Joki halkoi maata. Se oli kuten suoni, joka ei levännyt. Muuten sillä seudulla ei näkynytkään kiivaan elämän ja kiireen merkkejä. Tunturit ja vaarat kohottivat jurosti kupeitaan, ja soiden ja jänkien kasvoilla oli vieläkin vakaampi ilme. Se oli erämaa pohjoisessa, jonne ihminen ei ollut asettunut, koska maa oli karu ja ilmanala ei ollut leppeä. Mutta puut kasvoivat sielläkin, joskin hitaasti, hitaasti. Mutta vähä vähältä niiden rungot vahvistuivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen kuluessa. Tuuli viritteli puiden oksat soimaan aikaista, mahtavaa laulua. Ja pieniääniset, hiljaiset luontokappaleet elivät ja kuolivat tuon suuren laulun kuuluessa.
Joskus kulki ihminen, ja silloin moni näistä luontokappaleista kuoli äkisti ja väkivaltaisesti. Sillä heidän lihansa oli hyvä syödä ja kuori lihan päällä kaunis nähdä.
Ja ihminen viisastui viisastumistaan. Nyt hän osasi puristaa metsän puiden rosoiset rungotkin kauneudeksi, jos muuksikin.
Ja hän puristi.
Talvi alkoi tulla, ja erämaan joen kiivas vesi jäi jääkuoren alle. Mutta metsän puut virran molemmilla rannoilla olivat saaneet pienet, valkoiset leimat kupeisiinsa, surman merkit. Puut ja niiden päivät olivat luetut. Ihminen oli valmistanut puolelle miljoonalle puunrungolle pitkällisen hautaussaaton. Lumen, joka lankesi niiden oksille, voit kuvitella käärinliinoiksi.
Seitsemänkymmentäviisi honkaista kämppää kohosi erämaahan. Kaksituhatta kirvesmiestä ja viisisataa hevosmiestä ja mittamiehiä ja tulennäyttäjiä asui niissä. Sahat ja kirveet alkoivat työn. Puut kaatuivat. Hevoset kahlasivat ja ajajat huusivat. Tien urat ojentausivat kuin valtaiset käsivarret metsiin. Ne olivat höylätyt ja vedellä siloitellut. Kuormat lipuivat niillä hyvin. Kymmeniä totisia vainajia makasi vahvasti köytettyinä päälletysten. Jäätyneen joen varsilla lepäsi niitä kilometrejä pitkinä kasoina. Komea rintama kaarnaista tahi siloista puun pintaa.
Talvi kului. Lunta ja pakkasta. Tähtien välkettä ja revontulia. Mutta ennen niin rauhallinen seutu oli nyt ylen rauhaton ja elämää täysi. Seitsemästäkymmenestäviidestä kämpästä kohosi savu. Puoli tuhatta juhtaa söi suurusta ja veti, veti. Kaksi ja puoli tuhatta miestä puri ruisleipää ja sianläskiä, viila puri sahanhammasta, ja saha puri puuta.
Työtä, työtä. Vähän huvitusta. Mutta kuitenkin lupsakoita puheita, jokin hanuri, jokin mandoliini, muutamat kymmenet korttipakat käsiteltiin pahvikasoiksi. Pääkämpällä oli radiokin. Musiikkia, uutisia.
Yöllä levisi ylitse kämppä-asutuksen jähmeä, juhlava hiljaisuus. Joen musta vesi kulki solisten jäisen kuoren alla ja pakkanen rasahteli ruskeiden puunrunkojen rintamassa.
Mutta kun aamu sarasti pakkasvaljuna, sihisivät tuhannet sukset lumessa, hevoset hölkkäsivät, sadat aisakellot soivat. Teräaseet leikkasivat puita, mahtavina, mustien matojen kaltaisina kuvioina lipuivat kuormajonot jäädytetyillä pääteillä.
Työ kävi, ja aika kului. Aurinko kiipesi jo korkealle, maaliskuun sineen, ja yhä sen kaari korkeni. Sadetta, aurinkoa, sulavaa lunta. Nuo puoli miljoonaa puunrunkoa olivat silloin valtavina kasoina erämaan virran rannoilla. Lämpenevässä säässä kävelivät hapsinkattiaiset tukkien kaarnassa, harmaatakkisina ja jättiläisviikset ojollaan. Leimakirveet lauloivat tuimasti. Monta miljoonaa kuviota upposi puiden päihin.
Viimein erämaan joen jäät murtuivat, menivät ryskeellä alas koskista, haipuivat olemattomiin. Silloin alkoi sen rannoilla uusi liike ja uusi touhu. Sadat valkoiset hakavarret heiluivat ilmassa. Puunrungot vyöryivät jyristen ja putosivat räiskeellä veteen.
Sillä tämän erämaan mustan joen oli määrä kuljettaa nuo monet totiset vainajat etäälle synnyinseudustaan. Viisas ihminen oli harkinnut, että tämä joki olisi hyvä kantajamuuli. Sillä olisi sitkeät ja notkeat sivut. Mutta joki oli pitkä. Siinä oli monta kiveä. Se leveni ja tyyntyi paikoin järven kaltaiseksi, ja suuret tuulet puhalsivat vastaan. Jätkien valkoiset hakavarret saivat heilua paljon ja tummentua pihkaisissa kourissa. He saivat hikoilla ja huutaa hopheijaa ja kirota. Rautaiset piikit upposivat toisenkin kerran puunpintaan.
Mutta tuo sinimekkoinen, pihkantahrima jätkä, joka söi ruisleipää ja läskikäristystä, joka ei suuria elämältä odottanut eikä saanut, joka teki syntiä, minkä aika ja tilaisuus salli ja oli aina kuolinpaita päällä, tämä jätkä oli kuitenkin tarpeellisimpia yhteiskunnan jäseniä siinä maassa. Sillä niistä kasvikunnan tuotteista, jotka nyt soluivat alas erämaan jokea, ihmisviisaus puristi paraimmat mehut ja elämänhyvyydet, mitä siinä maassa nautittiin.
Näillä vainajilla oli edessään monivaiheiset retket. Niitä odottivat sahojen raamit, lautatarhojen komeat, kellertävät tapulit, suurien laivojen avarat vatsat ja uudet teräaseet, maalien kirpeä loisto pintaan ja lopuksi lahoomus eli hävittäväinen tuli, joka oli niiden toinen kuolema. Tahi odottivat niitä ulkomaiden kaivosaukot. Tahi vietiin ne moninaisten vehkeitten käsiteltäväksi, mistä pääsivät aivan uudessa muodossa. Esimerkiksi paperina, johon voidaan kirjoittaa vaikkapa puolen miljoonan puunrungon historia, runkojen, jotka kasvoivat vuosisadan ja toisen ja kolmannen ja saivat monivaiheisen hautaussaaton.
Kuule valkoisen paperin pinnasta kohoava vuosisataisten tuulien humina!
Erämaan joen rannoilla oli jälleen entinen rauha. Tumma vesi vain eli, vieri ja vilisi, pärskähteli kivissä. Mutta vaarat ympärillä olivat surkean näköiset, kuten taitamattomasti kerityt eläimet. Kellastuvien ja kuivuvien oksien keskellä heiluivat ohuet, harvat puut tuulessa. Luontokappaleiden kansakunta oli taantunut väkiluvussa. Eikä viisaalla ihmisellä ole siihen seutuun pitkiin aikoihin asiaa.