Kylään saapui outo mies, joka osti mökin sen laitamilta ja asui siinä pyrkimättä liikoihin kanssakäymisiin naapureitten kanssa. Tästä miehestä riitti kylän asukkaille puheita moniksi joutoajoiksi, varsinkin sitten kun oli jotenkin tullut tiedoksi, että hän oli samasta kylästä ja samasta mökistä lähtöjäänkin. Kuului olevan siinä mökissä ennen eläneen, nyt jo vuosia vainajana olleen miehen poika, joka heti vartuttuaan oli lähtenyt maailmalle. Oli elänyt kuulojen mukaan merillä ja vieraissa maissa vuosikymmeniä ja saapunut nyt vanhenemaan ja kuolemaan tekopitäjäänsä.
Sen miehen takia vaivasivat kylän ihmiset päätään ja kieltään aluksi sangen paljon, vaikka se olikin ylen vähän mitä hänestä tiedettiin. Sillä hän oli tuiki vaitelias ja ulkonäöltään rauhallinen mies. Hän ei puhellut kyläläisten kanssa. Jos joku pyrki kyselemään, olivat vastaukset lyhyet. Enimmäkseen hän pysyi majassaan ja valmisteli siellä ruokansa ja räätinsä ja söi ne. Hänen maanviljelysharrastuksensa olivat vähäiset. Ja miksikä hän olisikaan tehnyt vaivalloista maatyötä, kun hänellä näytti olevan rahaa? Hän avasi kukkaronsa ja osti kauppahuoneesta mitä tarvitsi.
Vähitellen tähän mieheen totuttiin ja hänestä ei puhuttu enää mitään.
Sattui sitten pieni tapaus, jonka johdosta tästä yksinäisestä miehestä puhuttiin taasen paljon. Hän oli sattunut istumaan, miten lienee sattunutkin, tilaisuudessa, jossa seurakunnan pappi puhui. Mies oli istunut ja kuunnellut koko illan niin vakaisen näköisenä, että näytti melkein hurskaalta. Mutta kun pappi lopetti puheensa, oli hän sanonut:
— Siitäpä ei saanut helvetinmoistakaan käsitystä.
Ja ennenkuin pappi ja sanankuulijat selvisivät ällistyksestään, oli hän kävellyt ulos huoneesta.
Kyläläiset puhuivat paheksuen tuon omituisen miehen käytöksestä siinä tilaisuudessa. Varmaankin se luuli joku olevansa sanoessaan siten papille. Epäilemättä hänellä tuon ylen hiljaisen ja tyynen ulkokuorensa alla oli törstin ihmisen törstit tunteet.
Tämä asia vanheni. Mies eleli erakkona majassaan eikä antanut mitään aihetta uusiin ja enempiin puheisiin.
Jos joku olisi voinut kurkistaa tämän kummallisen miehen sieluun, olisi hän tosiaankin kauhistunut ja nimittänyt häntä hulluksi. Mutta kukaan ei kurkista sielun mustaan kuiluun, kenenkään varpaat eivät astu sen tutkimattomaan hiekkaan.
Siispä ei kukaan tiennyt mitä tämän hiljaisen ja vanhenevan, maailmaa nähneen miehen mielessä liikkui. Kukaan ei tiennyt, että hänen aivoissaan risteilivät alinomaa uskonnolliset ajatukset, laadultaan omituiset.
Jumala, korkea henki kerran eritteli itsensä kahdeksi kappaleeksi. Isäksi ja Pojaksi, ja Poika lähti vapahtamaan synnissä elävää ihmiskuntaa viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Semmoinen manööveri täytyi Jumalan järjestää rakastamiensa ihmisten puolesta. Ja niin me olemme vapahdetut Jeesuksen haavoilla ja verellä.
Mutta tämä kylänlaidassa asuva mies ajattelee tästä asiasta, että tämäpä nyt temppu. Helposti hän luulee tuossa suhteessa pääsevänsä Jumalan vertaiseksi, vieläpä voittavansakin hänet. Sillä eikö Jumala ole asemansa vuoksi aina ollut liian hyvillä päivillä, kissan päivillä, voidakseen kestämisessä ja kärsimisessä päästä ihmisen verroille? Sillä tämä Jeesushan, osa Jumalaa, tiesi kaikki. Hän tiesi lopultakin pääsevänsä ruotopuolelle, vaikka hän vähäisen ajan kärsisikin ihmisten pilkkaa ja antaisi lyödä jäseniinsä ruosteiset naulat.
Sen sijaan tämä kylän ja metsän laidassa asuva mies ei tiedä mitään. Hän on vain ihminen. Mutta silti hän uskoo voivansa vapaaehtoisesti ja syyttömästi kärsiä ja kuolla, kuten Jeesuskin, vieläpä vähin äänin, aivan hiljaisesti. Eikä tehden siitä suurta numeroa, kuuluutellen sitä teillä ja saattaen sen kaikkien ihmisten tietoon, että katsokaa: näin minä asiat järjestän...
Kylän laidassa asuva voi järjestää sen niin, ettei siitä tiedä kukaan muu kuin hän. Sekä Jumala.
Mutta onko hän virheetön uhriksi? Eikö hän ole syntinen ihminen? Mutta onhan Jumalakin tehnyt erehdyksiä nuoruudessaan, esimerkiksi värkkäämällä ihmisen tänne tekemään hullutuksia ja tappelemaan. Sitä paitsi hän katsoo tämän asian Jumalan ja hänen keskeisekseen, hän tahtoo vain näyttää, että viattomassa ja vapaaehtoisessa kärsimisessä hän pystyy siihen mihin tämäkin. Ja pystyy siihen vähin äänin. Hän ei häiritse ihmisiä heidän jokapäiväisissä askareissaan kuten Jeesus teki. Hänhän julisti esimerkiksi taivaan portin olevan niin pienen, ettei siitä tavarain kanssa sovi sisälle. No, eikö tämä sitten käy toimeliaasti vaeltavien ihmisten sisulle?
Kanna ristiäsi joka päivä.
Kylän laidassa asuva mies kantaa jokaisena kesäisenä päivänä suolta suuren tervaksisen kannon. Hän kiskoo sen irti ja hikoilee raskaan taakkansa alla. Kannot kuivuvat mustina kummituksina hänen pihatantereellaan.
Sitten hän pilkkoo ne pieniksi ja latoo ne pinoon.
Kylän ihmiset ihmettelevät hänen puuhaansa: miksi hän kantaa kantoja, miksi hänellä pitää olla valtava pino punalihaista tervaspuuta? No, hullu on hullu.
Hän kiskoo suolta kannon toisensa perästä ja hänen puukasansa kasvaa valtavaksi vuosien kuluessa. Hänen aivonsa käyvät Jaakopin painiaan Jumalan kanssa. Hän on yksin, ainoana seuranaan vain omat ajatuksensa, jotka ovat öykkärin ajatuksia:
— Sinä tiesit kaikki ja minä en mitään. Ja kuitenkin on minulla otsaa vapaaehtoisesti ja suurin kärsimyksin erota tästä elämästä, vaikka minulla ei olekaan tietoa ylösnousemisesta kolmantena päivänä, puhumattakaan pääsemisestä korkealle viskaalin paikalle läpsimään tuomioita eläville ja kuolleille...
Eikä yksikään kylän asukkaista tiedä tämän miehen jättiläiskamppailusta Jumalan kanssa. Kerran hän kuitenkin tulee antaneeksi pienen vihjeen. Naapurimökin mies, joka joskus häntä puhuttelee, kysyy häneltä, että miksi hän kokoaa noita tervaspuita.
— Tuskan päivän varalta, vastaa hän.
Naapurimökin mies tekee vastauksesta omat johtopäätöksensä ja selittää kyläläisille, että nyt se profetoipi: se luulee tulevan sellaisten pakkasten, että metsän puutkin paleltuvat.
Aika kuluu, kuluu kymmenen vuotta. Metsän laidassa asuvalla miehellä on tervaksia runsaasti. Mutta miten on, oi ihminen, kamppailusi Jumalan kanssa? Sitä käydään yhä. Näinä päivinä on hän puhunut naapurimökin miehelle, että hän on tässä asumuksessaan niin yksin. Kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Paljonko naapuri tahtoo kun viepi hänen luunsa hautaan?
Naapuri pitää näitä leikkipuheina, mutta sanoo, että seitsemän markkaa. Mutta toinen avaa kukkaronsa ja maksaa.
Joitakin päiviä ennen Juhannusta hän alkaa latoa tervaspuistaan ympyriäistä, onttoa roviota. Siitä tulee korkea ja juhlallinen kuin torni.
Juhannusaattoiltana hän sytyttää rovion tuleen ja ottaa sitten taskustaan setelipinkan.
— Katsos, sanoo hän, sinä tiedät kaikki ja minä en mitään. Katsos, tässä on rahaa tuhansin markoin: enkö voisi elää edelleenkin? Sinut täytyi esivallan raahata pääkallon paikalle, mutta minä astun tuskanpaikkaan vapaaehtoisesti ja yksin. Sinä teit kärsimisestäsi laulun ja kuuluutit sen kaikkien tietoon. Minä en puhu siitä kenellekään, enkä kaipaa todistajia.
Jumalan kanssa kilvoittelija astuu onton rovionsa sisään. Hän katsoo olevansa voittaja pelissä: sillä eikö tulessa ole tuska sangen kiukkuinen, kun se käypi pintaan, hengen istuessa kuitenkin lujasti sydämessä... Hän on valinnut tulikuolemalleen Juhannusaattoillan siksi, että kansa silloin vähimmän ihmettelee. Miksei hänkin poltteleisi Juhannuskokkoa kerran? Kukaan ei tiedä, miten siinä onnettomuus sattuu.
Kyläläiset näkevät hänen suuren polttorovionsa liekit ja savun ja sanovat, että varmaankin siltä ovat ne suuren pakkasen toiveet menneet, kun se nyt polttaa ne puunsa kokkotulena.
Seuraavana päivänä huomataan, että mies itsekin on kadonnut kokoamiensa puiden mukana. Naapurimökin mies tulee ja kaivaa jonkun luunsirun esiin rovion tuhkasta, sillä onhan mennyt mies itse valtakunnan rahalla palkannut hänet viemään luunsa hautaan.
Jotkut kylän asukkaista ihmettelevät, että mitenkähän tuo niin eli kokkonsa kanssa, että sai tulen vaatteisiinsa. Toiset sanovat, että mies tappoi ja poltti itsensä, kun siltä olivat rahat lopussa. Muutamilla taasen on luulo, että tuo vaitelias mies oli maailman rannoilla tehnyt syntiä ja rikoksia. Siksi sielun vihollinen kasautti sillä kymmenen vuotta puita omaan polttorovioonsa.
Mutta kukaan ei olettanut jättiläismäistä, öykkärimäistä ja hiljaista Jaakopinpainia taivaan Jumalan kanssa.