Isäntä Paalikin naapuruudessa maakylässä asui kirjantekijä. Aluksi heidän kanssakäymisensä oli kuten naapurien ja kylänmiesten. He puhuttelivat toisiaan ja isäntä Paalikki nauroi. Vaikka hän oli uskovainen mies, ei se estänyt häntä nauramasta hupaisuuksille, joita oli olemassa auringon alla. Ja kirjantekijä nautti isäntä Paalikin naurusta. Hän teki siitä tutkimuksia ja oli siinä erottavinaan kaikkien taivaan lintujen äänet vyöryvänä sekamelskana. Se oli naurujen nauru tämän maan taivaan alla.
Mutta aika kului. Ja isäntä Paalikki huomasi kirjantekijän suunnattoman joutilaaksi mieheksi. Hän sai rahaa joistakin jumalattomista ja hävittömistä jutuista, joita oli kirjoittanut. Ja sitten ei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan. Hän makasi, makasi, nousi keskellä Luojan kirkasta päivää tekemään urheilutemppuja, söi ja joi ja tupakoi ja istui illan tullen portailla ja soitti hanuria.
Kun taasen isäntä Paalikki oli tilanomistaja. Hänellä oli vaimo ja lapsia ja maata ja maanpäällistä. Mutta maa ei kasva maatessa. Isäntä Paalikin oli juostava tosijuoksuja, syötävä leipänsä otsansa hiessä ja otettava lepo väsynein jäsenin. Sitäpaitsi hänellä oli huolta sielunsa tilasta: Jumala ja Piru luurailivat häntä jokaisen pehkon takaa.
Mutta kirjantekijä näytti elävän siinä uskossa, että sekä Jumala että Piru olivat vaipuneet sikeään uneen. Häntä ei mikään näyttänyt rasittavan.
Onpa esimerkiksi heinäkuu, taivaankuvussa pitkien poutien hieman savuinen sini. Isäntä Paalikki on ajanut yön niittokonetta, saanut aamupuoleen jonkin tunnin niukan unen ja noussut sitten väkineen kokoamaan heiniä kasaan. Se on lujaa työtä. Suolainen hiki valuu isäntä Paalikin pinnasta.
Silloin kirjantekijä tulee rantaan ja makaa alasti auringon paisteessa, paahtaa lihaansa punaiseksi. Jos päivä laulaa liiaksi, vetääntyy hän pensaan katveeseen. Tahi hän nousee yht'äkkiä ja porikoipi vedessä, nostaa pohjasta isoja kiviä ja pudottaa ne takaisin suurella räiskeellä, ikäänkuin näyttääkseen, että on voimaa, kun se vain saataisiin tosiasioihin.
Sitten hän ottaa hanurin ja soittaa polkan ja makaa, lepää, perin joutilaana, ylen rasittumattomana.
Ja tämä kaikki on isäntä Paalikin nähtävä ja kärsittävä. Mikä sen tietää, ettei kirjantekijä ole siihen vasiten järjestäytynyt näyttämään herruuttaan? Isäntä Paalikki tuntee kaivelevan närän sisuksissaan käsitellessään heiniä hankoineen.
Uskoa tunnustavana miehenä hän on lukenut raamatusta taivaan linnuista, kuinka ne eivät huolehdi huomisesta. Mutta niillähän on yllin kyllin huolta tästäkin päivästä kootessaan leipänsä lentävistä ja rähmivistä itikoista. Hän on kuullut sanottavan kedon kukista, kuinka ne eivät työtä tee eivätkä kehrää. Mutta kuka tietää? Ehkä ne käyvät alinomaan puuskuttaen kuin höyrykone: imien juurillaan maasta ravintoa, kooten sitä vihreillä lehdillään ilmasta. Ja sitten on isäntä Paalikin viikate lyönyt ne maahan. Mutta mikä lintunen ja kukkanen tämä kirjantekijä on? Isäntä Paalikin sydämessä nousee moite taivaan Jumalaa vastaan, joka rajattomassa pitkämielisyydessään sallii tuollaisten elää.
Eikö tuolle joutilaalle miehelle ole mitään lakipykälää? Isäntä Paalikki ei tuntenut saavansa rauhaa, jos hän ei saisi kirjantekijää jotenkin elämisen vaivoihin, ristin kantoon. Mutta siinä sitä olikin viessomista. Viikkokausiin, ei kuultu isäntä Paalikin merkillisen moniäänistä naurua. Hänen ja kirjantekijän välillä oli aluksi äänetön riita. He kurittivat toisiaan hiljaisuudella, joka kuitenkin lopuksi muuttui toraksi ja selväksi toisen sisään menemiseksi. Jopa isäntä Paalikki lopuksi antoi kirjantekijän ilmi viranomaisille lakien ja asetusten rikkeestä.
Mutta se asia ei kehittynyt sen pitemmälle. Olisi tarvittu todistajat, joita ei löydetty, koska väärän todistuksen antamisesta lähimmäisestään joutuu aikanaan kuumaan pätsiin, jota kukin karttaa.
Isäntä Paalikki oli pettynyt katkerasti. Varsinkin kun kirjantekijä sanoi, että oikeastaan isäntä oli tarkoittanutkin syyttää Jumalaa, koska tämä oli luonut toisen maatyöntekijäksi ja toisen soittamaan hanuria. Vielä hän puhui, että koska naapuri on mennyt hänen kanssaan peukaloimaan, niin hän pistää tämän jurarisaaviin ja lyöpi hänet leiväksi ja syöpi häntä monta viikkoa. Ja hän teki kirjoituksia, joissa kuvasi isäntä Paalikin hahmon, ja antoi hänen tehdä elämäntoilauksia Pirun heiluttaessa tahtipuikkoa. Näistä kirjoituksistaan hän sai rahaa ja rikastuessaan tuli yhä ylimielisemmäksi.
Koska hänen periaatteensa ei suinkaan ollut lohduttaa ihmistä, vaan päinvastoin saattaa hänet kiusauksiin, niin hän päätti pitää pidot. Hän kutsui niihin ystäviään ja pyysi myöskin isäntä Paalikkia olemaan läsnä syömässä itseään, kuten kutsu kuului. Isäntä Paalikki ei tullut, mutta toiset tulivat ja kirjantekijä piti tällaisen pöytäpuheen:
— Nyt syömme isäntä Paalikkia. Hän on monet katumukset läpikäynyt mies, joten hänen lihansa ei ole sitkeää.
Niin he viettivät juhlaa. Nauttivat kirjantekijän naapurista.
Ja tämä kaikki oli isäntä Paalikin kuultava ja kärsittävä. Mutta se oli enemmän kuin hänen sielunsa sieti. Turmelus nousi hänessä, ja hän. kutsui äänensä uuvuksiin sielunvihollista. Hänen uskonsa ei kestänyt koetusta.
Mutta seuraavana päivänä tuli katkera katumus. Hänen täytyi tarttua vanhurskaampien uskon veljiensä kaulaan ja tehdä parannusta. Nämä neuvoivat häntä rakastamaan lähimmäistään ja sopimaan riitaveljensä kanssa. Niissä aikeissa hän tuli sitten kirjantekijän luo. Ja pian oli kaikki entinen mennyt. Ei ollut enää entistä isäntää, vaan uudesta syntynyt Paalikki. Oikeastaan oli vaikea tietää kuinka monennen polven Paalikki hän oli. Sillä hänkin oli vaeltanut tavallisia ihmisen teitä: langennut ja jälleen noussut.
Pysyväistä majaa on niin vaikea rakentaa, koska ihmisen sielunpohjalla on tieto, että synnistä pääsee katumalla ja taivaan Jumalan työnä on antaa anteeksi.