Hän kumartui pöydän yli ja huitaisi kädellään.
— Vanhamaa, uskotko, synnyinmaa on aina mielessäni, vaikka olen tällainen, vaikka olen ollut täällä kauan, kauan, niin kirotun kauan. Muistot siitä nousevat mieleeni kauniina kuin rome, kuten loistivat siellä tuohustulien romeet joen koskilla syyslauhkeina öinä, kun pihlajapensaitten verestävien lehtien ja terttujen seassa kävi öinen kahina, öinen kahina... olet kai sen kuullut?
Hän toisteli sanojaan ja painosteli niitä tarpeettoman pontevasti. Epäilemättä hän oli jo humalassa.
— Niin, vanhamaa väikkyy mielessäni kauniina, se synkeä, metsäinen maa, rämeet ja nevat. Ja kuitenkin olen kärsinyt siellä vain vaivaa, synkkyyttä ja epäilyksiä. Pitäisi unhoittaa. Mutta ei voi. Muistot synnyinmaasta, ne ikäänkuin lämmittävät, hohtelevat sieluuni tuollakin kaivoksessa, syvällä, tunkkaisessa pimeydessä, missä kaivoslamput lepattelevat... Ne viihdyttävät minua ja samalla ne kuitenkin riuduttavat, hiuduttavat, kuten suolanraetta vesilasissa. Ja siitä tulee elonneste katkeraksi, äitelöiväksi...
Vanhaanmaahan minä en enää koskaan palaa. Epäilemättä minä kuolenkin tänne kaivoksien pimeyteen. Kuolema! Tiedätkö? Kuolema minua peloittaa, vaikka minä kärsin tästä elämästä. Kun kuolet, olet taidoton möhkäle, ajatukset eivät kulje enää aivoissasi... Ja mikä odottanee siellä: henki harhailee turvattomana, orpona, kun se on häädetty asunnostaan, vaikka kurjastakin... Mutta pian minä en sentään kuole, aivan äkkiä, toivottavasti. Kolmella lääkärillä olen tutkituttanut itseni, sydämeni. Halvausta minä en saa. Mutta kukapa tietää vaikka jo huomenna putoaa kivi niskaani tuolla kaivoksessa... Ja vaikka ei huomennakaan, niin joka tapauksessa joskus. Ja kuolema minua pelottaa.
Saatatpa sanoa, että miksi en sitten palaa vanhaan maahan, kun sitä muistelen, kaipaan. Ei ainakaan silloin kivi tipahtaisi niskaan kaivannon katosta. Niin, mikä estää? Saattaapa tuntua, ettei mikään. Kuitenkin on jokin esteenä, mikä lienee... Ei se ainakaan ole tuo suolavesilätäkkö, valtameri. Se on se toinen, elonneste, suolaisenhiutuva, karvasteleva ja katkera... Minä selitän, miten olen tänne sortunut, muistelemaan riuduttavassa ikävässä synnyinmaata. Eli oikeastaan ei sitä voi selittää. Jostakusta voi tuntua, ettei mikään olisi minua estänyt askartelemasta leivän eteen synnyinmaan pinnalla. Joku toinen, kuten sinä, voi sanoa, että esteenä on sairas veri... Kuulehan! Ihmisluonto on käsittämätön. Minä luulen, että kaikki tämä, elämäni onnettomuus juontaa juurensa eräästä tapauksesta, jonkun mielestä mitättömästä. Siitä johtuu, että minä täällä kaivelen maan tunkkaisessa povessa kiviä ja maistelen nisuinaan viinaa enempi kuin terveellistä on, eräästä pienestä tapauksesta siellä kaukana suolaisen lätäkön takana. Sinä sanot, että kyllähän sairas veri, syitä löytää; paljonko se tarvitsee liikettä joutuakseen levottomaksi... Kuulehan.
Kotini oli öhynlainen talo, Ranta nimeltään. Niitä lienee sen nimisiä montakin siellä vanhanmaan virtojen varsilla, jotka hyömistävät mereen mustina ja väkevinä. Suvannoissa välkkyy niiden pinta, ruohot seisovat niiden rannoilla, mutta koskissa käy kohu, vesi ryöppyää kivien lomitse... No niin, minä olin Rannan veljeksistä nuorin. Olin vielä pieni, kuljin kouluteitä laukku seljässä. Oli syyskuu. Aurinko paistoi sinestä, jota kurkien matkakiilat halkoivat. Ne menivät etelän maille äännellen oudosti ja kumeasti. Lehmät söivät vihreitten ketojen äpäreitä. Metsissä kellastuivat ja kävivät ruosteeseen lehtipuut ja puitten juurilla hohtelivat punaiset marjat. Maantiellä rytisivät markkinoille ajavan miehen rattaat... Minä palasin koulusta ja kuulin silloin mainittavan, että Rannan-Mikkoa tuotiin ruununkyydillä kotikylään. Tämä Mikko oli veljeni, jota en ollut koskaan nähnyt, tuskin kuullut puhuttavan, sillä Rannassa, kotitalossani, ei hänen nimeään koskaan mainittu. Hän oli lähtenyt Perä-Pohjolaan jätkäksi silloin kun olin vielä ylen pieni. Epäilemättä hän oli joutunut epäsopuun vanhempaini kanssa. Sillä heissähän oli sairasta verta, kaikissa sukulaisissani. He olivat ylpeitä tai muita, tyhmän ylpeitä. Mikko, Rannantalon poika, oli siis Perä-Pohjolassa jätkänä, eikä hänen nimeään sen koommin Rannassa mainittu. Hän oli kuollut.
Ja nyt häntä tuotiin ruununkyydillä kotipuoleen, en tiedä miksi, vankivyöräriin. Kukaan meidän suvustamme ei mennyt häntä katsomaan, mutta minä menin. Minä olin pieni, enkä ymmärtänyt. Halusin nähdä velimieheni, josta olin joskus vieraitten ihmisten kuullut puhuvan. Menin siis lossipaikkaan, josta hänet kuljetettiin ylitse. Suvanto väreili sinisenä syksyn auringossa, sinkkiköysi soi ja lautta lipui lähemmä. Ja niin minä näin Mikon, jätkäveljeni. Hän sanoi minulle: — Siinähän on nuorin Rannan-veljeksiä, koska on nenässä sama solmu... Sitten hän antoi minulle markan, että saisin ostaa jotakin makeaa. Ostin sillä kaksikymmentä korvapuustia ja söin koulutoverini kanssa minkä jaksoin. Loput vein äidille.
Se oli onnettomuus. Kun äitini sai kuulla mistä ne olivat oikein alkuisin, antoi hän minulle selkään. Laski housut ja pieksi. Ja koskaan ennen ei hän ollut minua kurittanut. Nyt tuli tämä kaikki siitä, että olin tuonut hänelle nisuleipää, joka oli ostettu hänen jätkäpoikansa rahalla. Minut valtasi silloin hirmuinen ahdistus ja hätä: mihin, mihin minä nyt menen... Sillä kotoa minä aioin pois, johonkin... Mutta mihinkä minä poloinen osasin? Pieni olin. Mutta kova oli silloin hätä ja arvet siitä jäivät iäksi. Monesti olen miettinyt, että juuri siksi olen joutunut tälle jälelle, vieraalle mantereellekin. Minä harhailin silloin koleana iltana joenpartaalla. Itseni minä aioin hukuttaa, mutta vesi näytti niin mustalta ja kylmältä. En uskaltanut, pieni kun olin. Eikä se uskallus ole tainnut pahoin lisääntyä iän mukanakaan... Hautuumaalle, kirkon viereen, minä sitten nukahdin suruuni. Yöllä heräsin ja palelin sydänjuuriani myöten. Ja hirveä pelko valtasi minut. Yö oli musta, tuuli pärrytti irtonaista lautaa kirkon katossa. Tuntui hirveältä. Ja sitten näin minä lyhdyn tulien vilkkuvan. Minua etsittiin. Kiersin kaukaa sivuitse kotiin ja hiivin vuoteeseen. Viimein etsijät palasivat ja näkivät minun olevan vuoteessa. Lyökää nyt, perkeleet — ajattelin, pieni poikaparka. Mutta minua ei lyöty, eikä siitä tapauksesta enää mitään puhuttu.
Mutta siitä pitäen haudoin minä mielessäni salaisia, synkkiä aatoksia. Kotoa minä aioin pois niin pian kuin suinkin, kuten Mikko veljenikin. Mutta minä olin poikanen vielä: mihinpä mennä... Jo silloin mietin usein, kuinka monenlainen saattaa olla ihmisluonto. Oli esimerkiksi minulla toveri, Kärki-Asko, joka sai selkäänsä melkein joka Jumalan päivä. Kerrankin näin, kuinka äitinsä, hirmuakka, pieksi häntä niin, että veri kihosi paidan päälle. Ja kuitenkin poika jonkin minuutin mentyä hihkui ilosta ja hyppi tasakäpälässä kuten harakka. Ja minuun oli yksi piiskaus ottanut niin kovin, että tuskin vuotten mentyäkään voin hihkua ja hyppiä. Mutta mikäpä tietää, mitä Kärki-Askokin piteli sydämessään...
Sitten hommasin itseni oppikouluun. Niin, sinä et taida tietääkään... Ylioppilaaksi kävin koulua. Lakkikin on kai tuolla romujeni joukossa. Niin, itse minä hommasin itseni kouluun. Ei minua toimitettu. Puoliväkisin menin. Etupäässä siksi, että halusin pois Rannasta. Pappi antoi minulle ensin opetusta ruotsinkielessä ja niin pääsin sitten toiselle luokalle. Mihinkään aineeseen ei minulla ollut erikoista taipumusta. Olin tasapuolinen ja menestyin hyvin.. Pääsin viimein ylioppilaaksi. Mutta koulussakin oli minun paha olla, paha ja katkera. Sillä vaivoin sain kotoani varoja. Leena, sisareni, laittoi minulle vaatteita. Mutta muutakin tarvitaan: ruokaa ja rahaa ja niitä ei sisareni, joka minua puolusti, saanut heittämään kuin hyvin niukasti ja pihistäen talosta. Puoliväkisin kävin minä koulua, ja mieleni mustui yhä ja kävi katkeraksi.
Niin pääsin siis ylioppilaaksi ja iloitsin. Olihan tämä jokin saavutus. Katkeruuteni suli kuten jääpuras heinäkuussa. Menin isäukon puheille. Yhä piti saada varoja: aioin lukea lakitiedettä, tuomariksi. Isäukko oli ynseä: yhäkö rahaa. Eihän sinusta tule miestä tekemälläkään. Toiset veljet tekevät työtä, tienaavat. Sinä vain kulutat. Ei tule työmiestä, ei herraa. Minä masennuin, myrryin peräti. Olinhan jo aikuinen mies: miksi siis anella Rannassa leipää... Sain eräältä koulutoveriltani rahaa lainaksi ja tulin ylitse tämän suolaisen lätäkön. Rannasta meni toinen poika joron jälille kuten Mikko ennen. Lienevät miettineet, että hukkaan meni siinä miehessä raha ja oppi. Kuten lienee mennytkin. Isäukkohan oli toivonut minusta suuria, voiman miestä, samanlaista kuin veljensä, minun setämieheni Iikka-seppä, minuun kun kasvoi vahvasti lihaa ja luuta. Kerran minä näin, kuinka tämä seppä nosteli tervatynnyreitä uurteista kärryille. Olin pieni silloin enkä ymmärtänyt, mitä merkitsee olla voiman mies, riski. Isäukko ymmärsi ja toivoi, mutta pettyi toiveissaan. Minä jouduin koulutielle ja sitten vieraalle maalle. Ja nyt minun aikani on ohi.
Olen siis täällä. Olen ollut jo niin kirotun kauan. Maksoin velkani koulutoverilleni kuten mies. Yritin elää pään ja suun ilveellä, kun kerran olin kouluja käynyt, mutta tulin viimeinkin näihin kaivoksiin.
Kuulithan, kuulit kuinka minulle on käynyt, mutta et silti ymmärrä sen paremmin, miksi olen täällä ja täällä pysyn. Sinä pudistat vain päätäsi: sairas veri... Vanhaanmaahan minä en koskaan palaa. Ja miksikä palata. Kun en kuitenkaan kultaa kasaan saanut. Olen yhtä ylpeä kuin koko muukin sukuni. En hituistakaan vähemmän. Vieraan maan povessa, tunkkaisessa pimeydessä, kaivelen kiviä, maistelen viinaa ja riudun ikävään.
Ja synnyinmaan muistot nousevat sielussani ympärillään satuinen rome. Muistan lapsuuteni jokilaakson, synkeät, tuulessa puhisevat metsät, vihreät pellot ja harmaat talot, ihmisiä ja tapauksia, pienen vaalean tytön, punaisessa talossa, mustanvalkoisen kosken ja ruskean maantien vieressä...