Puhkuvan, vastaisen tuulen puhaltaessa eivät puut juosseet suurella suvannolla. Alempana olevien koskipaikkojen väylissä ei näkynyt paperipuukalikkaakaan. Niinpä tuli rokulinpito.
Oli pienehkö, ruskealyyssinen jätkä, joka osti pirtua, kiiltävän saksalaisen litran puolikkaan, korkissa joutsenen kuva, joi ja heilui juovusten käsissä. Mutta viina loppui astiasta ja haihtui päästä, ja yhä jatkui vastainen tuuli ja töihin ei ollut menemistä. Vieläkin olisi ollut viinaa saatava joutopäivien iloksi. Jätkä kaivoi posan taskustaan, mutta näki, ettei jälellä ollut ainoatakaan kalokaania.
Olipa kylän laidassa mökki, jossa asui pontikan kauppias, vanhahtava, kepelä ukko, kotimaisen kaupan ja teollisuuden innokas kannattaja. Sinne käveli ruskealyyssinen jätkä ja näki ukolla lakkisen päärärin täynnä ainetta.
— Pontikoita, pontikoita! tervehti jätkä. Mitä sillä on hintaa?
— Kuusikymmentä viisi litra.
— Eihän tuo ole hinnan kiroissa, arveli toinen, tempasi astian sangasta kiinni ja lähti kävelemään.
Vanha pontikan kauppias sadatteli ja älisi, uhkasi lyödä ja ampua, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään.
— Vanhalla hinnalla minä olen ennenkin pontikat ostanut, sanoi ruskealyyssinen mies, ja käveli ja katosi. Hän maisteli isosta astiastaan ja oli piankin juovusten käsissä, käveli ja heilui kujilla ja kylällä pääräri kädessä kiikkaisten. Sitten meni muisti ja lopulta hän heräsi ruispellosta vihertävien, heiluvien korsien kätköstä.
»Yhtähän se on missä päissään nukkuu», arveli hän.
Sitten hän huomasi, ettei hänellä enään ollut anastamaansa astiaa ja ihmetteli, oliko hän yksin siemaissut sen tyhjäksi. Yhä jatkui tuuli ja viinaa olisi tarvinnut joutopäivien iloksi. Ruskealyyssinen mies muisti hämärästi ja kuuli piankin muilta, että puolenkymmentä jätkää olivat, hänen ollessaan pellenä päissään, ottaneet ja juoneet hänen pontikkansa.
Maantiellä hän tapasi nämä jätkät, meni ja kysäsi:
— Tekö sen joitte sen minun viinani?
Jätkät katselivat toisiinsa ja hymähtelivät ja naurahtelivat. Eihän tätä yhtä pahaista ruskearyysyistä tarvinnut liioin kunnioittaa.
— Mehän sen joimme. Mitä sitten?
— Oli se vähän väärin. Kun minä sen kerran itse sain, olisin itse nauttinutkin.
— Miten sinä sen sait? Et kai ostanut?
— Se on sama teille miten sain. Kunhan sain.
— Ja sama sinulle, miten me saatiin. Kunhan saatiin. Eivätkä lapset tarvitse niin paljon viinaa.
— Ei sitä tiedä, kuka se lapseksi rupeaa.
— Kyllä se on tiedossa ja nähtävissä, sanoi isoin jätkistä ja antoi nyrkin iskun. Mutta ruskealyyssinen lyyhistyi, ja lyönti sattui vain hipaisten.
— Lyöpä toinen kerta.
Iso jätkä ryhtyi lyömään, mutta samassa ruskealyyssinen survaisi häntä nenään, niin että veri tirskahti esiin ja sokaisi ison miehen peräti. Joku iski ruskealyyssistä takaapäin, mutta sekin lyönti sattui huonosti. Ruskealyyssinen kääntyi ja pimautti lyöjää leukaan. Mutta samassa kolmas mies tuli kohti seiväs kourassa, ja silloin ruskealyyssinen lähti juoksemaan pitkin tietä minkä pääsi. Mutta toinen lyönnistä kiukustunut jätkä tempasi taskupyssyn ja ampui hänen jälkeensä.
»Ampuvat kuitenkin, juoksi pakoon tahi kohti», ajatteli ruskealyyssinen, ja silmitön raivo kohahti hänen suonissaan. »Juovat viinan ja tappavat! Vaan yritettävä se on minunkin...»
Hän kääntyi ja juoksi kohti. Pyssy räiskähteli, mutta kuulat eivät sattuneet. Yksi vain repäisi lyyssiin reijän. Hänellä ei ollut lukkoneulaa parempaa asetta, mutta ampujan vierellä seisovan miehen Tonkalla hän huomasi puukon. Hän tempasi sen kouraansa, niin että iso palanen housunkaulusta repesi mukana. Samassa hän huitaisi puukon kaikella voimalla pyssymieheen. Tuppi murtui ja terä painui miehen lapaan ja mies lysähti tiehen, revolverin lentäessä kourasta. Samassa iskettiin ruskealyyssistä seipäällä hartioihin. Hän kaatui kontalleen tielle, sai sieltä revolverin kouraansa, nousija paiskasi sen kohti seiväsmiehen naamaa, tämän yrittäessä juuri uutta lyöntiä. Seiväsmies kaatui raviin ja silloin toiset jätkät juoksivat pakoon minkä kerkesivät.
Ruskealyyssinen näki maantielle lysähtäneen miehen taskusta viinapullon kaulan. Hän otti pullon omakseen, istui tien viereen ja ryyppäsi. Siitä hän näki kuinka tantereelle jääneitä miehiä tultiin noutamaan ja kannettiin raamilla pois. Ruskealyyssinen ryyppi pullon tyhjäksi, särki sen kiveen ja lähti kohti kortteeritaloaan laulaa hyräillen.
— Lapseksi luulivat! Näkivät kuinka kävi!
Hän naputteli kamarin ruutuun. Siellä nukkui talon tyttö. Mitä? Pitäisi päästä pirttiin nukkumaan. Väsyttää. Tyttö avaa oven. Pääsee tännekin kamariin, jossa on vuodekin. Ruskealyyssinen käypi vuoteelle ja tyttö työntäytyy hänen viereensä. Mutta ruskealyyssinen ei nyt paljon jaksanut kisuta tytön kanssa, vaan nukkui.
Aamulla hän heräsi, kun kolme poliisia työntyi huoneeseen, etumaisella pistooli ojossa.
— Täälläkö se on se murhamies?
»Murhamies!» ajatteli ruskealyyssinen. »Onkohan tässä ansaittu sekin nimi? Sepä olisi perkelettä: olisi leipää ja rautaa.
— Jospa lienee, sanoi hän vain poliiseille.
Hän sai käsiraudat kalvosiinsa ja sitten käveltiin vankivyöräriin. Siellä niitattiin nilkkoihin parikymmentä kiloa rautaa. Niinpä istui ruskealyyssinen monta vuorokautta raskain miettein, epätietoisena. Se puukotettu mies ei kuulunut meinaavan tointua sairaalassa.
»Perkele», mietti hän kuitenkin itseään ilauttaakseen, »ei tästä kovin monta vuotta tule. Alottavat tappelun, ajavat ja ampuvat tiellä.
Haavan saanut mies tointui. Oli poliisitutkinto ja olivat myöhemmin käräjät. Mutta asia oli niin kuin ruskealyyssinen mies oli miettinytkin: ovat aloittaneet tappelun, ajaneet ja ampuneet yleisellä tiellä. Mitä ruskealyyssinen on tehnyt, sen hän on tehnyt hätävarjeluksessa. Ei häntä voida tuomita.
Ruskealyyssinen astui ulos vapauteen varmana siitä, että oli jotakuta pykälää arvokkaampi entistä tässä yhteiskunnassa.