I.
Rakas Setä!
Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun asemaani verraten.
Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja runollisin kevät.
Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon, uin aamusin raikkaassa virran vedessä...
Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen sileällä pinnalla.
Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään, korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.
Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa. Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku eikä heimo, vaan minä itse.
Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?
Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut. Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun! Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo. Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette — suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman" rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni... Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta, en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni ... en tahdo, että vaimoni edes koskaan saisi tietää!... Voi minua, voi minua! Olin vähällä polttaa tämän kirjeeni!