(Ministerin Päiväkirjasta)
Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani. Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua nuoruudessani!
Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen viimeisiä yliopistotutkintoja.
Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja, joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa. Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, — ja avasin kansantalouden.
Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta ajatukset tulevat sittenkin!
Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle. Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.
— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa epämiellyttävän ajatusten häiriön.
Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.
Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin — pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian, että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.
Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.
Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —
Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys ruumiissani?
— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine emähaaroinensa? —
Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —
Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset, loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —
Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!
Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee salaperäistä jännitystä.
Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin. Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.
En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa. Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset, että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää ette mitään tiedä.
Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.
Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.
— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä, ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.
Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.
Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa, hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava, autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma — miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa, täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua. Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa, siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha. Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan. Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa tuoksua...
Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea polvillesi, älä pelkää!"
Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä, päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.
— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää maantienkiertäjän onnea!
Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen naurettavuuteen asti.
Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti... Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen: kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää, jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen kurssikirjan.
Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.
Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on, niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja tuulessa heilahtelevat leinikot.