Karavaani ja muita juttuja · Pentti Haanpää

Chapter 17: Ilveilijä Ja Pirjetta

Kuten erämaassa pirunpelto, aukeni tori pienessä kaupungissa. Perin huolimattomasti ovat harmaat nupukivet, joiden raoissa elää joku kitulias ruohonkorsi, sijoitetut vierekkäin. Jos et kävele varovaisesti, saattaa kenkäsi korko tahi jalkasi nilkkaluu nuljahtaa sijoiltaan.

Mitä hedelmää voisi löytää tältä harmaalta, lohduttomalta vainiolta?

Ihmeellisen, oudon maailman löysi sieltä nuori Jakke jonakin syksyisenä, sadesumeana iltana, katulyhtyjen katsellessa märkyyden kutomista pyhimyskehistä. Melkein kuin taivaan piiri, suloinen täyte nuoren sydämensä tyhjyyteen, suurien pyrkimyksien itu aukeni siellä Jakelle, joka oli silloin vielä perin nuori, kuten puhtaaksi nuoltu sisältä ja päältä ja katseli kirkkain, ihmettelevin silmin maailmaa.

Likaisenvalkeana kohosi torilla suuri sirkusteltta ja sateisen illan tummuuteen kaikui sen edustalta ihmeellinen melu. Käsihanuri remusi, pillipiipari puhalsi posket paisuneina, kilkkaraudat helisivät, vaskinen aisakello moikui. Ja korkealla lavalla teltan edustalla kiipeili ihmisiä taruisen koreina kuten enkelit, sinisinä, punaisina ja kullanvälkkävinä. Nauraen ja suristen tunkeutui ihmisjoukko telttaan nähdäkseen jotakin ja nauraakseen, unhoittaakseen harmin ja katkeruuden kivisen taakan, jota useimmat ajat hinasivat mielessään pienen kaupungin kaduilla.

Suuren teltan katossa sipisi ja kuiskaili sade kaikuvien ilonrähähdysten lomassa. Ja täällä aukeni nuorelle Jakelle kuten taivaan piiri. Hän imi sieluunsa kuluttavan, suuren pyrkimyksen: hänen on joskus päästävä tuohon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan... Joskus hän on oleva tuollainen Pelle, jättiläishousut höllällään, pieni knalli suuren pään laella, mahdoton perunanenä hohtaen tekotyhmästä naamasta, vaatteittensa väljissä poimuissa kaikkia kummia kapineita, kotkottava kuten kana, että pään kokoinen muna putoaa sahajauhoihin... Hupainen, suruton Pelle on hän oleva tahi tuo korea ilveilijäpoika, marakatin puvussa, haukkanokkainen, virnistävä, ylettömän vikkelä poika. Eli ehkä mies, joka tekee päätähuimaavia kuperkeikkoja korkeilla telineillä ja hennoilla langoilla, eli tuo toinen, musta, räpistelevin yökönsiivin, pahaenteisin naurunpurkauksin, joka solmeilee notkeat jäsenensä keräksi, joka on kuin pahahenki. Tahi olisiko hän väkevä mies, joka vääntelee nauloja ja hevosenkenkiä, jota raskaat ja ruosteiset kahleet ja kaularaudat eivät pidätä... Vai puuhailisiko hän kummallisten, viisaitten eläinten parissa...

Niin istui nuori Jakke sirkusteltassa silmät loistaen ja posket hohtaen, sydän väristen tukehduttavan täynnä tunteita.

Meni joku päivä ja kivinen tori oli syksyisessä säässä yhtä autiona ja paljaana, hedelmättömänä, kuten ennenkin, kuten pirunpelto erämaassa. Mutta nuori Jakke oli jo saanut sieltä sadon, korjannut sydämensä laareihin täysiä, itäviä tähkäpäitä.

Meni vuosia ja nuoren Jakenkin oli ryhdyttävä töihin, leipätöihin. Hän katosi synnyinkaupungistaan. Mutta jonakin syksyisenä päivänä ilmestyi taasen likaisenvalkea, iloinen sirkusteltta kaupungintorin nupulaisille kiville. Ja tässä sirkuksessa oli myöskin Jakke. Sinne oudon ihmeelliseen, suruttomaan maailmaan oli hän siis lopultakin päässyt, kuten viimein tulee päämääräänsä ihminen, joka on sitkeä astumaan. Mutta ei hän ollut enää niin vallan nuori, ei niin silmiltä kirkas, eikä niin nuollun puhdas sisältä ja päältä, kuten joitakin vuosia sitten, kun suuret pyrkimykset itivät hänessä.

Jaken, nauravan ilveilijän mielikin oli kevyt ja iloinen, kun hän tuli kotikaupunkiinsa sirkuksensa mukana. Tosin oli mielensä kerennyt välillä jo tummua ja myrtyäkin, kun ei sirkuksen taruinen maailmakaan ollut niin iloista ja surutonta, kuin sen oli kuvitellut. Kun se olikin vain leipäpalan pyydyksiä, aherrusta. Mutta nyt hän oli mieleltään oudon kevyt ja iloinen saapuessaan kotikaupunkiinsa. Näkee siellä joku tuttukin: tämmöinen on Jakesta tullut, ovela, suruton poika, joka ei itke tämän maailman turhuuksia...

Ilta laskeutui pienen kaupungin ylle, märkä syksyinen ilta. Posetiivi soi teltan edustalla, kilkkaraudat helisivät ja vahvakeuhkoinen mies huusi, minkä kaula kesti: — Nyt, nyt! Maailman parhaat koomikot, voimamiehet! Tämän illan viimeinen signaali!

Hiljainen, iltainen sade sipisi ja kuiskaili telttakankaassa, kuten kerrankin vuosia sitten. Voimamiehet, voimistelijat, iloiset ilveilijät ja hupaiset Pellet alkoivat esityksensä. Jakkekin astui vuorollaan marakatin puvussaan kiiltävin, kilisevin koruin sahajauhokehään. Hän kuuli naurun, suosion hyminän. Hänet tunnettiin: Jakke! Meidän kylän poika... Ja hän tunsi rinnassaan lapsellisen riemun ja aloitti notkeasti ilveensä, joiden piti saada ihmiset unhoittamaan muu ja nauramaan lapsellisesta mielihyvästä.

Mutta silloin näki hän Pirjetan, pienen ja tumman tyttölapsen, kasvintoverinsa, jonka hän oli jo melkein unhoittanut maailmanrannan polulla. Mutta nyt hän näki ja muisti: Pirjetta, samettisilmin, kiehkuraisin hiuksin! Lapsellinen riemu pakeni ja sydämensä oli tulvillaan tuskaa ja hätäännystä. Hän tunsi, että esityksensä kävi kömpelösti, naurun irvistys tapahtui kuin rautanaamarilla, ääni oli ontto. Pirjetta istui tuolla ihmisympyrässä. Näkiköhän, tunsikohan hän Jaken? Menikö hänen pieni suunsa hymyyn? Menikö se huvista, vaiko säälistä? Jakke tunsi ilman painavan ikäänkuin läkähdyttäen hehkulamppujen alla, oli kuin olisi lähestynyt jokin valtaisa, tahmainen kieli, jonka nuolaisua vastaan hän oli voimaton: häpeän tunne.

Narrinkaavussa näki Pirjetta hänet, nenä kitillä paisutettuna, naama viiruihin maalattuna ja outoon virnistykseen rypistettynä, puhumassa opittuja, onttoja sukkeluuksia, vääntelemässä jäseniään. Ja leipäpalan vuoksi teki Jakke tätä. Ei hän ollut kuten taivaanlintu, joka laulaa ja pelehtii vapaudessaan omaksi ilokseen. Kuten pensaitten räähkälintu hän rääkkyen juoksi varisevien jyvien ja rähmivien itikoitten perässä...

Miksi oli hän unhoittanut Pirjetan, melkein? Miksi oli Pirjetta täällä, ja miksi oli Jakke nähnyt hänet sinne penkilleen? Miksi tulvivat hänen mieleensä läkähdyttävät tunnelmat, kuten valtaisa, tahmainen, nuoleva kieli? Eikö hän ollut iloinen ilveilijä, suruton Pelle? Hehkulamppujen alla oli hiljaista. Kuului sateen kuiske telttakangasta vasten.

Nyt oli Jaken hypättävä pöydälle pinotuille jakkaroille, kierrettävä jäsenensä merkilliseen mykkyrään ja irvistettävä koipiensa välistä kurkistavalla naamallaan. Hän teki niin. Hän muisti, että Pirjetta istui tuolla. Hänelle Jakke irvisti.

Kuului kolinaa, parahduksia. Jakkarat sortuivat kasaan ja ilveilijä putosi vasten pöydän syrjää ja makasi sitten sahajauhoisella permannolla kuten kuollut. Hänet kannettiin pois. Suusta ja sieraimista tuli verta, johon oli takertunut sahajauhoja.

Sairashuoneen valkoisten lakanoitten välissä tuli Jakke tajuihinsa ja mietti kuumeisin aivoin. Miksi hän oli unhoittanut Pirjetan, melkein? Ja miksi hän sitten näki hänet samettisin silmin, kiharaisin hiuksin? Miksi läkähdyttävät tunnelmat vahasivat hänet kuten tahmainen, ilkeä, nuoleskeleva kieli? Miksi kaikki sattui murheellisesti iloiselle ilveilijälle?