Taivaan vahvuutta alkoi täyttää se leppeä, viisaan näköinen hämärä, joka vallitsee Pohjolan loppukesän öitä.
Miesjoukko makasi metsikössä mahallaan, kyljellään tahi seljällään. Kuului hiljaista puhelua, hiljaista naurua. Siellä ja täällä hehkui savuke.
Aaroni istui joukon keskellä ja naksahteleva ääni kuului hämäryydestä. Hän tarkasteli taskuasettaan. Hän nosti kasvonsa ja hänen kalpea naamansa alkavan yön hämyssä näytti aavemaiselta.
— Täältä tippuu, eikä tule tyyniksi! Silmätkääpä tekin pyssyjänne, että ovat kunnossa, jos asia vaatii...
Hän pisti aseen takataskuunsa ja silmäili miesjoukkoa. Enimmät makasivat aloillaan. Muutamilla ei kai asetta ollut, ja toiset uskoivat sen olevan kunnossa. Vain puolenkymmentä miestä latasi browningejaan. Joku otti asian leikin kannalta. Kuului torahdus ja lausuma, että selväpä tuntuu torvi olevan.
Muuten oli hiljaista. Nuo nelisen tusinaa miestä olivat vaiti. Savukkeet hehkuivat.
Siinä makasi kokoelma sällejä ja juippeja, jotka ylen vähän ovat tehneet mitään rakentavaa ja pysyvää yhteiskunnassa, miehiä, jotka vaelsivat kaikenkaltaisella hampuusielämällä halki maailman laidan. Joukossa oli vain jokunen tosijätkä, monet talvet puunkaatoa harrastanut mies, tukinuittaja, mies, jonka elämän heittelemänä täytyi tilapäisesti kehittää leipänsä miten vain.
Ja Aaroni, karavaanin johtaja, istuu makaavan joukon keskellä. Hän on ollut sodassa ja hän pitää sen elämänsä keskeisimpänä, suurimpana tapahtumana. Hän on ollut taistelemassa Suomelle vapautta. Eikä hän sitä salaa. Hän on yhäkin sankari, sillä hän on ainoa, joka pohjolassa, tämänkin joukon keskellä, uskaltaa ja saa rankaisematta sanoa: Saatanan kommunisti! Sitä minä en äänestä!
Mutta hän puhuu myöskin muuta. Mahtava kapinan henki kumisee hänen kiukkuisessa äänessään, kun hän paasaa:
— Me taistelimme Suomen herroille vapauden! Mitä tekivät? Itse pitivät sen vapauden, mutta meille köyhemmille eivät siitä tiputa muruakaan. Kahdenkymmenen prosentin eläke tulee minulle tästä kädestä...
Ahvolan tappeluun on Aaronilta jäänyt vasemman käden kolme sormea.
— Kuinka sillä elää? Mutta piru tietää, mitä herrat itse saavat! Mitä on nytkin tapahtunut Viipurissa ja Vaasassa? Siellä ne kassain hoitajat joivat ja prilijanttia pelasivat, pärsäsivät sotavaivaisten, invaliidien rahoja kymmeniä tuhansia...
Tähän on joku miehistä saattanut huomauttaa pirullisen pilkallisesti:
— Ähä! Kuka käski mennä herrain kanssa marjaan.
Mutta silloin on Aaroni kimmastunut:
— Ja te kokootte niiden työväenpomojen vakkaan! Vuosikymmeniä te olette jo maksaneet saamaveroa, eikä teidän leipänne yhtään vaikene. Uusia herroja, uutta kuormaa olette vain ottaneet hartioillenne. Sillä herra mikä herra! Ja mitä tuoreempi herra, sitä pirumpi! Nähkääpä Venäjälle: herrat herrastelevat, mutta työmiehet saavat vain painaa töitä kuten sokeat oriit...
Aaronin silmät välähtelevät ja hänen suupielistään pärähtelee sylky. Hän on hullun kiivas mies. Hänen sanoissaan ja esityksessään on jonkinlainen vastustajaa lamauttava mahti. Sitäpaitsi hän ei pelkää tappelua.
Kaikki miehet vaikenevat. Jos heillä on jotakin muistuttamista Aaronin aatteita vastaan, eivät he tuo sitä ilmi.
Loppukesän tumma yö on läsnä. Jossakin haukkuu koira, maantiellä törähtää autontorvi ja mereltä kantautuu moottorin säkätys.
— Tupakat sammuksiin, määräsi Aaroni. Lastaus alkaa. Tulkaa vain vähitellen kellarille. Lastin saanut mies katsastaa metsän laidassa, että seuraava joutuu jälkeen. Ja sitten pidätte välimatkat. Ensikertalaisille sanon, että on turha yrittää petosta. Meidän firma maksaa aina: maksaa kaikesta laatunsa jälkeen! Sinä Kärki tulet tietenkin kärkeen. Liikkukaa hiljaa!
Metsikön laidassa oli kellari. Aaroni painui sinne ensimmäiset puolikymmentä miestä mukanaan. Peltiset astiat kolisivat, huikkasivat. Kärki sai ensiksi niitä kaksi kappaletta reppuunsa ja lähti siekailematta liikkeelle kohti Kivalon sydänmaata kymmenpenikulmaimaiselle karavaanitielle, joka johti Rovaniemeen. Pian oli toinen mies valmis seuraamaan häntä, ja säännöllisin väliajoin liittyi aina mies ikäänkuin rengas ketjuun eteenpäin lipuvaan kulkueeseen. Kullakin oli kaksi neekeripoikaa kantosäkissään, joku heikompi mies tyytyi yhteen, mutta Iso-Santeri, liki pari metriä pitkä jättiläinen, otti niitä haltuunsa kolme kappaletta. Mutta Iso-Santeri olikin kameeliksi syntynyt valtavine hartiakyttyröineen. Hänestä ei ollut ihmisille esimerkiksi.
Kaikki kävi hyvin ja sujuvasti. Suotta ei Aaronin firman johdon sanottu huonontaneen rahalla paikkakunnan lain valvojain näköä ja kuuloa. Karavaanin lähtöä ei siis häirinnyt mikään. Neljäkymmentäneljä miestä ja lähes yhdeksänkymmentä puhdasveristä neekeripoikaa oli taipaleella.
Aaroni heitti oman taakkansa hartioilleen ja seurasi viimeisenä miehenä. Ketjun etumainen mies, Kärki, matkasi silloin jo luistavin askelin yli kolmen kilometrin päässä. Hän oli teräväsilmäinen, sukkela mies, ja hänellä oli aivan ihmeteltävä paikallisvaisto. Aaronin mielestä oli luoja hänet vartavasten luonut pirtukaravaanin kärkimieheksi. Hän oli Aaronin, johtajan, niin sanottu oikea käsi.
Aaroni oli johdattanut jo kymmenet karavaanit poikki Kivalon sydänmaan Rovaniemeen, kymmeniä miehiä kussakin, joskus aina puolisen sataa. Olipa hänellä erään kerran ollut kuusikymmentäkuusi kameelia. Säännöllisesti kerran viikossa hänen karavaaninsa taivalsi tuon yli satakilometrisen taipaleen. Hänellä oli vakituinen kantomiehistö, johon aina liittyi tilapäisiä kantajia, lentojätkiä matkalla pohjoiseen. Viisisataa markkaa suoritettiin jokaisesta perille tuodusta pöntöstä. Kansa joi viinan. Se painui siihen kuin janoiseen hiekkaan. Rahat tulivat moninkertaisina takaisin. Tulivat etupäässä jossakin piilossa istuville rahamiesjohtajille. Aaroni, karavaanin päämieskään, ei vielä omaisuuksia ansainnut, vaikka saikin pulskan palkan hyvänä työmiehenä ja työnjohtajana. Sillä karavaani sai suorittaa matkansa jokseenkin rauhassa ja turvallisesti. Autot maantiellä, ahtaalla reitillään takertuivat yhä useammin poliiseihin ja piikkimattoihin. Autoilla ajo oli suurta uhkapeliä. Mutta karavaani kulki halki metsäisen erämaan, kymmenistä rajuista ja säikähtämättömistä miehistä koottu karavaani. Miehistä, jotka eivät olleet suinkaan vaeltaneet oikeata tietä. Sen kimppuun ei ollut yrittämistäkään pienellä joukolla, eikä liioin suurellakaan. Tulos oli aina mitätön: ehkä saatiin saaliiksi joku kanisteri, joku mies, mutta pääjoukko pääsi aina matkan päähän. Ja saattoi olla lähellä sekin mahdollisuus, että saatiin reikiä ruumiiseen.
Kaksi kertaa oli Aaronin karavaanin kimppuun hyökätty. Pyssyn räiskettä, huutoa ja juoksua. Kahdelle karavaanin miehelle tuli kylläkin niin tyhmän kiire, että he pudottivat reppunsa poliisin saaliiksi. Toisella kertaa saivat he kiinni pari miestäkin, jotka haavoittuivat. Mutta päällekarkaajistakin oli yksi mies joutunut toisten kannettavaksi.
Yön hämäryys, kosteus ja kylmyys täytti erämaan, jonka lävitse miesjoukko vaelsi kuten jokin aavejono, taakat hartioilla, pitkin kankaita, poikki jänkien.
Kesäisessä yössä avara suo painaa ihmismieleen oudon, salaperäisen vaikutelman. Tällaisen avaran suon reunassa makasi lymyssä mies ja tarkasteli kulkuetta. Kun mies nousi hikoillen, hengästyneenä kangaspolulle ja hänen askeltensa matala jyminä alkoi edetä, kuului suolta jo seuraavan miehen raskaitten saappaitten lossutus, ja kaukana jänkällä häämöitti jälleen tulija.
Mutta katselija pysyi hiljaa ja vaiti piilossaan risujen alla. Hän seurasi vain uteliaana tuota hiljaista, pitkäjäykkistä ohimarssia. Nyt nousi Aaroni kankaalle, nousi kevyesti ja vihellellen, ja risujen alla makaava mies sanoi itsekseen:
— Neljäskymmenesviides.
Hetken kuluttua hän ryömi piilostaan, kurkisteli. Hiljaisuus. Ei kuulunut enää saappaitten lossuttavaa ääntä suolta eikä siellä näkynyt mitään. Mies sanoi vielä kerran:
— Neljäkymmentäviisi.
Sitten hänen saappaittensa ääni kuului märästä maasta. Hän pyrki jänkään tallattua uraa kohti kylää ja asemaa. Yöjuna oli pian menevä sivuitse. Hän meni lippuluukulle ja sanoi:
— Rovaniemeen.
Neljäkymmentäviisi miestä otti lepoa vaaran päivänpuoleisella rinteellä. Lähellä oli etappiasema, talo, josta saatiin kahvia pannu pannun jälkeen ja ruokatavaraakin. Kukin kantoi kyllä evästä mukanaan, mutta se pyrki aina käymään vähiin pitkällä polulla. Matka alkoikin olla loppupuolella. Ensi yönä piti karavaanin saavuttaa päämääränsä.
Nyt levättiin ja odotettiin iltaa ja yötä. Eräs ryhmä istui juuri tuodun kahvipannun ympärillä, toinen oli kerääntynyt korttipeliin. Useat nukkuivat avojaloin, lakki silmillä, keskipäivän auringon paisteessa.
Mutta Aaroni istui hereillä, ja hänen ympärillään makaili miehiä. Puhe kävi. Muutamat olivat moittineet karavaanin kovaa lakia: ryyppyä ei saanut lainkaan ja kuitenkin kohtuullinen maistaminen olisi vain hyväksi, pitäisi miehet hyvällä tuulella ja nostattaisi luontoa.
Mutta Aaroni ei hyväksynyt näitä puheita.
— Mikä se kohtuus oli? Jos korkki avattaisiin, niin kyllä rajat avartuisivat. Ei, raja oli se, ettei tippaakaan! Pärsätköön kukin minkä sielu sietää sitten, kun luovuttaa kuormansa ja saa tilinsä. Se oli sanottu jo raamatussa, että aikansa kutakin: työ työnä ja juhla juhlana.
Ja tyytymättömätkin tunnustivat mielessään, joskaan ei suullaan, että tämä oli viisasta puhetta.
Päivä paistoi. Nukkujat kuorsasivat. Korttikerhossa läpsähtelivät lehdet ja singahteli ilmoille kirous ja nauru. Kahvipannu oli tyhjentynyt ja uutta mentiin noutamaan. Mäen laella kantosäkkien luona, käveli vahti tupakoiden. Karavaanin päämies harrasti sotilaallista järjestystä.
Mutta Aaronin ympärillä puhuttiin. Kyseessä olivat korkeat asiat. Kuultiin, kuinka itsenäisyys oli ollut tälle maalle liian raskas tarakka. Maa nääntyi sen alle. Kansalla ei ollut kohta muuta kuin huulet ja halut. Pian saa karavaanikin lakata kulkemasta, kun kansalla ei ole varoja viinaan eikä iloon. Tämä siksi, että maan hallitsijat harrastavat liiaksi reikärauta-asioita. He näännyttävät ja köyhdyttävät sillä kansan. Kohta ei ole oleva enää leivänpalaa köyhille pyssyjen ja paukkujen paljouden takia... Jos nämä puuhat jätettäisiin pois, niin köyhyys katoaisi kiljuen. Maakunnat rikastuisivat ja eläisivät komeasti...
Mutta Aaroni on vanha soturi. Hän sanoo, että jos tämä kansa takoisi aseensa sirpeiksi ja moukareiksi, niin heti olisi ryssä täällä herrana, leipää ja hyvää elämää vielä vähemmän, ja itsenäisyys saataisiin balsamoida ja viedä museoon...
Joku vanhahtava mies kiepsahtaa istumaan täynnänsä elävää ja puhuvaa henkeä.
— No, odottakoot sitten reikärauta kourassa, että idästäkö se tulee vai lännestä se itsenäisyyden ryöstäjä. Se tuleekin sisästä, eikä idästä. Tämä on köyhä maa. Pyssy- ja sotakomeutta tämä ei pitkälle kestä. Maa ja sen asukkaat ovat jo velkojen sisässä korvia myöten. Jonakin päivänä tulee ameriikkalainen ja sanoo, että myö mökkisi ja maksa velkasi. No, kun et kykene maksamaan, niin vaihda vain itsenäisyytesi limppuun. Ja sama se: minä olen ollut valloissa. Ehkäpä jenkki pystyy näillä Suomenkin kankailla harjoittamaan muutakin kuin kivääritemppuja...
Aaroni on jo hiiltynyt tästä puheesta eikä voi sietää enempää.
— Niin se polsu puhuu! Kun te kommunistit saitte saunan vuonna kahdeksantoista, niin te nyt kyttäätte, että kun isänmaanmiehet heittäisivät kättäpitemmän nurkkaan, niin saisitte käydä kurkkuun ja kostaa. Mutta sitä odotellessanne kasvaa kääpä otsaanne. Kyllä tässä maassa olisi paljon järjestämistä, mutta järjestys voidaan pitää yllä vain pyssyjen turvin...
— Joo, sanoo se vanhahtava mies, pyssyjen turvissahan tässä ollaan ja järjestystä yllä pidetään — mekin. Vaikka olemme niitä...
Nyt Aaroni suuttui jo peräti. Hänen kätensä tekivät mahtavia liikkeitä vihan vaikutuksesta. Sitä vaille, ettei hän vetänyt esiin asettaan tahi karannut puhujan kurkkuun. Kuitenkin hän tyytyi kiukkuiseen kirous- ja sanakimppuun.
Muut miehet ovat vahvahermoisempia. He tietävät, että Aaronin mielenmitta on nyt piripintana. Se ei siedä pisaraakaan lisää. Muuten hän voisi tämmöisistä eto asioista vaikka tappaa miehen. He vaikenevat tyystin. Muutamat painavat päänsä mäkeen ja nukkuvat, toiset kävelevät kahvipannun ääreen, Aaroni jääpi yksin istumaan ja tyynnyttelemään mieltään. Yleensä hän rauhoittuukin äkkiä, ollen kohta kuin ei mitään mielenliikutusta olisi sattunutkaan.
Sitäpaitsi tulee hänelle nyt puuhaa. Vaaran selällä kävelevä vartiomies antaa merkin. Aaroni menee katsomaan ja näkee, että mies lähestyy yli jänkän pohjoisesta päin. Aaroni kävelee häntä vastaan aina metsän reunaan ja antaa hänen lähestyä. Kun tulija huomaa hänet, vaihtavat he muutamia tunnusmerkkejä. Sitten he keskustelevat pitkän tovin.
Lopulta he tulevat leiripaikalle. Vieras ryhtyy sanaakaan sanomatta juomaan kahvia, mutta Aaroni aloittaa puheen:
— Tämä on firman miehiä. Ja sillä on lujat luulot, että sinne on järjestetty meille kyttäin puolesta suuri vastaanotto. On kuulemma kerätty miehiä laumoittain, varjeluskuntaa ja rajasotilaitakin. Nyt ne käyvät ympäri, etsien kenen nielisivät. Mutta minä luulen, että se on turha seremooni. Tämä saki on niille liian suuri pala. Voisihan niiden antaa odottaa ja pitkästyä. Mutta meillä on vähän eväitä, ja sitäpaitsi aika on rahaa, ja raha on leipää. Ensi yönä me yritämme. Mutta meidän on järjestettävä varakärki, puolenkymmenen miehen etujoukko, valekantamuksin. Siis: onko vapaaehtoisia? Niiltä miehiltä otetaan jo tässä tavarat talteen, kesken matkaa. Mutta palkka maksetaan kuten muillekin. Ylimääräisiä kuluja firmalle, mutta lieneepä heillä menoarviossaan sitä varten sarake...
Aaroni valitsee miehet ja menee sitten siihen läheiseen etappitaloon järjestämään isännän kanssa näiden miesten kantosäkeistä peltiastiat varastoon. Sitten taasen maataan, syödään, pelataan korttia ja odotetaan iltaa. Ilta tulee ja illan tullen vetääntyy taivas pilveen ja alkaa tihmoa vettä. Silloin lähtee etujoukko liikkeelle, viisi miestä, reput täynnä kuivia sammalia. Heidän on määrä kulkea jonkun matkaa pääjoukon edellä ja jos heitä yritetään pidättää, tahi he huomaavat seudulla salamyhkäisyyttä on heidän saatava aikaan niin suuri melu, että pääjoukko sen kuulee.
Ja sitten nousee se vieras vähäpuheinen mies. Hän käy nyt edellä. On ikäänkuin luotsi olisi astunut laivaan satamaan saavuttaessa. Hän on jo etukäteen selittänyt Aaronille, että lastin luovutuspaikka on nyt toinen. Se luovutetaan sopivalla seudulla Kemijoen rannassa odottaviin veneisiin.
Niin valuu tuo pitkä miesjoukko liikkeelle sadetummaan sydänmaahan. Aaroni on taaskin viimeinen mies. Tämä on nuukan pelin aikaa. Eikä koskaan tiedä, etteikö jotakin miehistä rupeaisi heikkous tahi pahahenki kiusaamaan, ja hän yrittäisi livistää. Siksi täytyy päämiehen olla perässä.
Hetket kierivät ja kilometrit jäävät taakse, sydänmaan avarat, merkkiä vailla olevat kilometrit. Yö on tumma ja sateinen. Kukin astuu ja jännittää aistejaan. Mutta ei kuulu muuta kuin tuulen humina ja sadepisarain sihinä, eikä näy muuta kuin edelläkävijän vilahteleva hahmo. Koko yötumman, metsäisen maan tuntuu täyttävän jännityksen epämieluinen hehku. Mitä tapahtuu? Milloin pamahtaa?
Mutta ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään pitkiin hetkiin. Karavaani lipuu edelleen kiivasta vauhtia. Taakat keinuvat, raskaat saappaat tallaavat maata, korvat kuuntelevat, silmät tähystelevät hämärään.
Sitten yht'äkkiä leikkaa yötä ja hiljaisuutta pari pyssyn laukausta, ja matkueen etummaiset miehet kuulevat myöskin huutoa ja kirouksia. Karavaani seisoo paikoillaan pitkän tovin ikään kuin suunnaton, venyvä käärme yön ja metsän hämyssä. Kukin erottaa etumiehensä hahmon, mutta ei muuta. Kaulat tarkoittavat, silmät teroittavat, joku kopeloipi asettaan. Hiljaisuus. Vesipisaroitten sipinä puissa.
Aaroni yksin marssii eteenpäin mies mieheltä, karavaanin hänniltä sen kärkeen saakka. Siellä seisoo heidän etumiehensä ja kuuntelee. He puhelevat tovin.
— No, sinähän sen tiedät, sanoo Aaroni. Sinuthan tänne on lähetetty. Anna mennä! Mutta katso, ettet marssi nuotanperään...
Mies lähtee liikkeelle. Hän tekee aivan tiukan käännöksen oikealle, ja karavaani seuraa jälessä. Aaroni seisoo ja lukee miehet ja liittyy viimeisenä jonoon. Marssitaan, marssitaan, kuunnellaan, katsellaan. Tapaukset tuntuvat olevan väijyksissä jokaisen pensaan takana.
Jälleen tehdään suunnanmuutos ja kävellään, kävellään. Tuulee ja sataa. Mutta muuten on hiljaista, rauhallista. Ja äkkiä välähtää karavaanin etupään näkyviin Kemijoen tumma uoma. Rannassa on iso moottorivene.
Etumies viheltää ja veneestä vastataan. Hän marssii suoraan sen luo ja käskee kantomiesten luovuttaa astiat repuistaan veneeseen.
On keskiyö. Laineet lipisevät mahtavassa jokiuomassa, peltiset astiat kalahtelevat. Mies miehen jälkeen sukeltaa esiin metsästä ja toiset seisovat tyhjine kantosäkkeineen törmällä.
Heidän uusi etumiehensä on sanonut, että rahat maksetaan heti, kun viimeinen mies on luovuttanut kuormansa. Hän lukee veneen ääressä miehiä ja astioita.
Kaikki näytti menevän hyvin. Kytät olivat saaneet saaliikseen vain sammalsäkkejä kantavat miehet, ja sillä aikaa oikea karavaani valui kuin rasvattu siima päämääräänsä.
Mutta Aaroni, viimeisenä kävelevä karavaaninpäämies, on äkkiä tullut rauhattomaksi. Ilman selvää aihetta hirveä epäluulo herää hänessä. Hänestä tuntuu, että tähän kaikkeen on koira haudattuna. On ikään kuin koko karavaani olisi painumassa johonkin tyhjyyteen. Mikä tuo mies oli? Tosin se taisi firman tunnusmerkit... Mutta... Aaroni ei ollut kuitenkaan häntä ennen nähnyt eikä hänestä kuullut. Ja tässä öisessä marssissa hänelle tuntemattomaan suuntaan oli jotakin pirullista.
Hän alkoi juosta ja saavutti edeltäjänsä.
— Juostaan, läähätti hän.
He juoksivat ja saavuttivat seuraavan miehen.
He olivat nyt kukkulalla, josta näki suuren joen ja rannalla veneen ja tumman mieslauman.
— Top, sanoi hän, katsastetaanpa! Eikö tuo ole iso moottorivene? Mitä saa... onko firmalla täällä moottori?
He seisoivat ja katsoivat. Ketjuun tuli katkein. Jo kuului heidän luotsinsa huuto rannalta:
— Hei, viimeiset! Väsytäänkö siellä? Nopeasti! Rauha maassa!
— Hst! Risahtiko noissa pensaissa? supisi Aaroni.
He kyyristyivät ja Aaronin aseesta räiskähti äkkiä puolitusinaa laukauksia.
— Hyppyyn nyt, huusi hän kahdelle miehelleen. Saatana! Meidät on vedetty huulesta loukkuun...
Nyt oli metsänreunassa eloa. Huudettiin, juostiin, jokin laukaus räiskähti. Mutta metsä oli sangen tiheä ja yö hämärä. Takaa-ajetut häipyivät näkyvistä. Ja pian ajomiehiä huudettiin takaisin.
Karavaanin miehet olivat tähän saakka seisoneet tyytyväisinä jutellen rannalla. Työ oli tehty, vaarat ohi ja rahaa pian kourissa. Kun Aaronin ensimmäiset laukaukset räiskähtivät ja koko äsken niin hiljainen metsänreuna rupesi elämään, seisoivat he hetken tyrmistyneinä. Sitten he aavistivat, että kaikki oli mennyt päin helvettiä ja yrittivät livistää kuin jänikset metsään. Mutta metsän reunassa oli edessä miehiä ja pyssyjä. Täytyi palata takaisin rannalle. Vain pari kolme rohkeinta ja nopeinta pääsi livistämään.
Mutta kolmekymmentäkolme korpikameelia huomasi olevansa kiväärimiesten ympäröiminä. Voi katkeruutta ja kirousta, joka pusersi heidän sydämiään! Jotkut ajattelivat asiasta ääneensä. Voi, että heidän äskeisellään kärkimiehellään oli nyt rintaa!
— Te olette tehneet jämerän työn, ja palkka kyllä maksetaan kuten jo äsken sanoin. Nyt kävellään vain kylään ja otetaan selvä, jos jollakin olisi entisiäkin ansioita. So, so, pysykää rauhallisina!
Moottori räsähti käymään ja lahti viilettämään tummaa joen pintaa. Se vei astiat, joita nämä miehet olivat hikoillen kantaneet yli sata kilometriä. Ja nyt he saivat marssia ahtaana lammaskatraana kiväärien välissä kohti kylää. Puukot ja pyssyt oli heiltä jo otettu pois. Poliisikamarissa puristettaisiin esiin nimet ja sitten saataisiin aikanaan sakot ja linnat.
Murheellinen matkue loppukesän yön hämyssä, tuulessa ja sateessa.
Ja sillä välin heidän päämiehensä ja puolenkymmentä hänen toveriaan harhailivat pelon alaisina metsässä.
Voi, että se soturuus ja sankaruus ei auttanut ihmistä sen pitemmälle! Uskoipas tuon pukin viilettämään karavaaniaan...
Seuraavan päivän iltana seisoskeli lauma jo vapaaksi päästettyjä karavaanin miehiä Rovaniemen torikujalla. Silloin he näkivät Aaronin, ja Aaroni näki heidät. Päämiehen naama venähti vähän, ja hän näytti nololta. Mutta hän tuli luo, ja hänen äänessään oli entinen elävä ja kiukkuinen sointu..
— No, pojat, teillä on vielä saamatta palkka eilen tuoduista pöntöistä. Tulkaa perässä!
He tulivat yksinäiseen ja turvalliseen paikkaan, ja Aaroni veti lompakkonsa esiin ja maksoi heidän palkkansa suorilla, rypistymättömillä viisisatasilla.
— Ja kun näette niitä kavereitanne, jotka eivät ole tässä, niin sanokaa, että minulta on saatavana laillinen maksu. Tosin ne pöntöt eivät tulleet oikeisiin käsiin, mutta kun vika oli firmassa, niin firma antoi minulle rahat. Ja minulle ei pimene se, mikä ei minulle kuulu. Tässä, Iso-Santeri, sinulla oli kolme...
Miesten naamat loistivat.
— Miten se oikein meni niin akaksi?
— Vika oli johdossa. Käskivät minun totella määrätyt merkit taitavaa miestä. No, minä tein kuten käskettiin. Se kyttä, saatana, munasi meidät pahan kerran. Miten lienee päässyt niin sisälle firman asioihin? Liian myöhään minulle valittuin lasten henki sanoi, että top, tämä ei ole aivan oikeata. Niin sieppasivat sakin, vaikka ei minua. Minä sanoinkin firmalle, että taivaan merkit ne vain tästä lähtien kutinsa pitävät. Ja juna lähtee, pojat, viikon alussa Kivalon ylitse kuten ennenkin.
— Eikäkö ajeta ponniin?
— Piruko sen tietää! Onnessahan täällä on kaikki muutkin asiat. Se on miten salliainen sallii. Sanoin vain, että juna lähtee kuten ennenkin!
Aaroni pisti lompakon taskuunsa ja erosi miehistä, jotka olivat ihastuneita yhtiönsä ja johtajansa vakavaraisuuteen ja rehellisyyteen.