Risto oli saapumassa kortteeriinsa laitakaupungille ja näki siellä pihahuoneen seinänvieressä makaavan miehen. Makaaja oli kookas mies, varsinkin sääriä oli kokonainen ojelmus. Hän makasi selällään ja nukkui juopuneen unta: kurkku örähteli ja sormet koukistelivat nyrkkiin ja suupielissä aterioisivat kärpäset. Risto tunsi hänet kyllä. Se oli Koipi, hänen työ- ja asukkitoverinsa. Miehellä oli virallinenkin nimi, mutta ruumiillisten ominaisuuksiensa vuoksi häntä sanottiin tavallisesti Koiveksi.
Päivä oli kesäinen sunnuntai, ja aurinko paistoi yli kattojen nukkuvaan mieheen. Kärpäset hänen suupielissään liikahtelivat. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut eikä näkynyt. Risto pysähtyi ja katsoi miestä ja hänen aivoistaan erittäytyivät ajatukset kuten hiljaiset sanat:
— Kas, siinähän Koipi makaa! Koiven koivet eivät kestä olla rahamiehenä. Onkohan tuolla enää mitään jälellä tilistään?
Samassa Riston jäsenet värähtivät ja hänen aivojensa erittämät ajatukset ikäänkuin muuttuivat äänenpainoltaan, kuten siellä sielun mustassa kuilussa puhuisi nyt toinen olento.
— Mitäpä se sinuun kuuluu! Olla mitä olla! Kävele ja hoida omat asiasi...
Risto otti jo askelen, mutta pysähtyi jälleen. Hänen sisäinen korvansa ikäänkuin kuunteli sanoja, jotka hiljainen kieli lausui:
— Katsohan huvin vuoksi. Pistä vaikka talteen, etteivät vielä varasta nukkuvalta, kaveriltasi...
Risto kumartui ja pisti hiljaa kätensä nukkujan poveen ja veti sieltä lompakon. Hän avasi sen. Siellä oli yksi ainoa seteli, suurin valtakunnan rahoista.
— Kas, onhan sillä vielä rahaa.
Riston silmät vilkaisivat ympäristöön. Mitään ei näkynyt. Juopuneen avoimen suun seuduilla horisi pari kärpästä. Muuten oli hiljaista. Nukkuvan miehen lompakko pujahti Riston omaan poveen ja hän astui nopeasti portista esikaupungin hiljaiselle kadulle, jota käveli kiireesti eteenpäin. Ajatusten äänettömät sanat ikäänkuin valuivat ohuena, hyppelehtivänä rihmana hänen aivoistaan:
— Sepä sattui, onni potkaisi ihmistä! Kukaan ei tiedä mitään. Ei edes Koipi itse tiedä toinnuttuaan, ovatko rahat varastetut vaiko muuten huvenneet. Mitä sellainen mies rahalla tekee? Kun tointuu, niin imee uutta viinaa sisäänsä niin kauan kuin on lanttikaan jälellä.
Risto taasen on eri mies. Hän ei ota ryyppyjä. Hän käyttää rahansa oikeihin asioihin. Hänellä on tyttökin tiedossa. Hän perustaa perheen ja auttaa vanhempiaan, jotka asuvat kaukana maalla.
Auttaako heitä? Risto tietää, etteivät he apua tarvitse. Hänen isänsä on vielä luja ukko kuin pukinsarvi. Hän on pieni varaskin: sissittää maantuotteita pienissä erissä, heinää, viljaa, perunoita ja puita ja elää kyllä. Kyläkunta kutsuu häntä Hiiri-Pekaksi. Ristoa oli sanottu hiiren pojaksi. Osaksi tämän nimenkin vuoksi hän oli lähtenyt sieltä, tienaamaan rahaa ja miehistymään.
Ja nyt hän kävelee kadulla toverinsa lompakko taskussaan ja kuuntelee sisäisiä ääniään. Hän kuulee nyt sen toisen äänen:
— Mutta hiiren poikana sinä silti pysyit, vaikka tänne tulit. Varastit nukkuvalta toveriltasi. Entäpä jos joku näkikin? Joudut linnaan! Ja sanotaanhan, että joku aina näkee. Sallimus ei salli, että näillä rahoilla olisi menestystä.
Nämä äänet vaikuttavat ikäänkuin suoraan Riston jäseniin. Hän kääntyy ja tulee jälleen kortteerinsa pihaan. Koipi nukkuu siellä kuten ennenkin. Risto pistää lompakon hänen taskuunsa ja kääntyy pois.
— Siinä on omasi.
Mutta samassa hän taasen pysähtyy.
— Hullu! Kukaan ei olisi tiennyt mitään. Ja hyvä työ se olisi ollut Koipeakin kohtaan: moni synti olisi siltä jäänyt tekemättä. Aamulla olisi jo ollut lähtö terveelliseen työhön. Ja Risto olisi käyttänyt rahat parempiin asioihin.
Aivan kuin huomaamattaan hän jälleen palasi, kumartui ja käveli pian kadulle Koiven lompakko povellaan. Mutta hänen sisässään puhuivat taasenkin äskeiset äänet, saman sisältöisinä, vaikkakin eri kääntein. Katumus ja pelko ja oikeuden noudatus voittivat jälleen hetkeksi. Hän palasi ja asetti rahat paikoilleen. Mutta nytkin vakasivat hänet kahtaalle huopaavat, epäröivät, tuskaiset ajatukset:
— Hullu! Otettava se olisi. Eikä kukaan tiedä mitään. Menevät ne tuolta mieheltä kuitenkin...
Vielä kerran hän kumartui nukkujan ylitse. Lompakko oli jälleen hänen kourassaan ja silmät vilkaisivat epäilevinä ympäristöön. Mitä? Kuuluiko kolinaa? Ehkä joku luurailee? Päätös tähän täytyy tulla, tällaiseen huopailemiseen.
Hän pisti lompakon jälleen ylen hitain liikkein juopuneen taskuun ja tarttui tätä sitten äkkiä kaulukseen, aivan vihan vimmassa ja kiskoi hänet pystyyn. Miehen jalat eivät holttaa ollenkaan. Hän örisee ja huitoo käsillään. Mutta Risto kiskoo häntä kuten hirttä, vetää hänet huoneeseen ja julistaa täällä:
— Siellähän se Koipi taasen makasi ja sillä saattaa olla rahojakin. Oli onni, että satuin minä löytämään, eikä joku muu mies, joka olisi voinut koettaa onko kaverin povi lämmin...
Risto tuntee itsensä aivan iloiseksi, kuten jostakin vapautuneeksi ja rauhan saaneeksi. Asunnon emäntäkin häntä vielä kiittää.
— Mieshän sitä sinä olet, mutta entä tuo Koipi riepu...
Mutta Risto puolustaa nyt Koipeakin:
— Oikea mies se on kaverikin, jos hän nyt ryyppääkin.
Koko sunnuntaipäivän tuntee Risto itsensä ikäänkuin voiton saavuttaneeksi, iloitsevaksi. Varsinkin illalla, kun hän kävelee hämyisessä puistossa tytön kanssa.
Ääni sanoo hänen sisässään:
— Enpä ollutkaan mikään hiiren poika.
Aamulla on Koipi selvä, mutta töihin hän ei suinkaan lähde: onhan hänellä vielä valtakunnan isoin seteliraha taskussaan. Hän tarjoaa Ristolle ryyppyjä palkinnoksi, kun on kuullut, että tämä on tuonut hänet eilen seinien suojaan seteleineen. Mutta Risto on siinä suhteessa varma mies: hän inhoaa viinaa.
— Minkäpä minä sitten sille teen, kun sinä olet niin siisti mies, sanoo Koipi.
Hän lähtee kuluttelemaan rahaansa, mutta Risto menee töihin.
Sitten kuluu loppuun se päivä ja yö ja toinenkin päivä. Illalla töistä palatessaan tapaa Risto Koiven sängyssä makaamassa. Hän sanoi elämän olevan etovaa ja kupariseppien töissä ja pyysi Ristolta lainaksi jotakin markkaa parannusryyppyihin, että tointuisi elämään ja töihinkin.
— Nytkö rahasi ovat sitten menneet?
— Ovat. Miten lienevätkään. En kai minä niitä kaikkia ole juoda kerinnyt.
— Ei tipu.
Alistuvasti sulki Koipi silmänsä. Mitäpä on ihmisellä muutakaan neuvoa tässä armottomassa maailmassa: kumarra pääsi.
Mutta Risto tuijottaa häneen synkeänä ja monet ajatuksien hiljaiset sananauhat kulkevat hänen aivoissaan:
— Talteenpa menivät rahat. Hullu! Olisitpa ottanut ne niin olisivat asiat paremmin tuollakin miehellä: ei olisi kipua ruumiissa. Ja loput rahoista sai ehkä joku irstas portto, ja hänen tyttönsä, joka odottaa kotia, saa yhäkin odottaa...
Hänen aivoistaan kehrääntyi ajatus: ei olisi ollut synti, vaan ylhäältä viitottu teko asiain parhain päin järjestämiseksi. Mutta hän oli hullu, paksupää joka noudatti vanhoja kaavoja...
Siitä pitäen Risto alkoi tuntea hämärää vastenmielisyyttä työ- ja asuintoveriaan kohtaan, jopa suorastaan vihata häntä, miestä, joka sillä tavoin pani menemään kauniin rahan. Ristossa eli jo puolittain luulo, että se raha oli ollut oikeastaan hänen, ainakin sallimus oli sitä ollut jo hänelle ojentamassa.
Hänelle tuli tuiki tukalaksi sietää Koipea näkyvissään. Hän alkoi kohdella tätä ynseästi ja pilkkailla monella muotoa. Pitkäkoipinen mies oli luonnostaan hyväntahtoinen, mutta hän tunsi kuitenkin vihan ja pilkan. Vaikka hänen tunteensa ovatkin yhtä romuluiset kuin hänen ruumiinsakin ja ajatuksensa vyörähtelevät suurina lohkareina, tajuaa hän, että heistä kahdesta on kehittynyt jollakin tavoin vihamiehet.
Hänellä ei ole sanantaitoa, ja siksi hän tavallisesti kuuntelee äänettömänä Riston rienaavia puheita. Kerran hän kuitenkin sanoi:
— Puhut, kun tiedät, etten viitsi sinua kourin opettaa...
— Et pystykään. Vaikka sinulla on kokoa, ei sinulla silti voimaa ole.
Tämä tapahtui työmaalla ruokatunnilla. Miehet nauroivat ja kehoittivat heitä kokeilemaan, kumpi käsipuheessa pärjää. Oikeastaan ei uskottu Riston siihen uskaltautuvan, koska hän oli kooltaan aivan pieni Koiven rinnalla. Mutta liha hänen jäsenissään oli elävää lihaa, nopsaa ja liikkuvaa ja lisäksi tiesi hän taitavansa muutamia painiotteita. Siksipä hän uskalsikin ärsyttää Koipea toisten säestämänä, kunnes tämä sanoi:
— Tule iloon!
He kävivät kiinni toisiinsa ja voimantempuissa taitamaton Koipi tuli heti heitetyksi äkkitempulla tantereeseen.
— Se oli erehdys, sanoi hän. En arvannut pitää varaani.
Hän yritti uudestaan, nyt jo vihanväessä. Mutta pian hän jälleen tapasi itsensä selällään maasta, lennettyään sinne huimassa kaaressa. Hän kaatui omaa väkevyyttään: Risto vain ohjaili hänen rynnistystään.
— En ole tottunut tähän painihommaan, sanoi hän.
— Elä puhukaan enää mitään, kun noilta jaloilta kaadut. Ei se ainakaan Luojan syy ole, ivaili mestarikin.
Tässä tilaisuudessa Koipi kypsyi suureen vihaan Ristoa kohtaan. Tämä oli ollut liian häpeällinen lankeemus, joka oli jotenkin kostettava. Hän oli luonnostaan yksinkertainen mies. Hänen ainoat harrastuksensa olivat työnteko ja viinanjuonti. Hänen mielikuvituksensa on köyhä. Muu ei juolahda hänen mieleensäkään kuin kostaa laatunaan: saada Risto tunnustamaan, että voimaa sitä on toisellakin.
Koipi menee painitemppuja taitavan miehen luo ja ottaa häneltä opetusta.
Sitten jonakin sunnuntaina, parisen ryyppyä ryypättyään, etsii hän Riston ja sanoo:
— Tule iloon! Jos nyt olisi jo minunkin vuoroni heittää.
Risto ei voi kieltäytyä. Paini alkaa. Miehiä seisoo tälläkin kertaa heidän ympärillään. Käy ilmi, että Koipi on todellakin tullut taitavammaksi. Hän saa Ristosta hyvän otteen, rautaisen ja murtumattoman vangitsemisotteen, joka kiduttaa ja on särkemäisillään jäsenet.
Koipi puristaa armotta. Risto läähättää. Anoako armoa? Ei, siihen ei kieli käänny. Hirveä raivo nousee hänessä.
— Tuollainen mies, sääskisääri! Hävitti kauniin rahan ja hävittää vielä monet toiset ja nyt murtaa hänen jäsenensä...
Riston toinen käsi on vapaa ja siihen kopeutuu puukon pää, Koiven oman puukon pää. Hän tarttuu siihen. Se nousee tupesta ja painuu äkkisurvaisulla päätä myöten Koiven rintaan. He molemmat tuupertuvat maahan. Risto on mennyt tainnoksiin ponnistuksesta ja niskaansa ja toista käsivarttaan rasittavasta kivusta.
Kun hän tointuu, on paikalla jo kaksi ratsupoliisia, jotka kiinnittävät remmejä hänen ranteisiinsa. Koipi makaa selällään, puukko rinnassaan. Ajatuksien sananauha alkaa erittäytyä Riston aivoista:
— Niin sen kävi. Se oli loppu. Miehentappaja sinusta tuli, kun et tahtonut varastaa. Sinä olet luontojasi varas. Sinun isäsikin on varas, pieni, vahingollinen kylähiiri, maankasvujen nakertaja. Mutta sinä et totellut luonnon ääntä, ja se johti sinut turmioon, murhaan, kuritushuoneeseen...
Ratsut juoksevat ja Risto juoksee. Hän on lyhytkasvuinen mies ja roikahtelee ilmassa. Välistä hipovat kantapäät maata. Ajatuksien sananauha purkautuu hänen aivoistaan katkelmissa:
— Et sinä sittenkään ole hiiren poika... Isäukon, kylähiiren, hampailla ei olisi koskaan näitä töitä tehty.