Magda ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa, joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista, se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen. Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli haavoittunut.
Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi karjakoksi naapurinsa Magdan luo.
Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.
Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.
Magda vei hänet eräänä pyhänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä, jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi, Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien purskahti taas itkuun.
Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:
— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja kuninkaan edestä kaatui!
Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.
Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla, ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta vapautti leskien ainoat pojat.
Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.
Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.
Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa kunniaksi.
Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko päivänä ottaisi.
Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä, huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä kuvassa.
Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana, köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana päivänä aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä, urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa. Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.
Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut? Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut, silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt. Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.
Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.
Magda ajatteli:
— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.
Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi kohta:
— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.
Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin kuin koskaan.
Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus: Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi, oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti, niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin teurastuslaitoksessa tehtiin.
Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:
— Kas kun elukkaa armahdatte.
Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta! Vimmatuinta raatelua!
Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.
Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:
— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta itseltäsi vielä kuullutkaan?
Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta. Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.
Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.
Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.
Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle pojalleen edes hyvästiä sanoa.