Rakas, rakas setäni!
Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä, mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani vasten... Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten etuajatuksia vastaan... Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista miehuuden veren kuohuntaa.
Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut, hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus. Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä, että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä...
Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut, mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen minulle, te avasitte minulle elämän portit...
Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet. Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä, sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden nivelnystyrät kalpenivat...
Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — — valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt, punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut vastaan.
Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla nimesi ja ottamalla sinut syliini?
— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.
— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.
Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.
Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin, sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla? Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua hillitä.
Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi! Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua! Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen kanssaan karkaavan Amerikkaan ... että hänkin jättää iäksi maansa ja kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa ... tai ehkä hän suunnitteli — mennä virtaan...
Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois, erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.
Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne. Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä häntä...
Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.
Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen. Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin, vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili niinkuin rajusti hengästyneen.
Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt! Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.
Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, — vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia välähtäneen kauhistuksen tähden.
Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua. Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee, niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin, mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti, ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle kivelle:
— Kuulehan, minä autan sinua.
Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen saavin, sitten kolmannen.
Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.
Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle, että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut lopullisesti.
Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei ajasta.