Reppuselkäinen mies käveli tiellä. Se tie on kaukana pohjoisessa, eikä sitä koskaan ole tekemällä tehty. On vain alettu ajaa pitkin hiekkaisia kankaita, viisaasti pujotellen kapeimmista ja kuivimmista paikoista kangaskatkeimien ylitse. Johonkin sellaiseen on täytynyt asetella kapulasilta.
Tällaista tietä käveli reppuselkäinen mies. Sää oli murheellisimpia mitä on olemassa tämän taivaan alla.
On kevät, vedet läikkyvät sulina, ja maat ja puut vihoittavat jo vihreyttä. Silloin saa piru palkeensa paikatuksi. Tulee pitkäjäykkinen tuuli pohjoisesta ja sataa ilkeätä, harmaata räntää.
Molemmin puolin häämöittävät kaukaisten vaarojen rinteet, näkyvät alakuloiset, tylyt nevat ja pilkoittavat järvien ja lampien sysimustat vedet. Sitten näkyi korkean vaaran laelta vanha ja harmaa talo kuin linnoitus. Menneet miehet ovat jo muokanneet maan ja vääntäneet kivet kasaan tuolla turvallisessa korkeudessa, jonne eivät pienet hallat ylety. Joskus miesmuistiin sinne yltää vain suuri taivaallinen vilu.
Reppuselkäinen mies lähestyi ja näki talon peltojen laidassa hevosen, eli oikeastaan surkean laihan hevosen raunion. Arvattavasti sillä oli ajettu talvi tukkeja, ankarin kuormin ja vähin eväin, ja ujutettu se aivan loppuun, luuskaksi. Se oli kiinnitetty sylen pituiseen nuoraan, ja kuloinen maankamara sen ympäriltä oli kaluttu mustalle muralle.
Räntä löi miestä vasten naamaa, sillä hän kulki kohti pohjoista. Ja koko ilmapiiri oli omansa ärsyttämään hermoja ja saattamaan mielen katkeraksi. Kun hän siis näki tämän hevosen sylen mittaisessa liekanuorassa, nousivat hänen tajuunsa heti kiroukset sen kohtalon puolesta taivasta ja ihmisiä vastaan.
Hieman ylempänä lähellä taloa levitettiin lantaa pellolle hevosin ja miehin. Työntekijät katsoivat tulijaa. Tämä tulija aloitti:
— Eikö tuolle hevoselle voisi antaa ruokaa?
— Oletko sinä joku hevoskonsulentti? Jos olet minua viisaampi, niin tiputa sille ruokaa taivaasta! Minun käsittääkseni sitä on vain maassa, mikä on...
Tämä oli isännän ääni.
— Voisi sen ainakin asettaa vähän pitempään köyteen. Pistetäänpä nyt nälällä ja työllä kiusattu luontokappale sylenmittaiseen nuoraan...
— Koni on minun ja köysi on minun! Ja minä elän niiden kanssa mihin malliin haluan!
— Saattaa olla niin. Mutta paljonko luulisit siitä linnaa tulevan, jos tuo köysi katkaistaisiin?
— En tiedä sitä linnarätinkiä, mutta puolitoista tuhatta kun luet kouraan, niin katkaise tahi venytä köysi niin pitkäksi kuin haluat ja syötä konille vaikka sokerileivoksia...
Reppuselkäinen mies ei puhunut sanaakaan. Hän kaivoi esiin kukkaronsa ja ojensi isännälle pari seteliä.
Tämä katseli ensin ihmeissään ja epäröiden, mutta otti sitten rahat vastaan.
— No, hevonen on teidän. Halvalla saitte, mutta mitäpäs siinä. Saatte nousta selkään ja ajella edelleen.
Isäntä nauroi. Outo mies palasi ostamansa eläimen luo ja kaivoi repustaan naganin, vanhan venäläisen upseeripyssyn. Kuului pamaus ja hevonen kaatui. Sen ohimosta valui pieni verisuihku, ja sen jalat värähtelivät hetken. Mies pisti aseen reppuunsa ja käveli jälleen eteenpäin.
Sivuitse mennessään hän sanoi peltomiehille:
— Minä jatkoin vähän liekaköyttä!
Peltomiehet eivät puhuneet sanaakaan, mutta he katsoivat kulkijan jälkeen rengasmaisin silmin, kunnes tämä katosi.
Harmaa räntä löi yhäkin kulkijaa vasten kasvoja, ja metsäinen maisema näytti synkeältä. Mutta hän oli saanut sydämeensä eräänlaisen rauhan. Hän uskotteli tehneensä armeliaisuuden teon, teatterimaisen tai lähetyssaarnaajamaisen tempun korvessa. Yksinäisellä vaaralla seisovan talon peltomiehet muistaisivat tuon kohtauksen vielä vuosien kuluttuakin.
Mutta seuraavana aamuna maksaessaan ruoka- ja vuodeveroaan erämaan kylässä ja havaitessaan kukkaronsa eilisen päivän tapauksen vuoksi arveluttavasti ohenneen, reppumies kiroili hengessään. Hän sätti itseään, että milloin te opitte lämpenemättä näkemään tienoheisia asioita... Mitä teille kuuluvat ihmisten vetojuhdat, joita on arvaamaton määrä ja joiden ylimmäiseksi papiksi teistä ei ole... Kuka tietää, jos sekin luuska olisi vielä kesäisillä laitumilla lihonut ja vöyrtynyt ensitalvisten tukkikuormien eteen? Mutta nyt se on vainaja, ja te olette köyhä mies.
Mutta sitten reppumies muisti, ettei ole mitään hedelmättömämpää sieluntilaa kuin katumus. Mennyt on mennyt ja tapahtunutta ei tee toiseksi taivaan Jumalakaan.
Reppuselkäinen mies käveli jälleen kohti pohjoista. Taivas oli nyt sees, ja aurinko paistoi. Maassa näkyi vielä kummallisina, kuvioisina riekaleina eilisen lumirännän rippeitä.