjaa. Kukaan ei ajatellut, että kielletyn hedelmän perästä voi seurata hedelmätön hiekkasäkkien kanto.
Aurinko oli kiivennyt jo korkealle sineen, kun autot lopultakin hyrähtelivät matkaan hiekkaista tietä. Väsyneimmät juhlavieraat jäivät lepäämään luostariin.
Tunturit kohoilivat kuten jokin pysyväisen vertauskuva, välinpitämättöminä ja viileinä, ikään kuin hieman ivallisina ihmislasten moninaisille touhuille.