Hän oli korkeudeltaan täsmälleen neljä jalkaa ja kaksi tuumaa. Sääret olivat lyhyet ja hieman väärät, silmät pienet ja harmaat ja syvissä koloissa. Runsaasti tukkaa ja partaa tunkeva pää oli aina kallellaan. Asussa oli kaksi erikoisuutta: lapikkaiden varsien suut olivat kolmanneksen mitastaan alaskäännettynä, ja lakki oli kallellaan päinvastaiseen suuntaan kuin pää. Hänen askelensa olivat ylen tasaiset, ja yksin käydessään hän hyräili, vanhanaikaista polskaa.
Hän oli torpanmies ja harjoitti sitäpaitsi muurarin ammattia, vaikka ei ollutkaan siinä erittäin etevä.
Hänen kykynsä ilmenivät muussa. Hän oli oikeastaan perin merkillinen mies, pieni nero kotilaaksossaan. Hän sai tehdä sellaista, mikä jonkun muun tekemänä oli rikos, josta joutui käpälälautaan. Mutta hän oli saanut muuten perin ahdashenkisen ja suvaitsemattoman kyläkunnan osoittamaan suurta vapaamielisyyttä, kun kyseessä olivat hänen tekosensa. Miten se oli tapahtunut, se ei ole selvästi selitettävissä.
Tuskinpa kukaan ajattelikaan kuljettaa häntä oikeussaliin. Hänestä jollakin tavalla nautittiin, saatiin huvia. Hänelle annettiin nimi Hiiri-Pekka, joka kuvasi hänen olentoaan ja elintapojaan.
Sillä hän oli pieni kylähiiri. Hän oli elinaikansa harrastanut käytännössä omaisuuden yhteyden aatetta. Hänen torppansa oli pieni ja maatilkkusen ympärillä mitätön ja kivinen. Mutta kuitenkin hän elätti paria lehmää, jauhatti joskus jyväpussin myllyssä, käytteli säästämättä perunoita ja puita. Ja kaikkien näiden elämän tarpeiden hankinnassa oli jotakin salamyhkäistä.
Kesällä, kun maanomistajat ympäristön pelloilla tekivät heinää, oli Pekkakin omalla maatilkullaan samoissa puuhissa. Hän läiski viikatettaan kiviin ja hioi sen terää, öisin hänen väitettiin tekevän ilmatieteellisiä katselmusretkiä ja kuuhkivan rajojen yli toisten pelloille. Ja kun tuli aika kasata kuivuneet heinät, ilmeni Pekan kivinen maatilkku ihmeellisen satoisaksi. Hän loi siihen pulskan suovan, loipa kaksi ja kolmekin. Joku semmoinen puhelias ja vähän koiranleukainen kyläläinen saattoi ohi kulkiessaan ihmetellä ja ihastella mökin maanlaadun hyvyyttä ja sen isännän taloudellista toimeliaisuutta. Siinä saatiin kuulla, että jos saisivat muut miehet yhtä pieniltä pinta-aloilta yhtä pulskat sadot, niin ei tässä maassa köyhyyttä olisi. Tulipa joskus ehdotus, että tyhmien pitäisi tehdä opintoretki Pekan tilalle.
Mutta jos puheet alkoivat mennä ilmeisesti virnistelymäisiksi, ilmoitti Pekka, että hänellä on rikuton papinkirja. Ja puheliaat miehet myönsivät, etteivät sitä epäilleetkään ja lähtivät pian.
Syksyn pimeinä öinä sanottiin Pekan korjaavan satoa kaikista vuoden tuloksista ja kuivista polttopuista. Talvella hänelle ei sanottu tulevan tiukkaa, vaikkapa kesällä kootut heinät loppuisivatkin. Olihan suuressa kyläkunnassa sellaisia, joilla heinät riittivätkin. Silloin niistä ylettyi Pekallekin. Hänen väitettiin saavan heinäkasan kylkeen yhtä sievän ja huomaamattoman kolon kuin pienen hiirenkin.
Kerran Hiiri-Pekka oli tehnyt kuitenkin itsensä syypääksi epärehellisyyteen. Aholan isäntä oli silloin käynyt häntä tervehtimässä oikein lautamiehen kanssa ja kovistellut häntä ihmisten narraamisesta.
Tapahtui, että eräänä huhtikuun aamuna Aholan renki tuli heinästä ja sanoi, että ladolla oli käynyt varkaita.
— Etköhän liene ereyksessä, sanoi isäntä. Pekka lienee hakenut kevätheiniä. Mistä ne nyt rosvot!
— Mutta nämä olivat ison miehen jäljet, väitti renki. Ei Pekka kykene niin pitkään astumaan.
— Vai olivat askelten välit pitkät. Sitten se on saattanut hyvinkin olla varas. Mene hakemaan lautamies ja pari isäntää tänne niin lähdetään syynille.
Tarkastusmiehet tulivat ladolle ja näkivät iltayöstä sataneessa lumessa jäljet. Ja askelten välit olivat pitkät, liian pitkät Pekan astumiksi. He lähtivät seurailemaan niitä, ottaen tarkan selon jalan jälkien muodosta ja suuruudesta, samoinkuin kelkkahäkin jalaksienkin jättämistä jäljistä. Mutta jonkun matkaa kulettua alkoivat askelet lyhetä. Silloin sanoi jo toinen syynimies:
— Palataan takaisin! Näkeehän tämän jo nyt, etteivät nämä ole mitään rosvon jälkiä! Hiiri-Pekan askelet.
— Ei! Käydään haukkumassa sitä hunsvottia, kun kehtaa vielä pettää ihmisiä, sanoi Aholan isäntä itse.
Niin he menivät. Silloin sen Pekan oli kuultava, että pitää kulkea ihmisiksi, eikä saa väännellä ruumistaan turhaan. Onko tämä nyt laitaa, että vanha mies intoutuu ottamaan urheilullisia, kolmiloikkaushyppyjä ja siten narraa vakaiset isännät ja lautamiehenkin liikkeelle. He vaativat Pekalta vielä lupauksen, ettei sellaista vasta tapahdu.
Paluumatkalla Aholan isäntä sanoi, että liikaa meiltä nyt tuli Pekkaa moitituksi. Ilmastolliset seikat ne tämän kohtauksen aiheuttivat. Iltayöstä oli lumisade, mutta juuri silloin kun Pekka oli saanut kelkkahäkkinsä täyteen, oli sade lakannut. Pekka oli silloin vähän hätääntynyt, kun jäljet jäisivät niin perin selvästi näkymään. Kun hän ei ollut muuta hoksannut, oli hän harpponut pitempään kuin lyhyet säärensä olisivat oikeastaan myöntäneet, siinä tarkoituksessa, että epäluulot eivät lankeaisi ainakaan häneen, matalaan mieheen.
— No, tämähän se juuri osoittaa, sanoi toinen isännistä, että siinä on epärehellisyyden vikaa...
— Jospa se otti tämän opikseen.
Eikä siinä kylässä sen jälkeen varkauksista kuultu. Jos Hiiri-Pekka kulkikin yöllisillä, hiljaisilla verotusretkillään, niin hän teki sen laajalla pinta-alalla, pienessä mittakaavassa ja perin tasapuolisesti.
Hän oli Hiiri-Pekka, tekijä omalla alallaan. Muissa suhteissa perin ahdashenkinen ja suvaitsematon kyläkunta kärsi hänen toimintaansa vähin nurinoin.