Siinä kylässä oli puolenkymmentä harmaata taloa ja järvi ja elokuun auringossa kellastuvia viljapeltoja. Halki laajan metsämaan oli sinne äskettäin luotu tie. Tätä tietä oli joutilas mies kylään osautunut ja viipynyt jo viikon. Elokuun taivas kaartui korkeana, järvi oli tyyni, asukkaat puuhasivat askareissaan, ja joutilas mies oli iloinen luonnoltaan ja nautti herruudestaan. Siitä, ettei kukaan voinut määrätä hänen ajastaan eikä häiritä häntä. Kukaan ei voinut tulla kyselemään toimittamattomia asioita, kirje ei voinut saapua, eikä puhelin soida.
Joutilas mies oli saapunut kylään illalla ja tavannut portaillaan istuvan nuoren isäntämiehen. Emäntäkin tuli paikalle ja joutilas mies teki heidän kanssaan välipuheen olostaan ja elatuksestaan ja luovutti heille molemman puolisen tunnonrauhan vuoksi jo etukäteen setelin.
Sitten isäntä oli pitänyt puhetta aivan kuin vartavasten ilmaistakseen, että herroja hän ei pokkuroi. Sanonut, että vaalitkin ne olivat ja menivät, ja niin me täällä päätettiin, ettei tipu lisää virkakunnalle.
Tulija myönsi, että se on yleinen mielipide.
— Niin kuin ei tarvitsekaan. Sillä kun palkkaa on satatuhatta eli viisi-, kuusikymmentätuhattakin, niin ei luulisi enää kehtaavan huudella, että nälkään tässä kuolee. Ei sillä palkalla tule pettumetsään lähtöä. Törsätkööt herrat vähemmän ja pienemmän pelin kanssa, ja ajelkoot vähemmän autoilla ja pitäkööt naisensa vähemmän hienoissa ja läpinäkyväisissä ketineissä ja heittäkööt pois sen harineen, että heidän pitää vielä saada tämän tästäkin matkustella maailman isoissa kylissä...
Joutilas mies, jota isäntä tutkivasti tarkasteli, myönsi, että tämä oli oikeata puhetta: suu säkkiä myöten.
Isäntä sai tästä ikään kuin vettä myllyynsä:
— Viisikymmentä tuhatta! Ja mies huutaa, että hän kuolee kurjuuteen. Ja kuitenkin ovat herrat kaikissa asioissa kaukaa viisaita: perillisiäkään niillä ei ole kuin korkeintaan kaksi, jos ollenkaan. Ja ei ole tarvis säästää: kun vanhenee ja ukottuu, niin eläke juoksee kuin siima. Et joudu kunnanhoitoon. Ja sittenkin: viisikymmentä tuhatta ja kurjuus! Se on huonoa huushollia! Minä sanon, että jos meikäläisistä maakolloista joku saa edes kerran elämässään sen summan, niin hän perustaa sillä kokonaisen elämisen, koko ajallisen onnensa...
Vieras myönsi, että monta elämää ja elämistä perustettiin ilman kymmeniä tuhansia.
Sitten isäntä alkoi kysellä, että kuinka herra aikoi täällä elää ja lystäillä. Täällä on vähän hiljaista ja yksitotista. Musiikkiakaan ei ole muuta kuin minkä sonni möyryää. Eikä ole radiotakaan. Mutta naapurissa on muori, joka käypi melkein radiosta, niin hyvä sillä on sananlahja. Sitä meidän on käytävä katsomassa. Jos se ei satu olemaan oikein elementissään, niin ei sitä paljon tarvitse karkaista. Se on oikein muorien muori! Siinä on nielemistä talon väellä, mutta nauttia siitä syrjäinen saa.
Jo seuraavana päivänä joutilas mies näki tämän vanhan naisen, josta naapurin isäntä nautti kuin radiokoneesta. Naapureilla oli yhteinen riihi. Isäntä aikoi saada uutispuuroa ja meni tarkastelemaan, onko riihi kunnossa. Joutilas mies oli mukana nähdäkseen ja kuullakseen. Pihamaalla he näkivät naapurin vanhan emännän, leinin kokoon käpristämin jäsenin kasvojen monien juonteitten ilmaistessa viisasta pirullisuutta.
— Oliko riihi puhdistettu?
— Eikö mitä, vastasi isäntä, niin oli kuin sikojen jäliltä!
— Eikö? alotti vanha vaimo merkillisellä äänenpainolla. Ja piika puhdisti ja emäntäkin kävi...
Hän alkoi kuukata riihtä kohti suuren sauvan varassa.
Isännälle tulee kiire ehtiäkseen ennen riihelle ja löytääkseen vähän ruumenia permannolle, joka on peräti puhdas. Sen hän juuri kerkeääkin toimittaa ennenkuin vaivainen muori, joka kuukahtelee suunnattoman pitkän korennon turvin, ehtii paikalle.
— No, on huushollia...
Vanhalla vaimolla riittää sanoja. Mutta miten hän pääsisi tästä niille puhelemaan? Sillä koko talon väki on pellolla. Ja odottavan aika on pitkä ja asiat väljähtyvät, kun ne vanhenevat...
— Vanhaahan täytyy auttaa, arvelee isäntä.
Hän ja joutilas mies tarttuvat muoria käsipuoliin ja kynköttävät hänet kauas pellolle, missä talon väki on leikkaamassa viljaa.
— Vanhalla emännällä kuului olevan asiaa, niin autoimme hänet tänne.
He asettivat vanhan vaimon pientarelle. Ja silloin se alkoi. Hänen sananlahjansa on aivan ällistyttävän mahtava. Hän laskettaa tulemaan herkeämättä kuin radio.
Isäntä ja joutilas mies kuuntelevat hetken ja poistuvat.
— Paiskelkoot nyt tästä oikein radion tahdissa. Eihän kaupunkilaisillekaan maistu ruoka ilman peliä...
— Onko tuo muori hullu?
— Niin hulluko? Kaukana se on hulluudesta! Kuulettehan kuinka se osaa kaivella ihmistä sanoilla. Sillä on vain niin pirullinen luonto. Kolotus on kaivellut sen jäsenet, niin ettei se aina pääse sängystä tikahtamaankaan. Mutta jos kolotus kaivelee muoria, niin kyllä muorikin sanalla sanoen menee toisen ihmisen sisälle. Siitä selällään se sanaa napsii aivan kokonaisia lauseita. Ja kyllä se pääsee liikkeellekin, kun tulee oikein elementtiinsä. Hypähteleepä tasakäpälässäkin. On sillä liikaakin päätä yhdelle ihmiselle.
Elokuun aurinko paistoi ja tähkät heiluivat lauhassa tuulessa. Viljankorret sihisivät ja kahisivat leikkaajani käsissä. Mutta ylitse kaiken kuului vanhan vaimon ääni opettaen ja nuhdellen huonekuntaansa.
Oli elokuinen sunnuntai, ja joutilas mies makasi heinävuoteellaan luhdin ylälattialla ja katseli naapuritalon pihamaalle. Hänen tupakastaan nousi savu ja hänen kasvoillaan oli herruudesta nautiskeleva ilme. Hän tunsi olevansa ikään kuin jalanmittaa korkeammalla tätä kyläkuntaa, katselija, joka itse istui turvassa, heittelipä elämä toisia kuinka tahansa.
Naapurin isäntä oli eilisen lauantai-illan ja osan yötä ollut väkijuomilta liikutettuna. Joutilas mies oli nähnyt hänen kävelevän avopäin, paidanhelmasta pieni poimu housun päällä, ja huitoen käsillään kaikkiin ilmansuuntiin. Hän puhui äänekkäästi ja julisti, että maamiehen elämä on mennyt pirun kaulalle. On koottu niin suuret rasitukset hänen niskaansa, ettei siinä isäntä kummia ryminöitä pidä. Jos hän esimerkiksi kerran kesässä ostaa pontikkapullon, tapahtuu se aivan kuin äkäpäissään, epätoivossa eli siinä mielessä:
— Että kun on kerran Suomi mennyt protestiin, niin menköön Poorlanti myöskin...
Joutilas mies kuuli isännän tämän tästäkin toistavan tätä kummallista, omituisen korkeasti vertauskuvallista lausetta.
Jolloinkin aamuyöstä oli isäntä sitten nukkunut. Ja nyt joutilas mies näki naapurin pihamaalla talon päämiehen humalan ja unen seurauksia. Talon naisväki, emäntä ja piika, aikoivat kylään, koska isäntä epäilemättä nukkuisi päivän. Kuului lausuma kuinka oli mukava hetkeksi päästä kuulemasta muorin ratkutusta.
Mutta naiset häämöittivät vielä tiellä, kun jo isäntä, vastoin oletuksia, astui pihamaalle ja sanoi, vaikka oli yksin, korkealla äänellä:
— Minä olen päämies, ja akat meillä eivät tiedä mitään. Ne ovat tietenkin juosseet kylään, mutta...
Kukko kiekasi kanaparvensa keskellä. Tämä ääni näytti virittävän isännän aivoissa uuden ajatuksen ja hän tarttui siihen humalaisen itsepintaisuudella.
— Keitänpä kukkoperunat!
Hän astui kohti kukkoa. Tämä olisi tietenkin pelastanut itsensä jos olisi pysytellyt väljän taivaan alla, mutta ymmärtämättömyydessään se pujahti avoimesta ovesta navettaan. Isäntä astui jälessä ja hetken kuluttua hän palasi sieltä pitäen kourassaan kukkoa tämän toisesta jalasta. Lintu pemisteli, hakkasi siivillään ja käytti kannuksiaan. Isäntä oli paitahihasillaan, hiat repeytyivät ja käsivarsissa näkyi jo verinaarmuja. Hän huojahti ja kaatui mutta piteli yhäkin itsepintaisesti kiinni hurjasti taistelevasta kukosta.
— Tapan minä, sinut, kukko!
Silloin astui pihamaalle isännän eilinen ja yöllinen ryyppytoveri. Hän oli muistanut, että pullonpohjaa ei oltu vielä nähty, ja tämän oivallettuaan hän oitis oli lähtenyt tervehtimään isäntää. Ja hän tapasi juomaveikkonsa taistelemassa kukkonsa kanssa. Isäntä tuntui kuitenkin olevan niin sekaisin, ettei hän aivan varmaan tietänyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, sillä hän lausui:
— Kuolet sinä, sorsa!
— Ei se ole sorsa, väitti tulija.
— No, se on ulkomaan vesilintu.
Isäntä makasi yhä mahallaan ja kamppaili kukkonsa kanssa. Arvattavasti tämän kannukset koskivat kipeästi hänen kalvosiinsa, koska kuului lause:
— Kun olisi kinttaat, niin koiteltaisiin!
Hetken kuluttua hän pääsi pystyyn ja vei kuin veikin pemistelevän linnun pirttiin. Hänen käsivarsistaan valui veri.
Joutilas mies sytytti uuden tupakan ja kumartui pitemmälle nähdäkseen akkunasta naapurin pirttiin.
Isäntä istui nyt lattialla kirves toisessa kädessään ja pidellen toisella kukkoa kaulasta kiinni ja katsellen sitä silmiin.
— Perkele, kukko!
Ja kukon pitkästä kaulasta kuului:
— Krrrhh...
Sitten joutilas mies näki murhenäytelmän, mestauksen, joka tapahtui ilman tuomiota ja laillista syytä. Sillä kukko oli vielä nuori ja virkaintoinen, ja se oli talon ainoa. Kirves putosi ja kaula katkesi, mutta ruumis lähti lentoon ikään kuin viaton sielu. Kun isännän käsi hellitti ruumiista, lensi päätön kukko vielä ympäri huonetta. Höyhenet pölisivät ja veri roiskui. Pian sen siivet kuitenkin raukesivat. Se kuoli peräti.
Kamarihuoneen ovelle ilmestyi nyt talon sanavalmis vanha emäntä. Mutta nyt isäntä kuunteli hänen puhettaan vielä vähemmän kuin muulloin. Molemmat humalaiset ryhtyivät nyhtämään linnusta enimpiä höyheniä. Ehkäpä he vetivät siltä sisuksetkin pois. Ainakin he olivat unohtaneet katkaista kukolta jalat.
Sillä kun joutilas mies hetken kuluttua kumartui katsomaan luukustaan, näki hän kukon ruumiin kokonaisena padassa selällään, jalat pystyssä, haravarpaat padansangan ympärillä.
Kukonkeittäjät olivat silloin jo perunamaalla kaivelemassa potaatteja paistiinsa. Siellä he pyllivät. Pientareen heinästä kiilsi heidän pullonsa kaula.
Seuraavan päivän aamuna joutilas mies herättyään heinävuoteellaan sytytti savukkeen ja katseli luukusta naapuritalon pihamaalle.
Erään kanan käyttäytyminen ja ääni osoittivat, että se oli juuri ollut munintatouhuissa. Emäntä pysähtyi pihapolulla ja huusi huikealla äänellä isäntänsä nimen. Avoimesta pirtin ovesta kuului:
— Häh?
— Tulehan tänne!
Isäntä tuli ja emäntä osoitti sormellaan kotkottelevaa lintua.
— Polepa tuota kanaa!
Isäntä, joka oli happamen ja synkkämielisen näköinen, lausui muutamia äreitä sanoja.
Joutilas mies sytytti uuden savukkeen ja katseli ulos, elokuiseen, hiukan vielä kosteaan aamuviileyteen. Uudella hiomatiellä näkyi hevonen, joka ontui oikeaa etustaan. Kärryissä oli jyväpusseja, ja matka piti siis myllylle. Ajopelien jälessä käveli mies, joka nilkutti, sillä hänen oikea jalkansa oli korttelia lyhempi. Viimeisenä juoksenteli koira, joka sekin ontui oikeaa etujalkaansa. Siinä oli omituinen kolmiyhteys: mies, hevonen ja koira, kaikki ontua kyökkästen oikealle puolelle.
Joutilas mies katseli heidän peräänsä, kunnes he katosivat, ja laskeutui sitten pihamaalle, missä näki isännän.
— Miten ne nuo nilkut oikein ovat toisensa löytäneet?
— Mikä sen tietää! Saavathan heillä katsojat huvittaa itseään. Se on Pietiläinen, puhelias mies ja lestadiolainen. Se meidän pitää vielä kutsua kylään. Se jaksaa istua ja puhua.
Pietiläinen tuli kylään, lyhyt ja ontuva mies, ja hänen emäntänsä, seipään kaltainen, hoikka ja pitkä. Isäntä johdatti heidät istumaan. Joutilas mies huvitti itseään heitä katselemalla. Lyhyen miehen rinnalla istui hänen ulottuvainen emäntänsä. Varsinkin hänen säärensä olivat tavattoman pitkät. Sillä hänen nyt siinä istuessaan olivat hänen polvensa korkealla kuin heinäsirkalla.
Puheet aloitettiin ja kahvi joutui. Juttua jatkettiin. Sitten lähti emäntä pois. Hänen oli mentävä taloustouhuihin. Mutta isännällä ei ollut kiirettä. Hän istui yhä. Nyt talon isäntä veti esiin pullon ja sanoi, että tässä olisi vähän lääkettä, jos niin kuin Pietiläiselle passaisi...
Mutta tämä rykäisi:
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn suuhuni pannut. En sitten kun uskoa rupesin tunnustamaan. Enkä ota ryyppyä tämän kaulan aikana. Mutta sokerissahan tuota saattaa ottaa, lääkkeeksi. Riihipöly meni kurkkuuni...
Isäntä asetti sokerinokareen suureen ruokalusikkaan ja kaatoi siihen yliläikkyvästi väkevää viinaa. Pietiläinen pisti viinat ja sokerit suuhunsa, pyyhki partaansa, heitti lyhyen jalkansa polven ylitse ja alkoi puhua.
Kohta isäntä järjesti hänelle uuden viinasokerin. Sillä riihiyskä on itsepintainen. Ei oikein yksi sokeri tehoa. Sitten Pietiläinen otti sokeriannoksen tämän tästä.
Pian joutilas mies näki sen ihmeen, että ontuva uskovainen oli ilmeisesti päissään, vaikka hän ei ollut ottanut yhtään ryyppyä siitä lähtien, kuin ryhtyi uskoa tunnustamaan. Ja siitä on hänen omien sanojensa mukaan toistakymmentä vuotta. Hänen lyhyt jalkansa heiluu polven päällä, hän pyyhkii partaansa, ja puheet käyvät yhä tanakammiksi. Hän selittelee uskonlahkonsa sisäisiä asioita ja puhuu uskonveljistään ja heidän heikkouksistaan. Sitten puheet johtuvat maallisiin kunnan asioihin. On kyseessä erään kansakoulun siirto. Se ei ole ensi rakentamalla sattunut aivan soveliaaseen paikkaan. Nyt se pitäisi siirtää koulupiirin keskelle. Mutta Pietiläisellä on parempi ehdotus säästäväisyysnäkökulmalta. Siirto tulisi laskelmien mukaan maksamaan kolmesataatuhatta. Mutta Pietiläinen sanoo että kun ostetaan Perukan lapsille sadalla tuhannella kompiaisia ja jaetaan niille määräkappaleet päivässä, niin kyllä ne kävelevät mielellä hyvällä ja terveydekseen. Ja siten säästetään kaksisataatuhatta...
Pietiläisen kieli on liikkeessä ja samoin hänen lyhempi jalkansa heiluu polven päällä. Aika kuluu. Yö on jo yli puolen. Isäntä jo pitkästyy ollen sitä mieltä, että vieraan aika on jo täytetty. Hän tarjoaa tälle ryyppyä. Mutta;
— Ei! Toistakymmentä vuotta on jo siitä, kuin olen ryypyn ottanut. Enkä riko uskoani nytkään. Sokerissahan tuota saattaa tipan ottaa, lääkkeeksi...
Isäntä pudottaa sokerin kahvikuppiin ja kaataa kupin viinaa täyteen.
— No, nyt! Jopa passaa...
Mutta ontuva mies ottaa tämän pilkaksi. Hän puhuu uskoonsa ja tilaisuuteen sopivat lauseet, nousee loukkaantuneena ja lähtee.
— No, se oli tarkoituskin, sanoi isäntä. Kyllä se siitä pian leppyy. Täytyyhän sen jo uskonsakin vuoksi sopia riitaveljensä kanssa.
Joutilas mies kiipesi luhdin yläkertaan heinävuoteelleen ja nukkui.
Joutilas mies makasi ja tupakoi ja kuunteli sateen rummutusta kattoon. Koko pieni kylä näytti harmaalta, ylen tutulta ja ikävältä. Se oli ikään kuin kuiviin puristettu hedelmä hänen kourassaan. Hän päätti lähteä ja meni talonväen puheille.
— Niinpä niin, sanoi isäntä, eihän täällä ole mitään erikoista, kuten musiikkia ja muuta. Mutta aina yhtä ja toista. Ettehän te vielä ole nähnyt sitä Korven talon konettakaan, jolla karja saadaan illalla kotiin?
— Minkälaatuinen se on?
— Ei siinä päältä katsoen ole muuta kuin tappi seinässä. Mutta hyvät sillä on ominaisuudet. Jos karjaa ei illalla ala kuulua kotiin, niin emäntä ottaa vasaran ja lyö tappiin. Pian silloin lehmät tulevat.
— Mikä sen vaikuttaa?
— Mikäkö? Tapin alla on lehmän sorkkaluuta, ja kun tappiin lyödään niin ei ainoastaan sitä luuta ala ahdistaa, vaan myöskin karjan sorkkia metsässä. Niille tulee kiire kotiin.
— Saattaa olla.
— On siellä myöskin sauna, jossa ei ole rautanauloja, eikä pahoja saranoita. Siellä saattaa käydä näkemässä unia tärkeistä asioista ja niiden mukaan ohjata elämänsä. Niin Korven talossa tehdään ja hyvin eletään...
— Olisihan nekin nähtävä, mutta kyllä minä nyt en malta viipyä enää.
Kohta joutilas mies käveli äskettäin luodulla, sateen liottamalla tiellä. Pisarat rapisivat hänen sadetakkiinsa.
Pieni, harmaa kylä jäi järvensä rannalle ja pysyy siinä vielä pitkät ajat lujilla, varmoilla juurillaan.