Matalana, ikään kuin kokoon lyyhistynein hartioin, siniset kupeet välkkäen, kulki vaunu halki maisemain, maantiellä kesäisen auringon alla. Tomu kohosi tiestä pienenä pilvenä, ja käänteissä mylvähti merkinantotorvi synkeästi ja villisti kuten sonni.
Sinikupeisen vaunun perässä istui herra. Kieltämättä hän oli herrasmies. Sillä hänen pukunsa oli sangen uusi, ja nuhteeton ja jo päältä näki, etteivät työt häntä rasittaneet, että hän etsi huvitusta, lystäili. Hänen vieressään istui korea nainen ja vaunun laidalla kenotti nuori, pitkätukkainen mies, joka soitti hanuria. Ohjauspyörän ääressä oli palkkalainen. Niin kiisi vaunu välkkäen vaaleassa pölypilvessä taivaan väljän katon alla. Vedet hohtelivat ja metsäiset mäet siintivät, ja tien vierillä kohoilivat ihmisten asumukset maankasvujen keskellä.
Vauhti oli huima. Vaunun perässä sikaari hampaissa istuva herra tunsi sen aivan kuin vähäisenä nautintona ruumiissaan. Hän kuuli myöskin hanurin laiskan lurinan, tahi näki sen ryppyisen vatsan venähtelevän ja kuihtuvan jälleen. Mutta mitään mielenkiintoa hän ei näyttänyt soittoon kohdistavan, ei ohi vilahteleviin maisemiin, eikä vierellään istuvaan naiseen. Hän istui velttona, puoliavoimin silmin, suupielissä pieni hymy. Hän mietiskeli jotakin laiskoin aivoin, sikaarin sinisiä savukiehkuroita suunsa seuduilla.
Tämän miehen nimi oli Juurus. Vain joku Juurus, muuan mies, eräs hanttimies oli hän ollut jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli lakki kourassa saattanut kerjäillä töitä herroilta ja opettajilta, vaivannut ruumistaan, nostanut siitä vähäiset pennit, purrut leipänsä ja niin poispäin. Yleensä kuten joku hanttimies, eräs Juurus. Nyt hän oli herra Juurus. Hän ei tehnyt mitään, söi mitä halusi, saikin melkein mitä mieli teki. Hän oli rikas mies.
Hän karisti tuhkan sikaaristaan ja sipaisi kädellään takkinsa rintamusta. Se povi oli lämmin. Yleensä hän vieläkin ihmetteli, kuinka suuri mahti maailmassa oli eräillä papereilla, koreiksi leimatuilla papereilla. Katseltiinpa nyt ihmisten seasta minkäkaltainen räkätapuli tahansa ja pistettiin hänen kouraansa kylliksi rahaa: heti paikalla hän oli ihmemies, avopäin palveltava herra. Kuinka erinomaisen viisaasti ja yksinkertaisesti kaikki maan päällä oli järjestetty. Raha! Se oli sana! Ilmankos sanottiin, että rahalla saa... Siihen sisältyi kaikki. Missä raha nopeasti liikkui kourasta toiseen, siellä oli hauskaa...
Kuinka merkillisen helposti ja yksinkertaisesti olikaan kaikki sattunut Juuruksen kohdalle. Raha oli ikäänkuin itsestään alkanut kulkea hänen kauttansa ja elämä ruvennut näyttämään elämältä. Oikeastaan alku oli sattunut korttipelissä. Kortti kävi hänelle lujana kuten seinä, ja hän nosti ennenkuulumattoman nakin. Sitten hän muutti paikkakuntaa ja ryhtyi kuljettamaan ja myymään viinaa, Saksassa täytettyjä peltiastioita. Se kävi häneltä hyvin, aivan kuin hän ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Hän keksi parhaimmat reitit rannikolta sisämaahan, parhaimmat välittäjät. Liike paisui, annokset isonivat. Hän huomasi, että raha ei ainoastaan kulkenut hänen käsiensä kautta, vaan sitä sai jo pistää pankkiinkin hätäpäivän varalta. Jos näet joskus tarttuisi koukkuun. Tämä kun oli luvatonta ja laitonta hommaa muka. Siten herrat ja opettajat olivat sen järjestäneet. Mutta hän, Juurus, oli jo itsekin herraksi tulemassa. Hän tiesi, miten asiat oli järjestettävä. Ja rahallahan ne järjestettiin, jos joskus muullakin viisaudella. Ja viisauskin oli rahalla ostettavissa. Mutta köyhyys tyhmisti ihmisen peräti. Juurus tunsi ihmiset. Hän tiesi, että virkamieskin tuntee rahan, kävelee muualle, ja kuormat läkkipeltiastioita voivat vaeltaa määräpaikkaansa. Yleensä hyttyset kuurnittiin ja kameelit nieltiin. Joskus oli keksittävä toiset konstit. Päänvaivaa ja puuhaa hänellä oli vielä paljon siihen aikaan. Mutta kaikki menestyi. Eikä Juurus enää voinut tarttuakaan lankaan. Hän oli kadonnut näkyvistä, ja raha pelasi hänen puolestaan. Mutta kun mies siinä maakunnassa kumosi ryypyn peltiastiasta, silloin hän rikastutti Juurusta. Hän oli herrojen ja opettajien vertainen: hän oli osannut järjestää. Nykyään hän mietiskeli vain sitä, kuinka levittelisi rahat jälleen pois itseltään. Sillä missä, raha liikkui, siellä oli hauskaa. Sen hän käsitti.
Sitä hän teki nytkin. Hän huvitteli. Sininen vaunu kuljetti häntä pitkin ruskeata tietä. Mies ohjasi, toinen soitti, ja nainen istui hänen vieressään. Ja kaiken hän jaksoi maksaa reilusti. Kuinka olikaan kaikki muuttunut! Ennen hän asteli raskain saappain, läpsytteli, tietä, jota pitkin hän nyt puolessa tunnissa patjoilla istuen kulki taipaleen, minkä ennen vuorokaudessa vaivatuin jäsenin. Sittemmin hän oli jo ajellut toisten vaunuissa, linja-autoissa. Hän oli silloin vielä hanttimies ja ensi kertoja autossa, kun tapahtui, että kuljettaja otteli ryyppyjä ajaessaan kädet irti ratista. Ja Juurus pelkäsi ja sanoi kuljettajalle, että eikö tuo ole vaarallista. Siihen kuljettaja sanoi, että mitä sinä välität: eihän sinulta menisi kuin tyhjän jätkän nuppi, mutta minulta autot ja kaikki. Niinpä tosiaankin, oli Juurus ajatellut, miksikä hätäillä, kun tässä on kalliimpiakin miehiä.
Mutta nyt tämä sama kallis mies, autonkuljettaja, ohjasi tätä vaunua. Juurus oli nähnyt hänet eräässä rantakaupungissa ja suurilla palkoilla saanut hänet hienon autonsa ajajaksi. Heidän edellisestä tapaamisestaan, joka oli jäänyt Juuruksen mieleen, hän ei ollut vielä maininnut miehelle mitään. Eikä tämä epäilemättä sitä muistanut, ei tuntenut Juurusta. Ja tälle tuotti eräänlaatuista huvitusta, nautintoa pitää häntä autonsa ajajana. Hän aprikoitsi jonkin kerran mielessään, että eiköhän hän heistä ollut nyt kalliimpi mies: hänen oli auto ja paljon muuta. Hän voisi sanoa miehelle, että nostapa nyt käpäläsi pois ratista ja anna mennä vain täyttä kyytiä. Mitenkä käy? Luultavasti minä olen kalliimpi mies siitä huolta pitämään.
Sen Juurus voi vielä tehdä, kun se häntä huvittaa. Mutta nyt hän näkee vilahdukselta sikaaria sytyttäessään ojankaivajan tien vieressä oikaisevan selkäänsä auton kiitäessä ohi ja hanurin remutessa. Ojuri oikaisee köyryn selkänsä ja luo synkän katseen ohi kiitäjiin. Juurus ymmärtää hyvin tämän katseen. Hän on kerran edesmenneinä aikoina itsekin katsonut sillä silmällä: herrat, autoilla ajajat, joutilaat...
Juurus hymähtää ja hänen sikaarinsa pää hehkuu.
— Niinpä niin. Luo, luo vain mies! Elä oikaise selkääsi. Luo ja jutkista. Siitä isänmaa vahvistuu, ja itsekin saat pienet pennoset. Herrat voivat autoilla ajaa ja lauantain tullen voit itsekin ehkä ostaa peltisen astian virkistykseksesi ja iloita ja laulaa. Siitäkin hyödyn minä ja hyötyy moni muu. Kenties se on itsellesikin helpoitus. Sillä kaikki on järjestetty niin erinomaisesti tässä maailmassa. Toinen kaivaa maasta tarpeet ja rakentaa pehmeät istuimet jonkun toisen istuttavaksi.
Juurus nostaa kasvonsa, joita sikaarin siniset savukiehkurat sivelevät vauhdin vaikutuksesta. Hän näkee edessään taasen uuden kylän, ryhmän asumuksia vainioitten keskellä. Punatiilistä rakennettu sinkkikattoinen kirkko kohottaa ristillä varustetun huippunsa kaiken yli. Vaunu kiitää ohi kylän, tomu kierähtelee tiellä, jostakin luodaan ajajiin katse. Mutta Juuruksen mieleen jää se kirkon korkea hahmo ristihuippuineen. Kuinka monta hän oli jo niitä nähnyt tänäkin päivänä vaunun kulkiessa! Juurus ajattelee, kuinka suuri ja voimallinen onkaan herrojen ja opettajien mahti, kun he ovat kyenneet tuon kaiken aikaan saamaan. Kuinka köyhyydessä kituroitseva kansa on ne kaikki rakentanut, pystyttänyt herroille ja opettajille pehmeät istuimet ja koonnut heidän eteensä lämmintä ja hyvin suuhun sujuvaa ruokaa. Itse raaka kansa on jyrsäissyt mitähän on ollut ja kumartanut ja palvellut Herraa, herrojen Herraa, käsin tehdyssä huoneessa, jotakin, mitä kukaan ei ole nähnyt, mutta jonka opettaja on vakuuttanut olevan jossakin ja joka paikassa. Ja tämä Herra on voimallinen ja mielillä pidettävä ja taidolla hoidettava. Hän voi valmistaa niille, joihin mielistyy, iloisen aituuksen, jonne Piru, yksi toinen vanha mutta pahanilkinen olento, ei pääse. Hänellä on kyllä oma aitauksensa. Mutta se ei ole ensinkään hauska paikka, eikä sinne kukaan himoitse. Ja kansa on rukoillut: Jumalalle kiitos ja Pirulle läjä. Ja herrat ja opettajat ovat saaneet parhaat palat ja parhaat majat. Kuinka he ovat osanneetkaan kaiken järjestää ylitse avaran maan!
Mutta itse asiassa se lienee ollut helppo. Ihmisten sydämissä asui ainainen pelko ja vavistus heidän ahertaessaan lavean maan pinnalla elatuksensa eteen. He pelkäsivät, että päivän valo äkkiä heiltä lakkaa, pimeys huljahtaa heidän ylitseen, he putoavat johonkin, eikä heitä enää ole. Ties mitä kaikkea he pelkäsivät, kuten pelkäävät vieläkin, jotakin epämääräistä, selittämätöntä. He näkivät kanssaveljensä kuolevan, tulevan taidottomaksi, maahan kaivettavaksi esineeksi. Se kaikki oli kummallista. Eikä ihmistä rauhoittanut se, että hän ahersi koota kiviä kuolleitten lahoavien luiden päälle. Yhtaikaa hän halusi ottaa turvansa maan tukevaan pintaan ja joihinkin ilmassa huljuviin henkiin. Silloin syntyi joku ovela mies, herra ja opettaja, joka sanoi toisille salaperäisesti: minä tiedän. Mutta teidän on ensin rakennettava maja minulle ja annettava leipä. Sitten rakentakaa Hänelle, Voimalliselle, toinen suuri huone, jossa voitte häntä kumartaen rukoilla... Kuinka voimalliseksi herrat ja opettajat kehittivätkään liikkeensä! Niin, taasen näkyy sieltä kirkon vaalea; iloinen huippu jyhkeä risti niskassaan. Se ikään kuin julistaa: minä en laho koskaan. Olen iäti viheriöitsevä puu ja olen kantanut runsaita ja monenkaltaisia hedelmiä. Ja kannan yhäkin, vaikka muutamat jo kanneksivat kirveitä juurelleni...
Sininen vaunu kiisi sen valkoisen kirkon juuritse hiekkaista tietä iloisena kesäpäivänä. Hanuri soi ja herra Juurus oli röyhistänyt rintansa, virkistynyt ja aikoi ruveta puhelemaan ja pitämään iloa seuralaistensa Ja kanssa. Mietteet: ei niistä iloa herunut. Ne voivat viedä hiuksetkin päästä ja tehdä rahamiehestäkin tyhmän.
Herra Juurus oli asunut hotellissa kauan. Se oli ollut kaunis ja kallis hotelli. Ja herra Juuruksella oli ollut hauskaa. Ainakin hän oli huvitusta etsinyt ja rahaa oli valunut paljon pois. Kukaties minne. Se oli sellaista lentävää tavaraa. Ja siihen liikkeeseenhän perustui sen voima. Ystäviä oli ollut runsaasti. Myöskin paljon palvelijoita, joille piti maksaa palkkaa siitä, että auttoivat herra Juurusta, etupäässä juomisessa.
Sillä muuta hän ei juuri tehnyt. Vaati vain joskus seuralaistaan todistamaan, kuinka erinomaisesti herrat ja opettajat ovat kaiken järjestäneet tässä maailmassa.
Sitten jonakin aamuna hän huomasi olevansa rahoista ja varoista tyhjä mies. Siis jonkinlainen ontto herra, joka voi yhtäkkiä läjähtää kasaan kuten saippuakupla. Tosin oli vielä, jotakin jälelläkin, kuten se hieno auto ynnä muuta. Ja pian kai niitä rahoja jälleen mies kasaisi, kun ryhtyisi puuhaan. Mutta tuskin se kannattaisi. Herra Juuruksesta on kadonnut kaikkinainen mielenkiinto ja innostus. Johan tämä elämä tunnettiin, kuinka raha tuli ja meni. Muuta tässä saisi tapahtua, jotakin oudompaa, jota ei enää toistamiseen tehtäisi.
Herra Juurus käski valmistaa sen sinisen vaunun lähtöön ja nousi siihen seurueineen. Hanuri soi, ja he kiitivät eteenpäin leveätä viertotietä elokuun tummassa illassa lyhtyjen hehkuessa.
Herra Juurus sytytti sikaarin, pieni ongelmallinen hymy oli hänen suupielissään ja hän sanoi:
— Minä lienen koko lailla kalliimpi mies kuin kukaan teistä. Sillä minulla on rahaa, on ainakin ollut vahvasti ja tällainen hieno vaunu. Mutta silti minä en pidä itseäni kalliina. Minä olen valmis koettamaan tuuria koska tahansa. Kuljettaja! Lusikka pohjaan ja pois kädet ratista, niin nähdään kuinka meidän käy...
Ajaja ei kuitenkaan totellut. Koko seurue katsoi herra Juurukseen epäilevin hymyin ja luullen hänen puhuvan juopuneen epäonnistuneita leikkipuheita. Mutta herra Juurus oli sangen vakaa. Hän kaiveli taskujaan ja sai käsiinsä tyhjän lompakon. Sen hän heitti auton pohjalle, etsi yhä ja nyt vilahti esiin pistoolin piippu.
— Tämä ei ole tyhjä, vakuutti hän. Kuljettaja, kädet irti!
Kuljettaja totteli tyrmistyneenä, puolijuopuneen miehen älyttömin hymyin. He kaikki istuivat kuin patsaat, hisahtamatta. Hanuri vaikeni. Hetki oli lyhyt. Kivikasarmin harmaa, tylyn vahva seinä oli aivan edessä ja sininen vaunu kiisi hehkuvin silmin sitä kohti. Tien ohesta katsoivat jotkut kummastuneet kulkijat. Silloin iski välkkäväkupeinen kiitäjä otsaluunsa seinään. Ja seinä oli harmaa ja vahva. Se oli vain yksi rusaus, yksi parahdus ja älähdys. Sininen vaunu oli vain kasa vääntynyttä rautaa ja ihmiset vain jokin verinen, töhryinen möhkäle. Kaksi heistä oli heti valmiina ruumishuoneeseen, mutta toiset kävivät kuolinkamppailunsa leikkaussalissa.
Sanomalehdissä näkyi seuraava lyhyt uutinen:
— Eräs autoseurue ajoi eilen rakennuksen seinään lähellä kaupungin tullia. Auto murskaantui ja siinä olleet neljä henkilöä saivat surmansa, kaksi heti, kaksi parin tunnin kuluttua. Eräs autossa olleista oli liikemies Juurus, jonka ainakin joku aika takaperin epäiltiin sekaantuneen spriiasioihin. Toisia ei toistaiseksi tunneta. Syytä onnettomuuteen ei tarkemmin tiedetä, mutta väkijuomillakin lienee siinä osansa.