Pöydälläni on ihmisen leukaluu, tumman vaalea ja hauras. Se on ollut siinä monta vuotta. Se on minusta juhlava koru. Se on saarnaaja, joka muistuttaa, että kaikki liha on kuin ruoho ja että sinun kuoleman pitää.
Tämä leukaluu on kaukaa pohjoisesta. Silloin oli kesäyö, ja aurinko katsoi sinisten tunturien ylitse. Suuren järven mustasinisiin vesiin lankesi kuin tulinen patsas. Laiska tuuli puhalteli valkoiseen purjeeseemme. Laskimme matalan, hiekkaisen saaren rantaan, jossa oli vanha hautuumaa. Puuristit olivat lahoavia ja kallistuneita. Vielä useammat olivat jo kaatuneet ja peittyneet jäkälään ja hiekkaan. Vesi oli syövytellyt saaren hiekkarantaa, ja eräässä paikassa olivat vainajan luut vyörähtäneet esiin.
— Hei, veikko, sanoin minä, sinä näytät jo tulleen verrattain hajamieliseksi. Tuskinpa huomaat, jos joku nikamasi katoaa.
Pistin luun taskuuni. Ja nyt se on pöydälläni, kirkkomaahan siunattu luu, entisen ihmisen leukaluu. Kerran se ori ollut lihan peitossa, tarpeellinen, elävä ja kärsivä kappale. Kuinka monesti nuo kuluneet hampaat ovatkaan halukkaasti iskeneet ravintoon? Kenen luu se on? Mahdotontapa on mainita mitään nimeä. Kun ihminen ehtii tuolle asteelle, ei eroja ole. Luu kuin luu.
Voi vain arvailla. Voi panna sata yhtä vastaan, että se oli kalamiehen, poromiehen luu. Se oli osa ihmistä, joka eli siellä kaukana pohjoisessa, missä maat ja vedet ovat ylen mutkaiset ja silmä näkee pitkälle paljaitten kivien päältä. Ehkä tuotakin luuta rasitti kipu, kun ihmisen selkä kyömistyi ja kastui venettä soutaessa kovassa aallokassa. Noihin hieman kuluneihin hampaisiin iski tauti ja kalvoi niihin nuo kolot. Mutta yhä ne jauhoivat kalaa ja lihaa. Koneisto toimi. Veri pumppautui korttelia ylempänä sijaitseviin aivoihin, jossa ajatukset syntyivät ja kuolivat. Niissä asui ilo ja pelko. Etenkin pelko, koska ilo on synti, jota jumalat eivät kärsi. Ja leukaluun omistaja koki mahdollisuuksien mukaan karttaa syntiä ja saavuttaa jumalien mielisuosion.
Sitten tuli vanhuus ja kuolema. Koneisto oli kulunut piloille. Tuo leukaluu ei enempää liikkunut. Elämä ja ilo, kipu ja suru olivat ohitse. Ruumis, jonka osa se oli, soudettiin saareen ja haudattiin, ja pappi luki noitalukunsa:
— Maasta tulit ja maaksi tulet jälleen ja viimeisenä päivänä olet heräävä.
Suuri luonto, joka alinomaa hävittää ja jälleen luo, kukisti pian lihan, joka on heikko. Luissa riitti töitä hieman pitempään. Jopa tuulien ajamat vedet kerkesivät vyöryttää maan haudalta niin, että ne paljastuivat.
Tuossa pöydälläni on nyt eräs kappale niistä. Se on ehkä entisen kala- ja poromiehen luu. Ehkäpä hän siitti jälkeläisiä, jotka yhä jutivat siellä isänsä polkuja kalan ja poronlihan ääressä. Mutta heidän isäinsä luu on pöydälläni. Se on kerran liikkunut, hienontanut arvaamattoman määrän elintarpeita ja punainen, verevä kieli on ollut sen naapuruudessa ja puhunut.
Ja vielä nytkin tuo tumman vaalea ja hauras leukaluu kertoo minulle monenkaltaisia asioita, kun myöhään yöhön valvon pöytäni ääressä. Kun lamppu heittää siihen valoaan, olen huomaavinani tuon totisen luun vääntyvän hienoon, ivalliseen hymyyn.