Kaupunki heräsi. Jo liikkuivat kaduilla työmiehet, vasaran ja muurauslastan miehet, jotka kohottavat tehtaat ja kauppahuoneet ja koulut ja sairaalat ja hulluinhuoneet ja vankilat, kaikki ne moninaiset rakennukset, joita yhteiskunta tarvitsee kylmyyttä ja kosteutta vastaan. Jopa kiirehtivät puuhiinsa näitten moninaisten rakennusten asujat, tehtaalaiset, kauppapalvelijat, opettajat ja oppilaat, virkamiehet ja virattomat. Rattaat rämisivät, autojen pyörät kulkivat suhisten, kuului junan ulvahtava vihellys. Päivä alkoi, ovet avautuivat. Oli monta ihmistä, joilla oli työ tai toimi tai virka, touhua. Oli myöskin monta joutilasta, työtöntä eli herruuden saavuttanutta. Joku oli sattunut tässä kirjavassa saatossa niin outoon rakoon, ettei ollut käsittänyt työtä eikä liioin leipääkään, jollekin oli sattunut sitä, mitä nimitetään rahaksi ja omaisuudeksi, jolla on työstä jos muustakin vapauttava valta.
Tässä kaupungissa heräsi hra Harukin, joka on ammatiltaan liikemies, rautakauppias. Se kauppa on kyllä kaikinpuolin pieni ja selvää on, ettei sen tuloilla asuta niin muhkeassa asunnossa eikä niin komeasti. Muusta hänelle lienee rikkautta karissut; muuten hra Haru on toimeliaisuudellaan ja viisaudellaan raottanut elämän kitsasta kouraa.
Monet tietävät, että liikemies Haru on trokari, viinankauppias, luvattoman ammatin harjoittaja yhteiskunnassa. Esivallan edustajatkin sen tietävät, vaikkakaan eivät ole saaneet häntä kiikkiin eivätkä löydä lakipykälää häntä vastaan. Siksi liikemies Haru voi asua komeassa asunnossa keskellä kaupunkia ja olla kanssakäymisessä herrojen kanssa. Sillä ollapa, että hän on trokari, niin onpa hän myöskin hauska mies ja rahamies. Ja rahalla peitetään paljon vikoja ja puuttuvaisuuksia. Sitäpaitsi hra Harua ei ole koskaan todistettu ammatiltaan muuksi kuin rautakauppiaaksi.
Kaikesta huolimatta jotkut ihmiset pitävät kohtuullisena olla hra Harua tuntematta, vaikka tämä on kyllä syntyään niin puhdasta herraslähtöä kuin joku toinenkin, on käynyt kouluja ja ryhtynyt sitten liikemieheksi, mutta mennyt konkurssiin ja köyhtynyt.
Niihin aikoihin oli sitten säädetty kieltolaki, jota liikemies Haru joskus avomielisenä hetkenä on sanonut hyväksi laiksi, koska se on korottanut hänet rahamieheksi ja hyville päiville. Tosin työllä ja toimella. Jotku sanovat, että hra Haru alkoi nostamalla pari neekeripoikaa hartioilleen ja astumalla karavaanin viimeisenä miehenä kohti sisämaata. Toiset tietävät, että kyllä hänellä jo alottaessaankin oli auto. Joka tapauksessa hän menestyi ja rikastui ja oli pian porho trokarien seassa. Ainoatakaan kertaa hän ei ajanut lankaan. Hänen papereihinsa ei saatu mitään merkinnöitä. Pian hän osti talon kaupungista, nai kauniin naisen, perusti rautakaupan ja oli yhteiskunnan edessä liikemies Haru. Hän antoi nyt rahan tehdä työtä puolestaan, antoi köyhempien nousta pukille ja panna nahkansa vaaraan. Hän oli koko laajan maakunnan mahtava pirturuhtinas, jonka harvat tunsivat, mutta jonka käsiin monet langat johtivat, ohuet ja huomaamattomat kuten lukin seitti. Hän oli kuten suunnaton hämähäkki suunnattoman verkkonsa keskellä. Hän oli johtaja, järjestäjä. Mikään ei enää häntä järkyttänyt, ei eräitten ajoneuvojen ja lastien menetys, ei kuljettajien sakot eikä linnassa istumiset. Hän oli varmalla pohjalla. Hän asui turvassa muhkeassa asunnossaan. Viinan purot juoksivat, ja tulot olivat suuret. Häneen ei voitu enää päästä käsiksi. Oikeastaan oli kaikki aivan yksitoikkoisen turvallista.
Liikemies Haru tunsi laskevansa myötävirtaan, pitkin viinan voimallista virtaa. Hän nauroi jollekin kieltolakimiehelle, joka teutaroi tämän tulvaisen joen reunalla aikoen pysäyttää sen. Hohoi, pienempiinkin puroihin ovat tiukat tammet jääneet tekemättä. Sitäpaitsi hra Haru tiesi, että moni saarnaili vedestä, mutta ryyppi viinaa. Hän tiesi, että moni esivallan edustajakin tuntee rahan, tuon välikappaleen, johon sisältyy niin paljon ja jonka voima on taivaallinen. Hän, suuri järjestäjä, tiesi, että ne virrat ja purot, joita hän ohjaili sisämaahan, pyörittivät monen yhteiskunnan pönkkäpuunkin myllyä, sellaisen, jonka ei osattu aavistaakaan olevan tekemisissä asiain kanssa, jotka sentään hänestä, hra Harusta, todeksi tiedettiin, vaikka ei todistettaviksi.
Liikemies Haru siis heräsi, sai kahvinsa, silmäili lehtiä, veti ylleen aamukauhtanansa ja käveli tohvelit jalassa katsomaan ulos akkunasta. Ikävää, yksitoikkoista. Hra Harulla oli puuhakas henki liikuntaa rakastavassa ruumiissa. Hänen nykyinen ylen mukava ja turvallinen asemansa tuli monesti hänelle suorastaan tukalaksi. Käytellä rahoja, lähettää mies järjestämään asiaa, varma ja sidottu mies: se vaati niin vähän tointa ja vähän aikaakin. Joutilaisuuttaan hän kulutteli istumalla ravintoloissa ja tanssimalla, käymällä teattereissa tahi pitämällä ruumistaan kunnossa urheilulla.
Mutta monesti tämä elämä kävi hänelle niin yksitoikkoiseksi, että hän lähti pirtumoottorissa merelle tahi istui viina-auton ohjaajaksi. Tämä oli kyllä uhkarohkeata ja tyhmää. Sillä voisihan sattua, että saataisiin hänen ammattinsa oikein tokumenteilla todistetuksi. Mutta vaara hra Harua juuri viehättikin. Jonkun sellaisen retken jälkeen hän voi jälleen sietää pitkät ajat lepäilevää kaupunkielämäänsä.
Erään kerran Haru oli toimittanut hienoja juhlajuomia kaupungin herroille omituisin juhlamenoin. Hän oli nauttinut siitä mielessään kauan, oltuaan asemalla katsomassa, kuinka kuusenhavuin koristetusta vaunusta kannettiin autoon kookas ja musta ruumisarkku. Vastaanottajat olivat epämääräistä työkansaa, kasvoilla murheen ja raskaan elämän leima. Virsi hyrisi ja moni ihminen ajatteli sivumennen, että niin me kaikki menemme.
Mutta siinä arkussa ei suinkaan ollut mitään kookkaan työmiehen tomumajaa, vaan kokonainen komppania puhdasverisiä poikia.
Liikemies Haru katsoi kadulle ja huokasi. Näytti taasen olevan edessä pitkä päivä, köyhä puuhista ja köyhä mielikuvista.
Silloin sisäkkö tuli ja ilmoitti, että eräs autonajaja halusi puhutella herraa. Haru sanoi, että tulkoon työhuoneeseen. Se oli viereinen huone. Kookas nahkatakkinen mies tuli ja tervehti. Haru kehoitti häntä istumaan ja istui itsekin tohveleissaan ja kirjavassa kauhtanassaan.
— No, sinä kärähdit eilen?
— Niin kävi.
— Elä välitä. Kyllä se kestetään.
— Kyllä kai se kestää, joka antaa rahan kestää puolestaan. Mutta minulle tästä on jo edessä linnareissu.
— Pieni retki.
— Linna on kuitenkin linna. Ja miten elää perheeni sillä välin?
— Tiedäthän, ettei sillekään anneta nälänhädän tulla.
— Ilkeältä se kuitenkin tuntuu.
Haru oli vaiti. Tämä mies oli hänelle sangen tuttu, nimeltään Kimpi. Joitakin vuosia sitten he olivat olleet yhdenarvoisia miehiä, ystäviä, jotka olivat päättäneet kaatua ja seisoa yhdessä. Mutta niin oli käynyt, että Haru istui nyt siinä tohveleissaan ja kauniissa kauhtanassaan rahojensa turvissa ylen viisaana ja ymmärtäväisenä, kun taasen Kimpi oli yhäkin köyhä mies, perheenisä, monet sakot saanut, tunnetuksi viinankuljettajaksi merkitty mies, Harun renki. Hra Haru ymmärsi, että toinen tunsi mielessään närää, katkeruutta ja kateutta. Ihminen ei siedä sitä, että toiselle käy hyvin ja itselle huonosti syistä, joita hän ei tajua. Haru oli jo monesti päättänyt erota kokonaan Kimmestä. Mutta vaikeaa olisi löytää toinenkin niin pystyvä ja vaitelias mies. Kerran oli Kimpi itse hänestä eronnut, mutta palannut pian, ajettuaan heti asiansa lankaan.
— Minkäpä sille tekee, sanoi Hara viimein. Olisit ollut varovaisempi.
— Olisit ollut! Hyvähän se on sanoa, kun itse istuu turvassa, herrana. Sanoo vain toiselle, että teepä nyt se ja se. Osaisin minäkin toista neuvoa.
— Kyllä sinä tiedät, että minä uskallan ja pystyn siihen, mihin joku toinenkin. Ajaisitko sinä itse viinaa, jos sinulla olisi tarpeeksi rahaa?
— En. Mutta en ajattaisi toisellakaan.
— Ahaa... Mutta turha sinun siitä on juonitella. Saat nähdä, että minä ajan, vaikka olen rahamies ja voisin pysyä piilossa. Sanoit eilen, että Suurjoen yli on nykyään mahdoton päästä. Mutta viinalla voidaan kiskaista ylimäissä nyt hintaa ja maksattaa maakunnalla vahingot ja linnareissut. Tulehan illalla autoinesi, niin saat nähdä, että me menemme Suurjoen yli varsin huvin vuoksi täydessä lastissa.
— Voi jäädä menemättäkin.
— Niin, sitä ei ole vielä yritetty. Tuo auto!
Kimpi meni. Hra Haru nousi ja alkoi pukeutua. Hän tunsi jäsenissään elämänhalun, hermoissaan seikkailun odotuksen ja vihelteli iloisesti.
Ilta oli tullut. Valot olivat sytytetyt ja kaduilla käveli kansaa. Ravintolat ja ilopaikat olivat auki, tanssihuoneet ja teatterit ja salaiset kapakat, joissa ihmiset istuivat ryyppylasit edessään. Se mahtava viinavirta, jota liikemies Haru ohjaili tässä maan kolkassa jatkui lopuksi ylen monihaaraisina ja pieninä puroina, upposi ja kuivettui ikään kuin janoiseen hiekkaan.
Suuri rahtiauto kulki halki kaupungin. Ohjausratasta hoiteli Kimpi ja hänen vierellään istui nahkaiseen takkiin pukeutunut hra Haru. Takana oli valtava lasti hyvin pakattuna ja peitettynä kiiltäviä peltiastioita. Ja vaunu vieri pitkin valaistuja katuja ja mitään ei tapahtunut. Mitä olisikaan ollut nähtävää: kuormavaunu täydessä lastissa.
Kaupunki loppui. Jo näkyi silta ja joen musta uoma. Mutta sillan päässä laskeutui puomi poikki tien. Epäilyttävää, vaarallista. Tutkintoja ei tämä auto sietänyt. Hra Haru teki viittauksen toverilleen, ja tämä käänsi vaunun rantatielle. Siellä oli tehdasrakennuksia ja satama. Kenen huomiota siis herätti, jos lastiauto sinne ajoikin? Mutta se kääntyikin vielä kerran ja ajoi ympäri kaupungin teitä ja katuja ja tuli jälleen sillan luo. Mutta puomi sulki jälleen tien. Ei ollut yrittämistä. Taasen kiersi vaunu kaupungin ja tuli kolmannen kerran sillan seutuville. Puomi oli valmiina paikoillaan. Yö oli jo käsissä ja liike vähäistä.
Kimpi murisi.
— Enkö minä sitä sanonut! Mitä tämä kiertäminen pyhittää? Kohta ovat kytät kimpussamme. Aja nyt sillalle, jos päänahkasi kestää!
Hra Haru vilkaisi ympäristöön kuten tehdään silloin, kun neuvot puuttuvat. Pohjoisesta kuului junan jyrinä. Sen silmät hohtivat kaukaa pimeästä. Ja silloin syttyi ajatus liikemies Harun aivoissa.
— Annahan ratti tänne.
He vaihtoivat paikkoja ja auto kääntyi ympäri toiselle tielle. Takaa kuului moottoripyörän säkätys.
— Enkö minä sitä arvannut, murahti Kimpi. Poliisimoottori. Ja mihin me tätä tietä pääsemme?
Haru ei vastannut, vaan lisäsi vauhtia. Rautatiesilta vilahti näkyviin.
— Hullu! Aiotko tuonne? Siitähän eivät vielä elämänpäivänä ole pyörineet muut kun junan rattaat...
— Nyt pyörivät.
Vaunu kohosi ratapenkereelle ja kääntyi sillalle, hytkähdellen pahasti, mutta saavuttaen samassa lankkukäytävän ja ratakiskojen ristikon alustan ja kiitäen eteenpäin. Musta virta vilahteli alla. Edessä hohtelivat junan valot jo sangen lähellä. Kintereiltä kuului moottoripyörän säkätys. Se seurasi perästä. Kuului pyssynlaukaus ja luoti tuntui mäiskähtävän sillan rautoihin.
Mutta auto oli jo selviytynyt yli sillan ja jatkoi matkaansa pitkin rataa. Se kävi jo hermoille. Suuri vaunu keikkui pölkyltä pölkylle ja peltiset astiat takana hypähtelivät ja lonkkusivat. Niissä pulisi se neste, jota niin monet kurkut odottivat. Kuka luki ne naurut ja laulut, jotka tämäkin vaunu oli matkaansaattava, ne synnit, huoruudet, riidat ja tappelut, ehkä miestapot? Se oli synnyttävä iloa ja itkua, katumusta ja kirousta. Monen se oli päästävä pitämystensä kahleista alkuperäiseen luontoonsa, tuo katkeran väkevä vapahtaja.
Ja vaunun ohjausrattaassa istuvalle miehelle tuo neste merkitsi komeaa asuntoa ja pulskaa elämää, herruutta. Toiselle ja hänen perheelleen toi se jokapäiväisen leivän, samoin kuin niillekin, joiden moottorin ja pyssyn ääni kuului kintereiltä.
Tämä vaunu ei siis ollut mikään joutava leluvaunu. Se kantoi raskaan kuorman kohtaloita.
Se oli luja ja hyvä vaunu rakenteeltaan. Se selvisi satametrisestä laukastaan pölkyltä pölkylle, saavutti ylikäytävän ja kääntyi maantielle. Poliisimoottori oli reuskahtanut alas ratapengertä yrittäessään ajaa auton jälessä. Junan pitkä vaunurivi mennä humisi jo sillalle.
Mutta herra Haru huokasi ja lisäsi kaasua! Huh, vauhti oli ihana! Pitkin ruskeata, kovaa tietä! Tämä oli elämää, seikkailua.
Puhelinlangat humisivat tien vieressä. Niitä myöten vieri jo ehkä sanoja, että ottakaa kiinni, pysäyttäkää sellainen ja sellainen vaunu. Mutta tiet ja tienkäänteet ovat monet ja auton ohjaajana istuu herra Haru. Hän istuu ja hymyilee ja nauttii vauhdista ja pelin jännittävästä korkeudesta.
Tässähän ei tartukaan lankaan, jos tarttuu, kuka hyvänsä tusinatrokari, vaan liikemies Haru, jolla on talo kaupungissa ja joka istuu herrojen seurassa. Ylpeys paisuttaa hänen rintaansa ja hän sanoo toverilleen:
— Minä ajan mihin tahansa, kun vain värkit kestävät.
— Hyvin ajettu.
Auto kulki hurjaa vauhtia penikulman toisensa perästä pitkin öistä maantietä. Takaa-ajoa ei tarvinnut pelätä, eikä mitään muutakaan tapahtunut. Pian oltaisiin päämäärässä.
Silloin eräässä tien käänteessä lähellä kylää he näkivät piikkilankun putoavan poikki tien. Ei ollut muuta neuvoa kuin jarruttaa. Tiellä näkyi poliisin lakki ja pari siviilipukuista miestä.
Hra Harun aivot toimivat nopeasti. Mutta ainoa keino, minkä ne keksivät, oli vastarinta.
Suuri revolveri kohosi heti kohti poliisimiestä, kun tämä lähestyi.
— Mitäs ilvettä tämä on? Pois lankku!
— Näettehän, että olemme poliisimiehiä. Toimitamme tarkastuksen.
— Ei mitään seremoonia. Lankku pois, tai!
Revolverin musta suu tuijotti poliisimieheen, joka näytti nuorehkolta ja kokemattomalta. Hän vavahteli tuon tuiman silmän alla ja hypisteli omaa asettaan neuvottomana. Lyhyt, katkera ja äänetön taistelu käytiin auton lyhtyjen hohteessa näiden miesten välillä.
Liikemies Harun koko luja, selkeä tahto tuntui siirtyneen hänen nyrkkiinsä, joka puristi revolverin kahvaa. Nuoren poliisimiehen tahto harhaili sinne ja tänne.
Säilyttää kunnia, mutta luoti ruumiissa, jolloin kunniasta kuten muustakin on vähän iloa. Peräytyminen ja häpeä ja hengen säilyminen, hengen, jonka pitäminen voi antaa mahdollisuuden kunnian voittamiseen miellyttävämmissä tilaisuuksissa.
Revolverin musta, tuima, antia lupaava suu tuijotti häneen autojen lyhtyjen hohteessa.
Poliisimies oli voitettu.
— Vetäkää pois lankku, huusi hän tovereilleen. Ei täällä ole mitään vaarallista. Oikeaa tavaraa.
Tie oli selvä. Auto ammahti täyteen vauhtiin, ja takaa kuului laukaus kuten katkera, voimaton kirous. Poliisimiehen tehoton mielenilmaus, kun hän vapautui tuijottavan onton silmän lumouksesta.
— Kas niin!
Liikemies Haru veti henkeä ja hänen silmänsä loistivat, ja hän antoi vaunun kiitää parasta vauhtiaan.
— Mutta jos sattui toisenlaatuinen mies, mies, joka ei heikkoillut?
— Mutta kun ei sattunut. Eikä satu. Jos joskus sattuu, on se mies minua parempi.
Matka päättyi. Vaunusta purettiin lasti ja liikemies Harun taskuun siirtyi rahainen lompakko. He lähtivät paluumatkalle.
Mutta hra Haru oli päässyt nyt vauhtiin. Kaikki hänen elimensä tuntuivat vaativan toimintaa.
— Me ajamme nyt tiettyyn paikkaan rannikolle. Sinne pitäisi tulla näinä aikoina ainetta useita lasteja, jos vain ovat onnistuneet.
Sillä matkalla liikemies Haru viipyikin pari vuorokautta. Hän oli siirrellyt maihin tuotua viinaa useita vaunulasteja onnellisesti eri paikkoihin sisämaata vanhoille ostajilleen, jälleenmyyjille.
Lopulta hän tunsi itsensä ylen väsyneeksi valvottuaan koko ajan, jonka oli ollut melkein yhtämittaa ohjausrattaan ääressä. He lähtivät kotimatkalle. Kimpi ajoi ja herra Haru hänen vieressään nukkui heti kuin tukki.
Oli yö. Kuu paistoi ja kummallisen muotoiset pilvet kulkivat taivaalla. Kimmen aivoissa itivät mustat ja katkerat ajatukset.
— Miksi tuolta mieheltä kaikki kävi hyvin? Nyt se taasen elää kuukausia kaupungissa ilossa ja turvassa, ennen kuin siinä herää himo vaarallisiin toimiin. Outo himo! Kun se muuhun kyllästyy, niin se huvittelee täten, nauttii, ja hän ansaitsee leipänsä näin köyhänä renkinä. Ja hänellä on edessään linnareissu, häpeää ja kurjuutta... Ja vähän aikaa sitten he olivat olleet saman pykälän miehiä... Voi, saa...
Katkeruus ja kateus ja ankara väsymys kypsyttivät hänessä äkkipäätöksen.
— Mutta siinä menee toinen missä toinenkin...
Hän sanoi sen ääneen ajaessaan pienen joen sillalle. Hän puri hampaansa yhteen ja käänsi ohjausratasta. Räsähdys. Käsipuut murtuivat ja auto ammahti tyhjyyteen.
Mutta vähäistä ennen oli ikään kuin jokin valtava ääni sanonut nukkuvan Harun tajunnassa: nouse. Kun auto oli vielä ilmassa, oli hän jo tempaissut oven auki. Hän kuuli Kimmen kiroavan ja tarttuvan häneen. Auto vajosi valtavalla roiskahduksella syvään veteen. Mutta Haru ponnisti irti otteesta, potkaisi, kohosi pinnalle ja haukkoi ilmaa. Hän huomasi rannan olevan vain jonkin käsivarren mitan päässä, sai kiinni ruohosta ja kömpi kuivalle.
Vedenpinta oli jo tyyni. Kuun valjussa valossa ei voinut erottaa jälkeäkään autosta, eikä sen ohjaajasta.
Liikemies Haru pudisteli vettä ruumiistaan kuin koira. Muutaman tunnin uni ja tämä kylmä kylpy olivat hänet täydellisesti virkistäneet. Hän imi keuhkoihinsa yöilmaa ja tunsi vapauttavaa, suurta iloa. Niin oli siitäkin seikasta vielä selvitty elämään.
Kimpi näytti menneen. Se oli hänen kohtalonsa. Hän oli hyvä mies, mutta jo ikään kuin liian tuttu. Sitäpaitsi lienee sillä nyt ollut piru mielessä. Tekopeliä koko tapaus. Omaan kuoppaansahan putosi...
Hra Haru silmäili ympärilleen ja tunsi kylän. Läheisyydessä oli majatalo. Hän käveli sinne ja hälyytti ihmisiä jalkeille: auto-onnettomuus. Auto ja mies joessa. Avuksi äkkiä. Ehkä miestä voisi vielä jotenkin auttaa.
Mutta itse hän tarttui puhelimen kampiin. Viranomaiset tulkoot pitämään tutkintonsa. Autokin on voinut mennä pilalle ja siitä on saatava vakuutusyhtiöltä pennit pois.
Liikemies Haru kaupungista, liikeasioissa, pyysi saada jotakin kuivaa vaatetta ja lämmittävää tulta.
Hänelle kerrottiin, että hänen ajajansa oli vedetty törmälle jäykkänä poikana. Liikemies Haru ojensi sääriään tulen ääressä, nautti niiden liikkeestä ja tunsi olevansa käsin elämässä ja seikkailussa.